75 % työllisyysaste – mitä ja miten?

Keskiviikkona Säätytalolla pidettiin maan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen seminaari, jossa keskityttiin keinoihin, jolla voitaisiin saavuttaa 75 % työllisyysaste vuoteen 2023 mennessä. Seminaarissa oli ministerien Rinne, Lintilä ja Harakka puheenvuorot, kolme toimialaliittojen parikeskustelua, työmarkkinakeskusjärjestöjen paneeli sekä yleisökeskustelu. Ilmapiiri oli hyvä, paljon erilaisia keinoja esitettiin, mutta suurin kysymys minulle jäi – mitä seuraavaksi?

Mikä työllisyysaste?

Työllisyysasteesta puhuttaessa on syytä täsmentää mistä työllisyysasteesta on kyse. Tuo 75 %:n tavoite koskee 15–64-vuotiaiden työllisyysastetta, joka tällä hetkellä 72,4 % (12 kk liukuva keskiarvo). Ilman hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen toimia tämän ennustetaan nousevan 73,3 %:iin vuoteen 2023 mennessä. Esimerkinomaisesti 15–74-vuotiaiden työllisyysaste (jota myös tilastoidaan) on 63,5 % ja 20–64-vuotiaiden 77,7 % (v. 2018 luvut).

Tuon 75 %:n tavoitteen täyttyminen tarkoittaisi n. 60 000 uuden työpaikan syntymistä. Tämän ei pitäisi olla mahdoton rasti sikäli, että työvoimaviranomaisilla on paraikaa auki 64 000 työpaikkaa. Yksi ongelma on kohtaanto: työpaikat ja työttömät ovat väärillä alueilla tai työttömien koulutus ei sovellu tehtävään. Hallituksen tulisi merkittävästi lisätä toimia, joilla työn vastaanottaminen nykyistä kauempaa tulisi kannattavaksi ja joilla alanvaihtoa olisi mahdollista nopeuttaa.

Mm. hoito- ja hoiva-alalla on jatkuvasti työvoimapula, joka lisäksi kasvaa väestön ikääntyessä, kun työvoimaa tarvitaan enemmän, ja ongelmana näyttäisi olevan se, että palkkataso ei vastaa työn vaativuutta ja kasvukeskusten asumiskustannuksia. Vaikka ministeri Lintilä peräänkuulutti järjestöiltä palkkamalttia kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi, täytyy tunnustaa myös se tosiseikka, että työpaikat eivät pysty kilpailemaan työvoimasta, jos palkat ovat pieniä ja asuminen kallista. Siksi työllisyysasteen nostaminen edellyttää myös järkevää asuntopolitiikkaa kasvukeskuksissa.

Rajat ylittävä työvoima

Väestöllisen huoltosuhteen negatiivisen kehityksen katkaiseminen tai edes loiventaminen on mahdollista lähinnä työvoimaa lisäämällä. Siihen on kaksi lääkettä: syntyvyyden nouseminen ja työperäinen maahanmuutto. Kun edellinen on merkittävässä laskussa, jälkimmäiselle tulisi antaa suurempi painoarvo. Kuitenkin tilanne on tällä hetkellä se, että Suomeen tulevat korkeakouluopiskelijat joutuvat tutkintonsa valmiiksi saatuaan poistumaan maasta, koska he eivät saa suoraan työlupaa. Myös työn perässä Suomeen tulevat joutuvat jonottamaan työlupaa kohtuuttoman pitkiä aikoja. Meillä ei olisi varaa tähän, koska näiden ryhmien työllisyysaste on erittäin korkea.

Suomesta muuttaa vuosittain ulkomailla noin 1 600–1 800 ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanutta henkilöä. Ulkomaille tapahtuvan aivovuodon syynä on pääasiassa se, että kansainväliset tehtävät tarjoavat paremman kokonaisuuden kuin kotimaahan jääminen. Tämä on haaste, kun työnantajat kilpailevat parhaasta osaamisesta.

Työmarkkinoilla on myös rasismia. Jos henkilöllä on muu kuin tavanomainen suomalainen tai ruotsalainen nimi, töitä on huomattavan paljon vaikeampi saada. Tämän kitkemiseen tarvitaan merkittävää asennemuutosta ja lisäksi myös keinoja, kuten anonyymin rekrytoinnin lisäämistä.

