Hyttysiä ja kameleita

Kuohunta työmarkkinoilla laantui perjantaina, kun Akavan, SAK:n ja STTK:n hallitukset hyväksyivät maan hallituksen ehdotuksen irtisanomikiistan ratkaisuksi, pääministeri Sipilä puolestaan salli keskusjärjestöjen tulla mukaan lakimuutoksen valmisteluun ja liitot päättivät keskeyttää aloitetut ja suunnitellut työtaistelut.

Työsopimuslakia on määrä muuttaa siten, että 7. luvun 2 § mukaisessa irtisanomisessa tulee ottaa huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden määrä. Käytännössä niin on ollut nytkin, sillä oikeuskäytännössä pienet yritykset ovat päässeet suuria helpommalla. Nyt tämä on määrä kirjata eksplisiittisesti lakiin.

Mutta muuttuuko käytäntö nykyisestä? Onko jatkossa nykyistä helpompi irtisanoa työntekijä aivan pienessä yrityksessä? Ehkä vähän vaan tuskin kovin merkittävästi. Mahdollista on jopa että irtisanominen isoilla työpaikoilla vaikeutuu, sillä työpaikan kokokriteeri pitää ottaa huomioon kaikenkokoisilla työpaikoilla, sillä lakiin ei ole tulossa 10 tai 20 työntekijän rajaa.

Kaikenlaista kummaa käsitystä on ollut liikkeellä. Jopa media (Taloussanomat 25.10.) on mennyt haastattelemiensa yrittäjien lankaan jättäessään korjaamatta tiedon, että takaisinottovelvollisuus koskee vain tuotannollisista ja taloudellisista syistä tehtyjä irtisanomisia. TEM:n lakiluonnoksessa irtisanomisen helpottamiseksi taas väitettiin, että lakiesityksellä ei ole vaikutuksia kirkon sektorilla. Tämähän taas ei pidä paikkaansa, sillä alle 10 työsuhteista työntekijää työllistäviä seurakuntia on satakunta. On ymmärrettävää, että yksittäiset kansalaiset voivat esittää mitä tahansa asiavirheitä, mutta lainvalmistelussa niitä ei saisi olla.

Julkisuuteen ehti 22.10. alkaneella viikolla vuotaa, että palkansaajajärjestöt valmistelevat omaa ehdotusta hallitukselle. Se olisi perustunut siihen, että pienille työnantajille olisi tullut oikeus palkata työntekijä määräajaksi ilman perustetta. Jos se olisi ehditty esittää Sipilälle, olisi pallo ollut hallituksella ja riski mustanpekan käteenjäämisestä. Sipilän torstainen vastaehdotus, jonka keskusjärjestöt lopulta perjantaina käsittelivät, käänsi asetelman toisin päin: ehdotuksen hylkääminen olisi saanut liitot näyttämään joustamattomilta.

Merkille pantavaa on, että Suomen Yrittäjät on ollut lopputuloksesta aivan hiljaa. Saiko se nyt mitä halusi? Järjestöhän oli Sipilän tavoin sekä torpannut määräaikaisuuksien helpottamisen että kaivannut lisää paikallista sopimista mm. työaikalakiin. Jotain työmarkkinoilla toimimisen vaikeudesta kertoo SY:n pyrkimys vaikuttaa sekä lainsäädännön kurimuksesta kärsivänä että lakoista kärsivien pelastajana, mutta olennaista oli infota päiväkodille annettavista lahjapitsoista päiväkodin sijaan mediaa. Samanlaiselta kaksinaisuudelta vaikuttaa myös halu rajoittaa työtaisteluoikeutta (etenkin poliittisten työtaistelujen osalta) ja pysyä näiden ulkopuolella ja samanaikaisesti työtaisteluun ryhtyminen kehottamalla pidättäytyä sopimustenvastaisesti ammattiyhdistysten jäsenmaksujen perinnästä.

