Juhlapuhe Otus 30 v

Arvoisat juhlavieraat, hyvät otukset ja Otuksen ystävät!

Yhden lempikirjoistani ovat kirjoittaneet Charlton T. Lewis ja Charles Short. Kirja on vuodelta 1879 ja se kantaa nimeä A Latin Dictionary. Sen sivulla 1285 on aivan erityinen lekseemi – otus, oikeastaan [o:tus]. Sen Lewis ja Short kertovat olevan a kind of owl, a horned owl. Nimellä otus kutsutaan nykyisessä eliöiden taksonomiassa pöllöjen heimoon kuuluvaa sukua, jonka nimi suomeksi on pöllöset. Pöllöset ovat pienikokoisia pöllöjä, jotka pitävät viheltävää ääntä.

Tulin Otukseen toiminnanjohtajaksi vuonna 2012 ja sain silloin heti tutustua Otus-pöllöön. Minulle kerrottiin, että jos jollakulla työtoverilla on toiselle jotain huomauttamista, se tehdään aivan erityisellä, hienovaraisella tavalla. Työtoveri saattoi löytää työpisteeltään lasisen koriste-esineen, nimittäin Iittalan Riihipöllön. Sen oli Otus saanut lahjaksi YTHS:ltä säätiön 15-vuotisjuhlissa vuonna 2004. 

Kun Otuksen brändiä ryhdyttiin silloin määrätietoisesti rakentamaan, vaihtui säätiön nimi Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiöstä Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiöksi. Nimenmuutos vei Otuksen julkisuuskuvaa omistajista kohti tutkimuskohdetta. Samalla säätiö sai uuden teemavärin ja ensimmäisen logon, jossa myös Otus-pöllö esiintyi. Kritiikkiäkin esiintyi – oranssista teemaväristä tuli monelle mieleen Osuuspankki ja Huoneistokeskus, ja säätiön uusi logo muistutti myös monen muun kuin silloin yksivuotiaan tyttäreni mielestä pöllön sijasta kissaa. Sittemmin Otuksen väri on vaihtunut mutta pöllö elää uudessakin logossa.

Vanhastaan pöllöt ovat symboloineet kokemusta ja arvokkuutta, jos kohta myös tietynlaista rikkiviisautta ja hajamielisyyttäkin. Kreikkalaisessa mytologiassa pöllö on tiedon ja viisauden jumalattaren Pallas Athenen tunnusmerkki. Nyt Otuksen neljännen vuosikymmenen kynnyksellä voi luonnehtia vuosien 1987–1989 päätöksiä kaukaa viisaiksi. Oman, ammattimaisen tutkimuslaitoksen perustaminen SYL:ssä harjoitetun tutkimustoiminnan jatkajaksi on ollut opiskelijaliikkeeltä viisas päätös. Etenkin 2010-luku on osoittanut, että uskottavaa edunvalvontaa voi tehdä vain tutkittuun tietoon perustuen. Opiskelijoihin keskittyvän tutkimussäätiön perustaminen on aivan ilmeisesti ollut paras ratkaisu, johon käyttää matkatoimisto Travelan myynnistä saadut rahat. Se, että tutkimussäätiön sijaan olisikin perustettu kirjapaino, kuten yhtenä vaihtoehtona esitettiin, ei näin kiihtyvän digitalisaation aikana olisi ollut yhtä pitkälle kantava strategia.

Erityisenä mahdollistajana Otukselle on mainittava Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Otus perustettiin nimenomaan sillä varsin suurehkolla rahasummalla, jolla HYY osti matkatoimisto Travelan Ylioppilaspalvelut ry:ltä vuonna 1988. HYY on viime aikoina ollut tärkeä tutkimuksen rahoittaja säätiölle. Siksi on mukava huomata, että ylioppilaskunta viime viikonloppuna muisti Otusta ylioppilaskunnan standaarilla “pitkäjänteisestä ja uraauurtavasta tutkimustyöstä.”

