Tasa-arvo ja työllisyystoimet

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksen poliittisessa keskustelussa 19.9.2020.

Puheenvuoro tasa-arvosta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kokousedustajat!

Maan hallitus julkisti kesäkuun lopussa tasa-arvo-ohjelmansa. Mielestäni se tuo ohjelma on monessa suhteessa erinomainen. Hallitus ilmaisee tavoitteekseen kunnianhimoisesti parantaa tasa-arvoa ja nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi. Ohjelmaa oli todella ilo lukea!

Teen kaksi nostoa. Ensimmäinen koskee palkkatasa-arvoa. Naisen euro on edelleen 84 senttiä, palkkataso siis 16 % vähemmän kuin miehillä keskimäärin. STM:n vetämä samapalkkaisuusohjelman valmistelu keskeytyi helmikuussa, kun kolmikantainen työryhmä ei päässyt yksimielisyyteen ohjelman tavoitteista. Palkansaajaliike ajaa palkkatasa-arvoa, työnantajat eivät halua lisävelvoitteita. Meille Suomeen sopisi hyvin Islannin malli, jossa palkkasyrjintä olisi helposti rangaistavaa. Se ei toki poista kaikkia palkkaeroja, koska  iso osa niistä  johtuu siitä, että meillä on Euroopan sukupuolittuneimmat työmarkkinat. Vain alle 20 % aloista on ns. tasapainoaloja, joilla on enintään 60 % yhtä sukupuolta.

Toinen nosto, asevelvollisuus, on mainittu ohjelmassa vain lyhyesti. Kysehän on asiasta, jossa valtio, omaa väkivaltamonopoliaan hyödyntäen, vankeuden uhalla, puuttuu yksilön perusoikeuksiin määräämällä hänet asepalvelukseen – tosin vain, jos yksilö on rekisteröity mieheksi. Tämä “yleinen” asevelvollisuus ei ole yleinen vaan räikeästi syrjivä, kun se kohdistuu noin puoleen väestöstä vain ja ainoastaan sukupuolen perusteella. Mikään lainvalmisteluaineisto ei kerro, mikä on se hyväksyttävä syy, jolla sukupuolia voidaan kohdella näin eri tavoin. Norjassa tasa-arvoiseen asevelvollisuuteen siirryttiin vuonna 2016 ja Ruotsissa vuonna 2017, eikä meillä ole mitään syytä olla seuraamatta niiden esimerkkiä. Puolta väestönosaa koskevaan rakenteelliseen syrjintään olisin toivonut hallitukselta suurempaa rohkeutta tarttua. Kiitos.

Puheenvuoro taloudesta ja työllisyydestä

Hyvät vihreät toverit!

Maan hallituksen ohjelmassa on sitouduttu nostamaan työllisyysaste 75 %:iin vuoteen 2023 mennessä. Se tarkoitti noin 60 000 uutta työpaikkaa tällä hallituskaudella.

Työllisyysaste oli vuoden alussa 73 %. Sitten tuli korona ja laittoi kaiken uusiksi. Yli puoli miljoonaa ihmistä lomautettiin ja työttömäksikin jäi kymmeniä tuhansia. Työllisyysaste laski toukokuussa pahimmillaan 70 %:iin. Edelleen työttömänä on 47 000 enemmän kuin vuosi sitten. 

Yhden työttömän vuosihinta valtiolle on noin 45 000 euroa ja yksi %-yksikkö työllisyysasteessa tarkoittaa karkeasti noin 30 000 ihmistä ja 1,3 miljardia suoria kuluja, syrjäytymisestä ja mielenterveyden ongelmista nyt puhumattakaan.

Kuva: Tilastokeskus.

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu aikana, jolloin sataa työikäistä kohden oli 50 lasta, nuorta ja vanhusta. Kuvasta näkyy, että nyt huoltosuhde on 70:100, ja kymmenen vuoden päästä 75. Kehitys tarkoittaa lähes 10 % nousua vuosittaisiin 70 miljardin sosiaaliturvamenoihin 2030-luvulle tultaessa. Työllisyysasteen pitäisi nousta jopa 78 %:iin, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voitaisiin säilyttää nykyisellä tasolla. Se tarkoittaa hallitusohjelman lähtötilanteeseen nähden noin 150 000 uutta työllistä. Siihen 47 000 koronatyötöntä vielä päälle. Noin 200 000 uutta työpaikkaa. 

Hallituksen budjettiesityksessä tavoitellaan tämän vuosikymmenen aikana vain 80 000 uutta työpaikkaa. Se ei ole riittävää, jos halutaan säilyttää nykyinen hyvinvoinnin taso. Pelkästään tämän hallituskauden aikana pitää työllisten määrää nostaa tämän päivän tilanteesta yli 100 000:lla.

