Kirkon teologien etuja valvomassa

Yllätys oli mitä suurin, kun 27. maaliskuuta kuluvaa vuotta sain tietää tulleeni valituksi Kirkon akateemiset AKIn uudeksi toiminnanjohtajaksi.

AKI on akavalainen työmarkkinajärjestö, jonka muodostavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kahden eri ammattikunnan järjestöt, nimittäin Suomen Kanttori-urkuriliitto ja Suomen kirkon pappisliitto.

Näiden kolmen liiton toiminnanjohtajan tehtävä on laaja ja monipuolinen homma ja sen aiemmat haltijat ovat hoitaneet sitä pitkään ja menestyksekkäästi. Edeltäjäni teologian tohtori Esko Jossas oli johtanut AKIa ja aiemmin Pappisliittoa 17 vuoden ajan. Hänen edeltäjänsä rovasti Osmo Setälä oli puolestaan aloittanut liiton johdossa vuonna 1975, vain vuotta aikaisemmin kuin Pappisliitto muutti Akavataloon. Olen siis vasta kolmas Pappisliiton toiminnanjohtaja tuona lähes 40 vuoden aikana, kun Pappisliiton toimisto on sijainnut Akavatalossa ja pitänyt vakituisia työntekijöitä.

Se historiasta. Omassa tehtävässäni luotsaan AKIn, Pappisliiton ja Kanttori-urkuriliiton toimintaa – näillä kaikilla on yhteinen toimisto ja työntekijät – ja erityisellä vastuualueellani paitsi liittojen talous myös evankelis-luterilaisen kirkon sopimussektorin neuvottelutoiminta. Toimin Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn toisena pääneuvottelijana kirkon sopimusalan pääryhmässsä sekä osassa sen alaisia työryhmiä.

Tärkeitä yhteistyötahoja sopimuspöydässä ovat kirkkotyönantajan edustaja Kirkon työmarkkinalaitos sekä kaksi muuta palkansaajajärjestöä, STTK:lainen Kirkon alat sekä SAK–STTK:lainen Kirkon alan unioni.

Akavan sisällä tärkeimpiä yhteistyökumppaneita neuvottelujärjestö JUKOn lisäksi ovat sisarliittomme Diakoniatyöntekijöiden liitto ja Kirkon nuorisotyöntekijöiden liitto, joiden kanssa parhaillaan mietimme neuvottelutavoitteita vuodelle 2016.

Polttavimpia teemoja juuri nyt ovat kirkon alan palkkaus, hengellisen työn työaikakysymykset, eläkeuudistus sekä kirkon pahenevat työllistämisvaikeudet.
Vaikka esimerkiksi teologisen alan työttömyys on edelleen matala (n. 4,8 % koulutetuista), on työttömyyden nousu viime vuosina ollut nopeaa: viimeisen kolmen vuoden aikana teologian alan työttömyys on kasvanut noin 70 %! Se on todella hurja luku.

Työttömyyden kasvun taustalla on paitsi virkojen väheneminen kirkosta (yli 5 % vuoden 2009 jälkeen) sekä yleinen heikko taloustilanne. Vaikka yleinen talous seuraavan 10 vuoden aikana kääntyisikin vahvalle nousu-uralle, teologien suurin työllistäjä evankelis-luterilainen kirkko lakkauttanee virkoja jatkossakin. On nimittäin arvioitu, että vuoteen 2030 mennessä kirkon jäsenmäärä voi laskea jopa alle 50 %:iin väestöstä. Tämä merkitsee nykyisistä jäsenistä kolmanneksen eroa kirkosta ja luultavasti saman määrän vähenemistä myös työntekijöistä.

Yksi osaaminen, joka minusta pitäisi olla myös teologeilla hallussa, on talous. Etenkin seurakunnissa taloudellista ymmärrystä tarvitaan, vaikka uutta pappia ei ihan heti työalavastaavaksi usein enää nimetäkään. Vähenevien virkojen kirkossa tehtäväkuvat ovat jatkossa yhä vaativampia ja talousosaamisen merkitys tuskin tulee vähenemään.

Oman talouskouluni kävin aloittamalla aikanaan Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen taloudenhoitajana eli talousministerinä (hieno titteli), ja sen jälkeen olen sivutoimisesti pyörittänyt pientä tilitoimistoa muutamalle vastaavankokoiselle järjestölle. Sillä, että on perusymmärrys taseista, kustannuspaikoista, vyörytysmenoista ja vuosikatteista, on merkitystä myös yksittäisen teologin työllistymisen kannalta, varsinkin jos johtotehtävät kiinnostavat.

Kuten muualla yhteiskunnassa, myös kirkossa on neuvottelutoiminnassa menty yhä enemmän paikalliseen suuntaan. Keskustason palkkaratkaisut ovat mennyttä eikä niihin ole enää paluuta. Paikallisten työnantajayksiköiden – tulevaisuudessa ne ilmeisesti ovat vain suuria seurakuntayhtymiä – luottamusmiehillä on tässä äärimmäisen tärkeä rooli. Heidän tehtävänään on neuvotella työehtojen paikallisesta soveltamisesta, palkkausjärjestelyerien kohdentamisesta sekä jatkossa varmasti myös valvoa yhteistoimintaneuvottelujen kulkua.