Kolmenkymmenen vuoden aikana Otus on vakiinnuttanut paikkansa opiskelijoita koskevan tutkimuksen kentällä. Alkuvaiheessa toiminta oli hyvin pientä, ja ensimmäisen kymmenen–viidentoista vuoden aikana säätiössä oli toiminnanjohtajan lisäksi kerrallaan yksi, yleensä osa-aikainen projektitutkija. Uudet toiminnanjohtajat saivat ensi töikseen alkaa ihmettelemään uusien tutkijoiden rekrytointia, kun päättyneiden hankkeiden tutkijat olivat jo siirtyneet muualle. Tätä jatkui oikeastaan siihen asti, kun säätiö täytti 20 vuotta. Vasta vuodesta 2008 alkaen hankkeita on ollut niin paljon, että säätiö on pystynyt tarjoamaan useampia vakituisia, kokoaikaisia tutkijan työsuhteita. 

Enimmillään säätiö on työllistänyt 12 henkilöä keväällä ja syksyllä 2013.  Tuohon aikaan hankerahaa riitti. Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen tilanne muuttui. Aiemmin helposti löytynyttä tutkimusrahoitusta ei enää niin vain saatukaan. Otuksen hallitus joutui tuolloin tekemään kipeitä päätöksiä, irtisanomaan henkilökuntaa. Muodostettiin uusi perusmalli: kestävä talous rakentuisi toimitusjohtajan ja kolmen vakituisen tutkijan varaan. Niukkuutta on sittemmin ollut jaossa vähemmän – säätiön toiminta on jälleen ollut kasvussa.

Hallituksen rooli säätiössä on merkittävä. Hallitus vastaa säätiön strategisten linjojen valinnasta. Hallitus myös edustaa säätiön taustaryhmiä, opiskelijaliikettä. Aivan erityisen läheinen suhde Otuksella on Suomen ylioppilaskuntien liittoon, jonka pääsihteerit ovat käsittääkseni katkeamatta toimineet Otuksen hallituksen puheenjohtajina. Puheenjohtajan rooli aiemmin toiminnanjohtajan ja nykyisin toimitusjohtajan tukena  on äärimmäisen keskeinen. Omasta puolestani haluan osoittaa kiitokseni Matti Parpalalle ja Juha Töyrylälle, jotka tarjosivat kyseenalaistamattoman tukensa minulle, kun tulin johtamaan säätiötä ilman aiempaa työyhteisöjohtajakokemusta.

Pohdintaa siitä, mihin Otuksen tulisi keskittyä, käydään aika ajoin. Nyt jäsennetyt kolme koria – opiskelu ja koulutus, arki ja hyvinvointi sekä työllisyys ja osaaminen – kiteyttävät selkeästi säätiön toimintakentän. Vaikka jäsennykset ovat vaihdelleet vuosien saatossa, tutkimusten aiheet ovat pysyneet varsin samoina vuosikymmenten ajan. Se osoittaa, että ajankohtaiselle opiskelijatutkimukselle on tarvetta. 

Tutkimuksen laatu taas on ollut asia, josta on ajoittain oltu jopa erimielisiä. Monen tutkijan sydän palaa akateemiselle tutkimuskentälle, haaveena kenties väitöskirja ja syvällisiä tieteellisiä artikkeleja. Rahoitusta taas on ainakin ajoittain tuntunut löytyvän ostajan omien, varsin tarkkarajaisten ja pienten selvitysten tekemiseen. Tämän dilemman kanssa lienee moni Otuksen tutkijoista jopa kipuillut. Laadukkaan tutkimustiedon tuottaminen on monivaiheinen ja hidas prosessi, eikä nelinumeroisella summalla vielä kovin monta kuukautta tutkimusta pystytä rahoittamaan. 