Koulutuksen vaikutus

Tilastoista on nähtävissä, että koulutusaste on merkittävä työllisyyden kanssa korreloiva tekijä. Ajoittain on esitetty, että korkeakoulutettujen työllisyysaste olisi reilut 80 %, toisen asteen vähän yli 70 % ja perusasteen vähän yli 40 %. Kun poimitaan koulutusasteiden työllisyysluvut tästä tilastokannasta ja väestön koulutustiedot tästä tilastokannasta (15–64-vuotiaista vuodelta 2017), saadaan hieman toisenlaiset luvut:

Työllisten määrä Väestö Työllisyysaste
Perusaste  300 000  752 461 39,9 %
Toinen aste (sis. erikoisammattitutkinnot)  1 060 000  1 545 872 68,6 %
Korkea-aste  1 084 000  1 145 055 94,7 %
Yhteensä  2 444 000    3 443 388   71,0 %

Akavalaisessa kentässä on aiheellisesti kiinnitetty huolta perusasteen koulutuksen varassa olevien heikkoon työllisyyteen. Huomionarvoista on, että perusasteen koulutuksen varassa oleminen korreloi iän kanssa vain vähän, kuten alla olevasta taulukosta ilmenee. Luonnollista toki on, että juuri 15–19-vuotiailla tutkintoja ei vielä juuri ole. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste 20–64-vuotiailla ei tosin ole vielä kovin paljon parempi – 46,4 % (231 000 työllistä, 498 052 koko ikäluokka).

 

Ikä Ei perusasteen jälkeistä tutkintoa Väestö Osuus
15 – 19  254 409  296 055 85,9 %
20 – 24  54 861  327 752 16,7 %
25 – 29  56 887  354 325 16,1 %
30 – 34  56 657  352 269 16,1 %
35 – 39  50 889  350 498 14,5 %
40 – 44  43 193  332 814 13,0 %
45 – 49  47 744  327 889 14,6 %
50 – 54  51 313  369 756 13,9 %
55 – 59  57 169  364 798 15,7 %
60 – 64  79 339  367 232 21,6 %
Yhteensä 752 461 3 443 388 21,9 %

Ns. NEET-nuoria (Not in Employment, Education or Training) eli heitä, jotka eivät ole työssä, koulutuksessa tai suorittamassa asevelvollisuutta, on n. 51 000. Heistä n. 38 000 on 20–24-vuotiaita eli toisen asteen normaalin koulutusiän ohittaneita. Tuosta ikäryhmästä NEET-nuorten osuus on 11,6 %.

Nykyisen työelämän vaatimukset eivät oikein tue pelkän perusasteen varassa työskentelemistä. Koulutustason nostaminen edellyttää kuitenkin politiikkaa, jossa ei nosteta pelkästään oppivelvollisuusikää, vaan aktiivisesti panostetaan sekä osaamisen kehittämisen että sosiaaliseen tukeen. Koulutuksesta ja työelämästä syrjään joutuneiden ihmisten haasteet kun ovat monenlainen yhdistelmä sosioekonomista taustaa, terveysongelmia, oppimisvaikeuksia ja kodin tuen puutetta.

Kannattaako työvoimaa kannustaa jäämään kotiin?

Huomionarvoista seminaarissa oli, että ilmiselvään työllisyyden negatiiviseen kannustimeen eli kotihoidontukeen ei kukaan viitannut, vaikka pääministeri Rinne nimenomaisesti painotti, että mitään keinoa ei ole suljettu ennalta pois.

Kelan lapsiperhetilastojen mukaan vuonna 2017 kotihoidon tukea maksettiin yhteensä 145 023 lapsesta. Kotihoidon tuen saajia oli 101 094, joista 93 868 eli 92,3 % naisia. Kotihoidon tuen saajista 82 143 eli 81,3 % oli 25–39-vuotiaita eli urakehityksen kannalta varsin olennaisessa iässä olevia. Kotihoidon tukea on kolmivuotisseurannassa käyttänyt 86,9 % perheistä. Näistä 66,9 % nosti kotihoidon tukea yli 7 kk eli sen jälkeen, kun lapsi oli täyttänyt 1,5 vuotta.