Vetämässäni puolueen talous- ja työllisyystyöryhmässä mietimme keinoja, joilla näihin tavoitteisiin voitaisiin päästä. Puoluevaltuuskunta saa käsiteltäväkseen linjaukset ensi keväänä. Tavoitetaso on korkea. Tähtäämme hyvinvointivaltion säilymiseen myös tulevaisuudessa. Kiitos.

KHO: Pappi ei saanut vihkiä samansukupuolista paria

Perjantaina 18.9. saatiin Korkeimmasta hallinto-oikeudesta pitkään odotettu ratkaisu 2020:97. Kyse oli siitä, saiko Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaa varoituksen papille, joka oli ohjeiden vastaisesti vihkinyt avioliittoon kaksi keskenään samaa sukupuolta olevaa henkilöä.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli viime vuonna kumonnut varoituksen samassa asiassa. Olen analysoinut sen ratkaisun sisältöä aikaisemmassa kirjoituksessani. Tuomiokapituli valitti KHO:een ja valitus menestyi. KHO katsoi, monien odotusten vastaisesti, että tuomiokapitulilla oli oikeus varoituksen antamiseen.

Vihkimisen oikeudellinen epäselvyys

Kirkkolaki ja kirkkojärjestys – kirkon lainsäädännölliset normit – eivät sano vihittävien sukupuolesta mitään. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ssä määrätään vain, että vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä ja kirkon jäseniä. Kirkkokäsikirjassa, jonka mukaisesti kirkolliset toimitukset täytyy kirkkolain 4 luvun 2 § mukaisesti suorittaa, sukupuoli löytyy lähinnä ilmaisuista ”morsian” ja ”sulhanen”.

Tämän takia monet olivat esittäneet, että kirkon oikeudessa ei ole määräystä vihittävien sukupuolesta, jolloin papit voivat vihkiä kirkollisesti avioliittoon ketkä tahansa kaksi rippikoulun käynyttä kirkon jäsentä näiden sukupuolesta riippumatta. Sen vuoksi myös Pohjois-Suomen HaO vuosi sitten piti vihkimistä koskevaa oikeustilaa epäselvänä ja se oli riittävä syy kumota rangaistus.

Avioliittolain ja kirkkolain suhde

Avioliittolain 1.3.2017 tapahtuneen muutoksen merkityksestä kirkolle on esitetty kaksi näkemystä: Ensimmäisen mukaan avioliittolain muutos tarkoitti avioliittokäsityksen muutosta myös kirkkolaissa niin, että jatkossa avioliittoon vihkiminen kirkossa tarkoitti myös muiden kuin heteroparien vihkimistä. Toisen mukaan kirkkolaissa oli oma, avioliittolaista erillinen avioliittokäsitys, joka ei avioliittolain muutoksessa ollut muuttunut.

KHO:n ratkaisussa tämä jälkimmäinen kanta katsottiin oikeaksi. Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan. Tämä on sinänsä lainsäädännössä tavallista: eri laeissa käytetään samoja sanoja eri tavalla, usein ne on eksplisiittisestikin määritelty eri tavoin. Toisaalta oikeusjärjestyksessämme ei ole kuin yksi avioliittoinstituutio, johon voidaan vihkiä kahdella erilaisella menettelyllä (kirkollisella vihkimisellä ja siviilivihkimisellä). Siten kirkon lainsäädännössä ei varsinaisesti voi olla erilaista avioliittokäsitystä, koska yhteiskunnassamme on vain yksi avioliittoinstituutio.

Kirkon lainsäädännössä voivat ”omana avioliittokäsityksenä” olla lähinnä avioliittolain 16 § mukaiset uskontokunnan omat lisäedellytykset vihkimiselle. KHO:n ratkaisussa oli kyse siitä, missä ne oli määritelty.

Kirkkokäsikirjan merkitys oikeuslähteenä

Kirkkolain 4 luvun 2 § mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Yhtäältä on vedottu kirkkokäsikirjan asemaan vihittävien sukupuolta rajoittavana normina, toisaalta on katsottu, että kirkkokäsikirjan rooli oikeuslähteenä on vähintäänkin epäselvä. Tälle kannalle esimerkiksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vuosi sitten.

KHO:n mukaan kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava oikeudellisena kokonaisuutena. Ne kaikki hyväksytään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kirkkokäsikirja tarkentaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sääntelyä vihittävien sukupuolen osalta. Avioliittolain muutos ei muuttanut sitä lähtökohtaa, että avioliittoon vihkimistä koskeva toimitus on kirkon oikeuden kokonaisuudessa aikanaan hyväksytty vain miehen ja naisen väliseksi.

Kirkon opin ja lainsäädännön suhde

Avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa on ollut jokseenkin yksimielistä, että kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena ei ollut muuttunut. Tämä oli todettu myös kirkolliskokoukselle annetussa piispainkokouksen selonteossa vuonna 2016. Oikeudellinen kiista koski sen sijaan sitä, oliko avioliittolain muuttamisen jälkeenkin vihittävien sukupuolta rajattu kirkon oikeudessa vaiko ei.