Minusta näyttää siltä, että 2010-luvulla Otus on vaiheittain löytänyt oman erikoistumisalueensa. Ja nyt puhun barometritiedonkeruista. Kaikki lähti siitä, kun minua toiminnanjohtajana edeltänyt Aleksis Nokso-Koivisto esitti työpaikkahaastattelussaan idean tiedonkeruusta, jossa korkeakouluopiskelijoilta kysyttäisiin laaja-alaisesti erilaisista opiskelijatutkimuksen osa-alueista, kuten opintomenestyksestä, toimeentulosta, työssäkäynnistä ja hyvinvoinnista, myös esimerkiksi poliittisista näkemyksistä ja yrittäjyydestä. Hankkeen liiketoiminnallinen idea oli se, että opiskelijoita vaivattaisiin kyselyillä mahdollisimman harvoin, mutta heitä voitaisiin palkita vastaamisesta aiempaa reilummin. Samalla voitaisiin yhdestä tiedonkeruusta saatavaa dataa käyttää useille yhteistyökumppaneille myytäviin tutkimuksiin.

Barometritiedonkeruuta suunniteltiin paitsi niin, että toistuvat kysymykset tuottaisivat aikasarjadataa, mutta myös suurellisempiakin ajatuksia oli mukana: Barometriin oli suunniteltu myös pitkittäispaneelia niin, että osaa barometriin valituista opiskelijoista olisi seurattu myös kahdessa seuraavassa tiedonkeruussa niin, että näistä olisi muodostunut oma 5 vuoden seuranta-aineistonsa. Jos en aivan väärässä ole, tämä suunnitelma ei ihan kokonaisuudessaan toteutunut.

Ensimmäinen korkeakouluopiskelijoiden barometritiedonkeruu toteutettiin vuonna 2012. Jo minun aikanani barometrimuotoinen tiedonkeruu herätti kiinnostusta myös muualla. Erityisesti SAKKI ry:n silloinen puheenjohtaja Aleksej Fedotov osoitti kiinnostusta barometrin saamiseksi myös amisopiskelijoille ja antoi paljon henkilökohtaista panosta hankkeen edistämiseksi. Suunnitelmat etenivät nopeasti ja ensimmäinen amisbarometri julkaistiin vuonna 2015. Kävin myös vuonna 2013 esittelemässä ideaa lukiolaisbarometrista Suomen Lukiolaisten Liiton Milla Halmeelle ja Joonas Mikkilälle. Myös Lukiolaisten liitossa barometritiedonkeruu herätti kiinnostusta, mutta silloin asiat eivät edenneet – rahoituksen saaminen näytti hankkeeseen vaikealta. Ja nyt kuitenkin vuonna 2019 olemme tilanteessa, jossa myös Lukiolaisbarometri on noussut siivilleen: Ensimmäinen lukiolaisbarometri julkistetaan huomenna!

Kolmenkymmenen vuoden aikana Otus on ollut monelle tutkijalle merkityksellinen yhteisö. Säätiössä ovat otukset saaneet kantaa varsin merkittävää vastuuta kukin omasta tutkimushankkeestaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa työuraansa. Kun säätiö on kasvanut, on myös tullut mahdolliseksi tarjota entistä vaativampia päällikkötason ja koordinoinnin tehtäviä. Aiemmin vaalittu ajatus Otuksesta kasvattajaseurana, josta melko nopeasti siirrytään vaativampiin tutkijatehtäviin muualle, on tehnyt tilaa tutkijana kasvamiselle säätiön sisällä. Pidän tätä erinomaisena mahdollisuutena tutkijan ammattitaidon kehittymisen kannalta.

Nuorisolain mukaan nuoria ovat alle 29-vuotiaat. Tänä vuonna 30 täyttänyt Otus on siis kulkemassa jo hyvän matkaa kohti tukevaa keski-ikää. Omasta puolestani haluan kiittää saamastani kunniasta pitää juhlapuhe minulle rakkaan säätiön 30-vuotisjuhlassa ja samaan aikaan toivottaa säätiölle, kaikille sen työntekijöille ja luottamushenkilöille ja samalla myös koko opiskelijaliikkeelle monia menestyksellisiä vuosia. Roomalaista komediakirjailijaa Terentiusta mukaillen totean: Otus sum: Otutum nihil a me alienum puto – Olen pöllönen eikä mikään pöllömäinen ole minulle vierasta.