Selvää on että pienyritysten työllistämismahdollisuuksia on syytä parantaa. SY:n kyselyn mukaan irtisanomisen helpottaminen ei tosin ole kovin olennainen asia. Työvoiman saatavuus ja kysynnän epävakaisuus ovat kyselyn mukaan huomattavasti tärkeämpiä syitä. Ainakin viimeiseen olisi keskusjärjestöjen suunnittelema vastaus määräaikaisuuksien helpottamisesta ollut parempi vastaus.

Moni lienee kysynyt, onko lopputulos todella ollut tämän kaiken kohun ja taistelun arvoista? Vaikuttavathan ammattiliittojen voimakkaat reaktiot kieltämättä hyttysen siivilöinniltä mutta samalla on vältytty kamelin nielemiseltä: Kyseessä on mitä enimmässä määrin kyse siitä, haluaako valtio kuunnella kansalaisjärjestöjä ja kansalaisten mielipidettä vai runnoa lävitse oman mielensä mukaisia uudistuksia.

Korporatismia voidaan perustellusti kritikoida silloin, kun työmarkkinaratkaisuissa sovitaan työelämän kehittämisen lisäksi kaikesta muustakin, niin kuin takavuosina on silloin ja tällöin tapahtunut. Järkevää kuitenkin on, että valtio puuttuu työmarkkinoihin vain sen verran, mikä on tarpeen heikomman osapuolen (=työntekijän) suojelemiseksi, ja jättää loput työmarkkinaosapuolten vapaasti sovittavaksi.

Maljapuhe #Pappisliitto100 3.10.2018

Maljapuhe Suomen kirkon pappisliiton 100-vuotisjuhlan aluksi 3.10.2018.

Hyvät pappistoverit, ärade prästkamrater!

On hienoa olla täällä Finlandia-talolla. Aina puitteet eivät ole olleet ihan näin hienot. Liiton 60-vuotisjuhlia nimittäin vietettiin Akavatalon ruokalassa. Ihan kiva paikka sekin. Vuonna 1948 taas jännitettiin, saadaanko 30-vuotisjuhlia ollenkaan järjestettyä. Saatiinhan ne, sillä kesällä oli ollut hyvä sato ja myös Ruotsista oli saatu viljaa.

Ajattelin, että voisimme katsastaa, millaista oli silloin, kun Pappisliitto perustettiin. Sehän tapahtui 14. tammikuuta vuonna 1918, ja silloin oli maanantai eli pappien tavanomainen vapaapäivä. Paitsi silloin ei papeilla vielä ollut yhtäkään vapaapäivää.

Tuonna samana päivänä bolševikkien joukot valtasivat Krimin kansandemokraattisen tasavallan pääkaupungin. Päivän Hesarissa uutisoitiin, että Kansallisteatterissa oli sunnuntaina ollut kansanjuhla, jossa oli ”lämmin isänmaallinen tunnelma”. Samassa lehdessä mainostettiin myös lihaliemikuutioita sekä “obligatsiooneja”.

Mutta Pappisliiton perustamisesta ei ihan hirveästi uutisoitu. Paitsi demarien äänenkannattaja Työmies kyllä kirjoitti asiasta kahdeksan päivää myöhemmin. Jutussa todettiin, että sellainen järjestö, jossa oli jäseninä pappeja ja piispoja, oli ”taistelujärjestönä tyhjää ilmaa” sekä ”haihattelua ja ruikutusta”.

Liitossa on ollut vuosikymmenten aikana monenlaista edunvalvonta-agendaa. Heti liiton perustamisen jälkeen oli tarpeen tarttua siihen, että papit pystyisivät pitämään ainakin yhtä hevosta ja kahta lehmää. Samaan aikaan lobattiin, että pappiloiden lämmitystä varten saataisiin sähköä ja polttopuita.

Sodan jälkeen taas keskeistä oli saada papeille autoja ja virkapukuja: liitto mm. tilasi opetusministeriöltä 400 metriä mustaa kangasta ja 1 000 kiloa tärkkiä. Kymmenelle papille onnistuttiin hankkimaan Skoda. Myös oman radioaseman perustamista suunniteltiin.