KHO antoi tuomiossaan ratkaisevan merkityksen kirkon opille avioliitosta. Kirkolla on KHO:n mukaan perustuslain takaama autonomia päättää omasta opillisesta sisällöstään sisältäen sen, miten ja missä oppi ilmaistaan. Siksi ei voida edellyttää, että yhteiskunnan lainsäädännön muuttuessa kirkko joutuisi erikseen päättämään oman aiemman opetuksensa säilymisestä. KHO on halunnut myös välttää sen mielikuvan, että tuomioistuimet voisivat ratkaisuillaan vaikuttaa kirkon opin sisältöön.

Perusoikeuksien punnintaa

KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden, nimittäin uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden välistä suhdetta. Tätä ei tosin ratkaisussa ole täydellisesti kirjoitettu näkyviin. Tässä ratkaisussa uskonnonvapaudelle ja kirkon autonomialle annettiin suurempi painoarvo kuin yhdenvertaisuudelle. Suomen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännössä on yleisenä periaatteena, ettei sitä sovelleta uskonnonharjoitukseen, ja siinä mielessä KHO:n ratkaisu on johdonmukainen, kun kyse on uskonnollisen – vaikkakin samaan aikaan myös yhteiskunnallisen – toimituksen suorittamisesta ja siten uskonnonvapauden ydinalueesta.

Ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen, jos asiassa ei olisi ollut kyse uskonnonvapauden ydinalueesta vaan asia olisi kuulunut esimerkiksi työlainsäädännön alaan. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä on noudatettava myös uskontokuntien toiminnassa, ellei erikseen ole toisin säädetty. Tuomioistuimet ovatkin todenneet, että esimerkiksi rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa, koska asiasta ei ole nimenomaisesti säädetty. Sama koskee ceteris paribus myös työntekijää, jonka aviopuoliso on samaa sukupuolta.

Ratkaisun seuraukset

KHO:n ratkaisu on ainakin jonkinlainen välimerkki keskustelussa, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien asemaa kirkossa. Pappia voidaan rangaista siitä, että hän vihkii avioliittoon keskenään samaa sukupuolta olevia ihmisiä.

KHO ei kuitenkaan todennut, että rankaiseminen on välttämätöntä. Tuomiokapitulit tekevät tässä itsenäistä harkintaa. Todennäköistä on, että osa tuomiokapituleista antaa jatkossakin varoituksia ja mahdollisesti kovempiakin sanktioita. Toisaalta osa piispoista on jo ilmoittanut, että heidän hiippakunnassaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset saavat jatkua.

Kaikille mahdollisuus omaan asuntoon?

Voisiko yksi keino tukea pienituloisia olla omistusasunnon menojen nykyistä parempi huomioon ottaminen asumistuessa?

Nythän vuokra-asuntoon saa asumistukea 80 %:iin kohtuullisesta vuokrasta, mutta omistusasuntoon vain yhtiövastikkeen osuuden ja lainan koroista 73 %. Käytännössä kuitenkin monet vuokra-asunnot rahoitetaan velkarahalla, ja asumistuki näin ollen hyödyttää asuntojen omistajia, olivat ne sitten yhteisöjä tai yksityisiä asuntosijoittajia.

Lähes koko ihmiskunnan historian on omaisuus taannut suuremman tuoton kuin ansiotyö. Vain 1900-luku lienee ollut tässä poikkeus, niin että työn tuottavuus on kasvanut omaisuuden tuottoa nopeammin. Näin ei kuitenkaan enää ole, vaan pääomat tuottavat paremmin.

Eikö olisi syytä tukea sitä, että myös pienituloisilla olisi mahdollisuus omaan asuntoon? Siis niin, että yhtä suuren asumistuen kuin vuokra-asuntoon, saisi myös omistusasuntoon, siis myös lainan lyhennykseen. Nythän järjestelmä mahdollistaa sen, että vuokranantaja lyhentää omia lainojaan, kun asumistuki kanavoidaan sille vuokrana, mutta asunnon omistaja ei saa kartuttaa omaisuuttaan.

Lisäksi olisi syytä saada nykyistä suurempi valtiontakaus asuntolainoille. Nythän katto on 20 % tavallisille ja 25 % ASP-lainoille, mutta pankit tyypillisesti katsovat, että asunto voi silti kattaa vain 85-90 % ostohinnasta, vaikka pankit muutoin laskevat asunnon vakuusarvoksi 70–75 %. Voisiko ajatella, että valtio takaisi asuntolainan 100 %:iin asti, kuitenkin niin, että takauksessa olisi euromääräinen katto, jolloin takauksen vaikutus hyödyttäisi etenkin pienituloisia?