25–39-vuotiaiden ikäryhmässä ikäryhmässä naisten työllisyysaste on vain 71,0 % kun miesten työllisyysaste samassa ikäryhmässä on 80,9 %. Naisille pitkät kotonaolojaksot merkitsevät osaamisen jäämistä jälkeen muusta väestöstä, palkkakehityksen heikentymistä ja lopulta pienempää eläkekertymää kuin miehillä. Kun hallitus ryhtyy toteuttamaan perhevapaauudistusta, tulisi myös kotihoidon tuen työllisyyttä heikentävä vaikutus ottaa huomioon. Nähdäkseni kyse on kuitenkin nimenomaisesti sellaisesta ryhmästä työvoiman ulkopuolella olevia, joiden työllisyysasteen nostaminen on kohtuullisen helppoa. Varhaiskasvatus Suomessa on laadukasta, ja pääsääntöisesti 1,5-vuotiaat ovat valmiita siirtymään siihen.

Työttömyysturvan ja työllistymistukien kehittämisnäkökohtia

Näyttää siltä, että tällä hallituskaudella työttömyysturvaa uudistetaan ”kannustavampaan” suuntaan. Ainakin aktiivimallista luovuttaneen, mutta sen tilalle tullee vielä jokin toinen, toivottavasti paljon parempi järjestelmä.

Paljon on puhuttu myös siitä, että ansiosidonnainen työttömyysturva porrastettaisiin. Tätä on esitetty ainakin STTK:n puolelta ja myös Akavassa on siitä keskusteltu. SAK:ssa kanta näyttäisi olevan kielteinen. Tällä hetkellähän ansiosidonnainen työttömyysturva on samansuuruinen koko 400 päivän maksimiajan (pois lukien aktiivimallin vähentämät omavastuupäivät). Porrastuksessa tuki laskisi hiljalleen kohti työmarkkinatuen 32,40 €/pv tasoa, johon siirrytään, kun 400 päivää on täynnä.

Itse ajattelen, että työttömyyspäivärahan porrastus voi olla hyvä asia, jos se toteutetaan oikein. Lähtötason tulisi olla korkeammalla, kuin nykyinen peruspäiväraha 32,40 €/pv ja 45 % palkan ja peruspäivärahan erotuksesta. Tällöin lyhyet työttömyysjaksot olisivat nykyistä paremmin turvattu. Portaittainen aleneminen myös tekisi sen, että henkilö voisi vähitellen sopeutua väheneviin tuloihin, jos työllistyminen ei onnistukaan. Nyt tulot tipahtavat kertaheitolla merkittävästi, kun 400 päivää tulee täyteen. Myös siirtymäaika on tarpeen. Ei ole nimittäin tarkoituksenmukaista heikentää pitkäaikaistyöttömien (yli 12 kk) asemaa sillä, että saisivat vielä alempaa päivärahaa työttömyytensä loppuvaiheessa, kun alkuvaiheessa päiväraha on ollut vakio.

Palkansaajajärjestöt pitivät esillä työvoimapalvelujen laatua ja resursointia. Tällä hetkellä työ- ja elinkeinotoimistojen resurssit eivät riitä vaikeimmin työllistyvien ihmisten auttamiseen, kun yhdellä virkailijalla on satoja asiakkaita. Ruotsissa, jossa työllisyysaste on Suomea huomattavasti korkeampi, noin 81,2 %, on julkisissa työvoimapalveluissa palkattuna n. 14 000 henkilöä. Suomessa määrä on noin 2 200. Tämä johtaa siihen, että Ruotsissa työvoimaviranomaisilla on merkittävästi paremmat mahdollisuudet auttaa ihmisiä työllistymään, kun yhdellä virkailijalla on asiakkaita vain muutamia kymmeniä. Myös alueelliset työllisyyskokeilut ovat antaneet positiivista näkyä siitä, että keskitetyillä, aktiivisilla ja yhden luukun periaatteella toimivilla työllisyystoimilla on saatu puututtua myönteisesti juuri vaikeimmin työllistyvien – perusasteen koulutettujen, osatyökykyisten, vammaisten ja maahanmuuttajien – tilanteeseen.

Kuva: Valtioneuvoston viestintä.