Muun muassa tällä viikolla koulutan akilaisia luottamusmiehiä vastaamaan paremmin näihin haasteisiin ja lisäksi tiedonkulkua luottamusmiesten ja liiton välillä on tulevaisuudessa tehostettava entisestään. Myös työnantajapuolelle on viestittävä, että luottamusmies on yhteistyökumppani – ei vihollinen.

Näiden työmarkkina-asioiden lisäksi liittomme hoitavat myös ammatillisia asioita, kuten koulutuskysymyksiä, papiston ja kanttoreiden neuvottelupäiviä, identiteettiin ja ammattietiikaan liittyviä asioita, muutamia vain mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan tässä työssä on ilona suunnaton näköalapaikka paitsi kirkkoon sen valtakunnalliselle ja paikalliselle tasolle myös yksittäisiin jäseniin, jotka työskentelevät seurakunnissa, yhtymissä ja järjestöissä eri puolella Suomea. Tähän liittyy myös se, miksi hain AKIn palvelukseen ja minkä olen ottanut siinä motokseni: että kirkossa olisi hyvä olla töissä.

Jussi Junni
AKI-liittojen toiminnanjohtaja


Kirjoitus on julkaistu Jumaluusoppineiden alumniyhdistyksen Elämää teologina -blogissa 20.10.2014.

Pärjääkö kirkon työntekijä eläkkeellä?

Pitkään jatkuneet eläkeneuvottelut saatiin päätökseen viime viikolla, kun työnantajat ja palkansaajajärjestöt SAK ja STTK pääsivät sopuun vuonna 2017 käyttöön otettavasta eläkejärjestelmästä. Palkansaajajärjestöistä Akava päätti hylätä muiden osapuolten keskenään sopiman eläkeratkaisun.

Jotta hyvinvointiyhteiskuntamme julkiset palvelut saadaan pidettyä nykytasolla, suomalaisten on työskenneltävä pidempään. Kirkon alalla tämä ei ole ongelma. Vuoden 2025 eläköitymisikätavoite saavutetaan kirkossa varmasti.

Eläkejärjestelmän pitäisi mahdollistaa ihmiselle kohtuullinen toimeentulo, kun voimia tai kykyä työntekoon ei enää ole vanhuuden, sairauden tai tapaturman johdosta. Tässä suhteessa eri henkilöstöryhmät ovat kovin erilaisessa asemassa.

Kirkon työntekijöistä Akava edustaa pappeja, kanttoreita, diakoneja, nuorisotyönohjaajia, talouspäälliköitä ja tiedottajia. Nämä henkilöstöryhmät menettävät
eläkekarttumasta 10–15 prosenttia jo opintojen aikana. Vastaavasti perhevapaat,
työttömyysjaksot, apurahakaudet ja alanvaihtamisen lisäopinnot vähentävät eläkekarttumaa vielä toisen mokoman, helposti siis 20–30 prosenttia eläkettä
kartuttavista ikävuosista.

Ilman katkoksia 25–64-vuotiaina työskennelleiden vanhuuseläke on uudessa eläkejärjestelmässä ainakin 8,5 prosenttia pienempi kuin nykyisessä eläkejärjestelmässä. Järjestelmämuutoksen aiheuttama leikkaus nousee vähintään kymmeneen prosenttiin, jos palkka on työuran alussa pienempi kuin lopussa. Huonoimmassa asemassa
ovat 40–50-vuotiaat väliinputoajat, jotka menettävät nykyisen eläkejärjestelmän korotetut karttumat. Lisäksi he ovat puolet työurastaan saaneet kartutettua eläkettään vain siitä palkanosasta, josta on vähennetty palkansaajan työeläkemaksu.

Kirkkomme pitkään työtä tekeville, sitoutuneille työntekijöille tämä eläkeuudistus on märkä rätti vasten kasvoja. Erityisesti se on sitä korkeasti koulutetuille ja perheellisille naisille. Kokonaan toinen kysymys on kirkon eläkerahaston tilanne, jota rovasti Olli Valtonen ansiokkaasti ruoti viikko sitten Kotimaassa. Kirkon elä kerahastoa kartuttava palkkasumma pienenee samaa tahtia kuin kirkosta vähenee työntekijöitä.

On arvioitu, että vuonna 2030 kirkon jäsenmäärä laskee jo alle puoleen väestöstä. Tämä johtaa työntekijöiden määrän merkittävään pienenemiseen. Jäljelle jäävien työntekijöiden eläkemaksuilla tuskin pystytään rahoittamaan eläkkeelle sitä ennen
siirtyneiden kirkon työntekijöiden eläkkeitä. Kenellä on sekä valtaa että tahtoa tarttua kirkon eläkeongelmaan?

Jussi Junni
toiminnanjohtaja, Kirkon akateemiset AKI
kirkon neuvottelukunnan puheenjohtaja, Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO


Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 2.10.2014.