Kirkolliskokous linjasi viime viikolla, että jatkossa yhteisten kirkkoneuvostojen puheenjohtajana toimii yhtymärovastin sijasta luottamushenkilö. Myös päätoimittaja Seppo Simola halusi matkia tässä kuntapuolta (K&k; 15.5.) ja viedä kirkkoa kohti ”suurempaa demokratisoitumista”. Näköalatonta.

Valistusfilosofi Montesquieu vaati säädäntävallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan keskinäistä riippumattomuutta, jotta vähennettäisiin vallan kasautumista ja siten väärinkäytöksiä. Simolan ”demokratia” eli ilmeisesti parlamentaristinen hallinto ei ole tätä, koska siinä toimeenpanovalta – seurakunnan operatiivinen johtaminen – on alistettu säädäntävallalle eli kirkkovaltuustolle.

Tällainen muka hajautettu hallinto on vallan kolmijaon irvikuva. Kahden vallan keskinäinen alistussuhde pitää purkaa kokonaan, jotta toimeenpanovalta voisi olla säädäntävallasta riippumatonta. Parlamentarismi ei ole kunnolla hajautettua vallanjakoa.

Yhteisestä kirkkoneuvostosta voidaan hyvin luopua kokonaan (kuten Hannu Ronimus, K&k; 15.5.). Silloin toimeenpanovallasta eli operatiivisesta johtamisesta vastaa yhtymärovasti, jonka on syytä olla sekä teologisesti koulutettu hengellinen suunnannäyttäjä että osaava ammattijohtaja. Puolinaisuus suuntaan tai toiseen tässä ei riitä.

Eikä yhtymän johtajan valinnan pidä olla yhteisen kirkkovaltuuston käsissä, sillä silloin säädäntävalta sotkeutuu toimeenpanovallan asioihin ja vallankäyttö keskittyy. Valtuusto hoitakoon oman tonttinsa ja virkamiehet omansa.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupungin mielipidepalstalla 20.5.2013.