Nostakaamme malja 30-vuotiaalle Otukselle. Onnea!

Maljapuhe #Pappisliitto100 3.10.2018

Maljapuhe Suomen kirkon pappisliiton 100-vuotisjuhlan aluksi 3.10.2018.

Hyvät pappistoverit, ärade prästkamrater!

On hienoa olla täällä Finlandia-talolla. Aina puitteet eivät ole olleet ihan näin hienot. Liiton 60-vuotisjuhlia nimittäin vietettiin Akavatalon ruokalassa. Ihan kiva paikka sekin. Vuonna 1948 taas jännitettiin, saadaanko 30-vuotisjuhlia ollenkaan järjestettyä. Saatiinhan ne, sillä kesällä oli ollut hyvä sato ja myös Ruotsista oli saatu viljaa.

Ajattelin, että voisimme katsastaa, millaista oli silloin, kun Pappisliitto perustettiin. Sehän tapahtui 14. tammikuuta vuonna 1918, ja silloin oli maanantai eli pappien tavanomainen vapaapäivä. Paitsi silloin ei papeilla vielä ollut yhtäkään vapaapäivää.

Tuonna samana päivänä bolševikkien joukot valtasivat Krimin kansandemokraattisen tasavallan pääkaupungin. Päivän Hesarissa uutisoitiin, että Kansallisteatterissa oli sunnuntaina ollut kansanjuhla, jossa oli ”lämmin isänmaallinen tunnelma”. Samassa lehdessä mainostettiin myös lihaliemikuutioita sekä “obligatsiooneja”.

Mutta Pappisliiton perustamisesta ei ihan hirveästi uutisoitu. Paitsi demarien äänenkannattaja Työmies kyllä kirjoitti asiasta kahdeksan päivää myöhemmin. Jutussa todettiin, että sellainen järjestö, jossa oli jäseninä pappeja ja piispoja, oli ”taistelujärjestönä tyhjää ilmaa” sekä ”haihattelua ja ruikutusta”.

Liitossa on ollut vuosikymmenten aikana monenlaista edunvalvonta-agendaa. Heti liiton perustamisen jälkeen oli tarpeen tarttua siihen, että papit pystyisivät pitämään ainakin yhtä hevosta ja kahta lehmää. Samaan aikaan lobattiin, että pappiloiden lämmitystä varten saataisiin sähköä ja polttopuita.

Sodan jälkeen taas keskeistä oli saada papeille autoja ja virkapukuja: liitto mm. tilasi opetusministeriöltä 400 metriä mustaa kangasta ja 1 000 kiloa tärkkiä. Kymmenelle papille onnistuttiin hankkimaan Skoda. Myös oman radioaseman perustamista suunniteltiin.

Haasteitakin meillä on aika ajoin ollut. Heti ensimmäisen vuoden joulukuussa jouduttiin miettimään viestintä uusiksi, kun liiton hallinnoiman rahaston nimi päätettiin muuttaa ”vuoden 1918 muistorahastoksi”. Sehän oli vain kuukautta aikaisemmin perustettu nimellä ”Suomen kirkon marttyyripappien rahasto”.

Ristiriidoilta kirkon kanssa ei myöskään vältytty. Heti toisena vuonna Pappisliitto julisti, että kirkon torpparit ja mäkitupalaiset pitää vapauttaa. Sillä kannanotolla onnistuttiin suututtamaan arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän oli sitä mieltä, että liiton kannanotto on ”huonoa kiihotusta”.