Vihkimisestä saatu varoitus kumoutui – oikeustapausanalyysi

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus antoi 13.6.2019 ratkaisun Oulun hiippakunnan papin valitukseen varoituksesta, jonka tämä oli saanut siitä, että hän oli vihkinyt avioliittoon kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä. Hallinto-oikeus kumosi varoituksen äänestysratkaisulla 2–1. Käyn seuraavassa läpi hallinto-oikeuden ratkaisun ja pohdin, mitä johtopäätöksiä siitä voisi tehdä.

Ei kantaa avioliittokäsitykseen

Hallinto-oikeus ei ottanut kantaa siihen, mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitys. Kirkon oikeus määritellä itse avioliittokäsityksensä tunnustettiin, mutta samalla todettiin, että papin oikeuksia ja velvollisuuksia vihkimisen suhteen säätelevät avioliittolaki sekä kirkkolainsäädäntöön perustuvat säännökset, määräykset ja ohjeet. Näiden kokonaisuus oli hallinto-oikeuden mielestä epäselvä.

Vihkimiset eivät selkeästi sallittuja eivätkä kiellettyjä

Hallinto-oikeus ei myöskään ottanut kantaa siihen, oliko samaa sukupuolta olevien  vihkiminen sallittu vai kielletty kirkkolainsäädännön mukaan. Kirkolliskokous ei ollut muuttanut kirkkojärjestyksessä määriteltyjä vihkimisen ehtoja (kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen) sen jälkeen kun avioliittolain muutos tuli voimaan 1.3.2017. Hallinto-oikeus ei kuitenkaan katsonut, että avioliittolain muutos olisi suoraan johtanut siihen, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen olisi tullut sallituksi. Kirkkokäsikirjassa taas viitataan vihittävien sukupuoleen. Nämä viittaukset hallinto-oikeus oikeudelliselta asemaltaan epäselväksi, koska kirkkokäsikirja on peräisin ajalta ennen avioliittolain muuttamista.

Varoitus kumottiin epäselvän oikeustilan takia

Syy, miksi hallinto-oikeus kumosi papin saaman varoituksen, oli edellä kuvattu oikeustilan epäselvyys. Se, että kirkkolainsäädännöstä ei voitu suoraan saada vastausta siihen, olivatko samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset sallittuja vaiko kiellettyjä, johti hallinto-oikeuden mukaan siihen, ettei pappi ollut voinut toimia vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon.

Kirkkokäsikirjaa käytettiin oikeuslähteenä

Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä ei ole viittausta vihittävien sukupuoleen, mutta kirkkokäsikirjan kaavassa mainitaan morsian ja sulhanen sekä aviovaimo ja aviomies. Kirkkojärjestyksessä määrätään, että kirkolliset toimitukset on suoritettava kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukaisesti. Hallinto-oikeus katsoi, että myös kirkkokäsikirjassa voi olla pappia normatiivisesti velvoittavaa oikeusainesta. Koska kirkkokäsikirjaa ei ollut päivitetty avioliittolain muuttumisen jälkeen, sen sisältämä oikeudellinen aines katsottiin myös statukseltaan epäselväksi.

Ratkaisu ei ollut yksimielinen

Hallinto-oikeuden ratkaisu syntyi äänin 2–1. Eri mieltä oleva oikeuden jäsen katsoi, että kirkolliskokous oli hyväksyessään perustevaliokunnan mietinnön 4/2010 vahvistanut kirkon avioliittokäsityksen olevan miehen ja naisen välinen ja että piispainkokouksen vuoden 2016 selonteko oli todennut tuon linjauksen olevan voimassa myös avioliittolain muututtua. Tämän johdosta pappi olisi vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin rikkonut pappislupaustaan ja toiminut vastoin kirkon järjestystä.

Ratkaisun arviointia

Hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut ovat lyhyet eikä käytettyjen oikeuslähteiden keskinäinen punninta käy ratkaisusta kovin selkeästi ilmi. Hallinto-oikeus nähtävästi katsoi, että myös kirkkokäsikirja voi toimia vihkimistä määrittävänä oikeudellisena normina edellyttäen, että se olisi ollut hyväksytty sen jälkeen, kun eduskunta on hyväksynyt samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Sama aikajärjestysvaatimus näyttää hallinto-oikeuden enemmistön mukaan koskevan myös sitä kirkkojärjestyksen, jossa vihkimisen ehdot (rippikoulu ja kirkon jäsenyys) määritellään.