Haasteitakin meillä on aika ajoin ollut. Heti ensimmäisen vuoden joulukuussa jouduttiin miettimään viestintä uusiksi, kun liiton hallinnoiman rahaston nimi päätettiin muuttaa ”vuoden 1918 muistorahastoksi”. Sehän oli vain kuukautta aikaisemmin perustettu nimellä ”Suomen kirkon marttyyripappien rahasto”.

Ristiriidoilta kirkon kanssa ei myöskään vältytty. Heti toisena vuonna Pappisliitto julisti, että kirkon torpparit ja mäkitupalaiset pitää vapauttaa. Sillä kannanotolla onnistuttiin suututtamaan arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän oli sitä mieltä, että liiton kannanotto on ”huonoa kiihotusta”.

Pahat kielet sanovat, että ay-liike on aina niin negatiivinen. Mutta meillä Pappisliitossa tavataan suhtautua erilaisiin asioihin myönteisesti. Esimerkiksi sotavuosina liitossa oli paljon optimismia. Vaikka liiton jäsenistä kaatui sodassa peräti 10 %, niin keskustoimikunta katsoi, että jäsenkato ei suoranaisesti vaikuttanut liiton tulevaisuuden näkymiin.

Voitteko arvata, mikä oli viimeinen linnake yhteiskunnassa, jossa palkoista ei sovittu vaan työnantaja määräsi ne yksipuolisesti? Aivan oikein, kirkkohan se. Vuonna 1975 sitten vihdoin saatiin virkaehtosopimusjärjestelmä.

Arkkipiispa Martti Simojoki joutui kirkolliskokouksessa tentattavaksi, että miksi kirkko tulee muuta yhteiskuntaa 35 vuotta jäljessä. Hänellä oli siihen papillinen vastaus: ”kesti aikaa ymmärtää, ettei kristillinen usko oikeuttanut ’holhoamaan toista ihmistä'”.

Sopimusjärjestelmän tulo kirkkoon vasta oli hienoa aikaa. Papitkin saivat ensimmäisen viikkovapaapäivän. Ja lakko-oikeuden. Tosin sitä pidettiin ”täysin evankeliumin vastaisena” ja ”avoimena rikoksena pappisvalaa kohtaan”. Professori Osmo Tiililäkin masentui.

Vaan kyllä se palkka on, mikä pappiakin kiinnostaa. Raamatussakin sanotaan, että työmies on palkkansa ansainnut. Papit ovat palkkana saaneet kyllä rahaakin, mutta pitkään sijasta annettiin virka-asunto, viljelysalaa, metsästysoikeus, kyydityksiä, halkoja – rikkaassa seurakunnassa ehkä jopa koivuhalkoja. Taistelu kokonaispalkan puolesta kesti vuosikymmeniä; vielä 1990-luvun alussa papeille maksettiin osa palkasta luonnossa.

Joskus kyllä on ollut sellainenkin aika, että joku pappi on saanut liitonkin mielestä liikaa palkkaa. Nimittäin 1950-luvulla Helsingin pitäjän kappalainen nautti vielä kymmenyksiä eli sai palkakseen 10 % kirkollisverosta. Jos systeemi olisi edelleen sama, tämä pappi saisi palkakseen 10 % Vantaan seurakuntayhtymän kirkollisverosta eli 2,5 miljoonaa vuodessa.

Toinen asia, joka on aina kiinnostanut, on työaika. Tai oikeastaan vapaa-aika. Siitä on puhuttu erityisen paljon nyt 2020-lukua lähestyttäessä, ihan Fingerporissakin. Sarjakuvassa pappi kertoo Heimolle, että hän ei pidä vapaapäiviä, ”koska saatanakaan ei niitä pidä”. Heimo vastaa papille, että sinulla on epäilyttäviä roolimalleja.

Pappisliiton ensimmäinen satavuotinen on ollut niin mielenkiintoinen, että tekee mieli profetoida toinen samanmoinen heti tähän perään. Etenkin jos kannanotot ovat ”haihattelun ja ruikutuksen sijaan” ”hyvää kiihotusta”. Eiköhän siis nosteta malja 100-vuotiaalle Pappisliitolle. Liiton malja!