Argumentaatio on jossain määrin erikoinen. Kirkkolaki ja -järjestys ovat voimassa olevaa oikeutta ja mahdollisessa ristiriitatilanteissa niitä tulisi tulkita yleisten oikeudellista ratkaisutoimintaa koskevien oppien mukaisesti. Lex superior -periaatteen mukaan ylempi normi syrjäyttää alemman, lex specialis -periaatteen mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain ja lex posterior -periaatteen mukaan myöhempi säädös syrjäyttää aikaisemman. Tällaiseen oikeuslähdeopilliseen punnintaan hallinto-oikeus ei ryhtynyt. Ekonomiaperiaatteen mukaisesti valituksen kumoamiseen riitti hallinto-oikeuden enemmistön mielestä oikeustilan epäselvyyden toteaminen. Rangaistusta ei voida määrätä, ellei rike ole selvä. Muuhun ei tarvinnut ottaa kantaa.

Aiemmin on esitetty erisuuntaisia väitteitä siitä, miten samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä tulisi kirkkolainsäädännön valossa arvioida. Jotkut ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjaa ei tulisi käsitellä oikeusnormina, jolloin ei olisi olemassakaan sellaista lex specialis –normia, joka rajaisi kirkollista vihkimistä eri sukupuolta oleviin. Tällöin samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset olisivat sallittuja. Toiset taas ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjan asema oikeuslähteenä olisi selvä ja että lisäksi kirkkojärjestyksen säännös vihkimisen ehdoista tulisi ymmärtää avioliittolain aikaisemman version valossa siten, että se rajaisi vihkimisen edelleen eri sukupuolta oleviin pareihin. Hallinto-oikeus ei selvästi asettunut kummallekaan kannalle; molemmille olisi löytynyt oikeudellisia perusteita.

Mitä seuraavaksi?

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin on ratkaistava, aikooko se valittaa ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Ennen valittamista tuomiokapitulin tulee saada valituslupa. Se myönnettäneen sillä perusteella, että lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeää saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi (hallintolainkäyttölaki 13 §). Vastaavia valituksia pappien saamista varoituksista on näet ratkaistavana muissakin hallinto-oikeuksissa, ja selvää on, että etenkin siinä tapauksessa, jos näistä saadaan toisella tavalla perusteltuja ratkaisuja, on korkeimman hallinto-oikeuden syytä ottaa asiaan kantaa.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisu jättää oikeuslähdeopillinen punninta auki kirjoittamatta melkeinpä jo vaatii korkeimman oikeusasteen kannanottoa. Kenenkään etu ei ole, että oikeustila jää epäselväksi. Nythän ratkaisu on, että vihkimisten sallittavuuteen ei otettu kantaa ja varoitukselle ei katsottu olevan perusteita. Jos tämä ratkaisu jää lainvoimaiseksi, vihkimiset tulevat de facto sallituiksi.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten hallinto-oikeus olisi tulkinnut oikeustilaa, jos uusi kirkkolaki ja kirkkojärjestys olisivat jo voimassa. Kirkolliskokous näet hyväksyi keväällä 2018 esityksen uudeksi kirkkolaiksi ja kirkkojärjestykseksi. Uusi kirkkolaki on parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltavana. Jos se hyväksytään tänä vuonna, astuu voimaan myös uusi kirkkojärjestys, jossa vihkimisen ehtoja koskeva säännös on saman sisältöinen kuin nykyisessäkin kirkkojärjestyksessä – kirkollisen vihkimisen edellytyksenä on kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen.

Sinänsä oikeustilan ei pitäisi olla uudenkaan kirkkojärjestyksen aikana yhtään sen selvempi kuin nytkään, koska säännöksen sisältö on sama, mutta koska hallinto-oikeus on antanut säännöksen säätämisajankohdalle oikeudellista merkitystä, on mahdollista, että samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen voidaan uuden lain aikana katsoa sallituksi. Mikäli näin ei käy, oikeustila ei ainakaan ole nykyistä epäselvempi, koska kirkolliskokouksen on uuden kirkkolain ja kirkkojärjestyksen hyväksyessään voitu katsoa ottaneen muuttunut avioliittolaki huomioon.

Kuva: Pexels.