Pahat kielet sanovat, että ay-liike on aina niin negatiivinen. Mutta meillä Pappisliitossa tavataan suhtautua erilaisiin asioihin myönteisesti. Esimerkiksi sotavuosina liitossa oli paljon optimismia. Vaikka liiton jäsenistä kaatui sodassa peräti 10 %, niin keskustoimikunta katsoi, että jäsenkato ei suoranaisesti vaikuttanut liiton tulevaisuuden näkymiin.

Voitteko arvata, mikä oli viimeinen linnake yhteiskunnassa, jossa palkoista ei sovittu vaan työnantaja määräsi ne yksipuolisesti? Aivan oikein, kirkkohan se. Vuonna 1975 sitten vihdoin saatiin virkaehtosopimusjärjestelmä.

Arkkipiispa Martti Simojoki joutui kirkolliskokouksessa tentattavaksi, että miksi kirkko tulee muuta yhteiskuntaa 35 vuotta jäljessä. Hänellä oli siihen papillinen vastaus: ”kesti aikaa ymmärtää, ettei kristillinen usko oikeuttanut ’holhoamaan toista ihmistä'”.

Sopimusjärjestelmän tulo kirkkoon vasta oli hienoa aikaa. Papitkin saivat ensimmäisen viikkovapaapäivän. Ja lakko-oikeuden. Tosin sitä pidettiin ”täysin evankeliumin vastaisena” ja ”avoimena rikoksena pappisvalaa kohtaan”. Professori Osmo Tiililäkin masentui.

Vaan kyllä se palkka on, mikä pappiakin kiinnostaa. Raamatussakin sanotaan, että työmies on palkkansa ansainnut. Papit ovat palkkana saaneet kyllä rahaakin, mutta pitkään sijasta annettiin virka-asunto, viljelysalaa, metsästysoikeus, kyydityksiä, halkoja – rikkaassa seurakunnassa ehkä jopa koivuhalkoja. Taistelu kokonaispalkan puolesta kesti vuosikymmeniä; vielä 1990-luvun alussa papeille maksettiin osa palkasta luonnossa.

Joskus kyllä on ollut sellainenkin aika, että joku pappi on saanut liitonkin mielestä liikaa palkkaa. Nimittäin 1950-luvulla Helsingin pitäjän kappalainen nautti vielä kymmenyksiä eli sai palkakseen 10 % kirkollisverosta. Jos systeemi olisi edelleen sama, tämä pappi saisi palkakseen 10 % Vantaan seurakuntayhtymän kirkollisverosta eli 2,5 miljoonaa vuodessa.

Toinen asia, joka on aina kiinnostanut, on työaika. Tai oikeastaan vapaa-aika. Siitä on puhuttu erityisen paljon nyt 2020-lukua lähestyttäessä, ihan Fingerporissakin. Sarjakuvassa pappi kertoo Heimolle, että hän ei pidä vapaapäiviä, ”koska saatanakaan ei niitä pidä”. Heimo vastaa papille, että sinulla on epäilyttäviä roolimalleja.

Pappisliiton ensimmäinen satavuotinen on ollut niin mielenkiintoinen, että tekee mieli profetoida toinen samanmoinen heti tähän perään. Etenkin jos kannanotot ovat ”haihattelun ja ruikutuksen sijaan” ”hyvää kiihotusta”. Eiköhän siis nosteta malja 100-vuotiaalle Pappisliitolle. Liiton malja!

Puhe promoottorille 26.5.2017

Puhe promoottori Patrik Scheininille Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiopäivällisillä 26.5.2017 Finlandia-talossa


Reverendissime Domine Promotor Patrice, Rector Magnifice, Doctissimi Professores, Nobilissimi Promoti Doctores Magistrique, Dominae Dominique!

Tulin toistamiseen Helsingin yliopiston opiskelijaksi vuonna 2003, ja silloin aloin aiemmin aloittamieni teologian opintojeni ohessa opiskella psykologiaa humanistisessa tiedekunnassa. Heti vuoden 2004 alusta psykologian oppiaine siirtyi uuteen käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan, jota te, herra promoottori, olette viimeksi johtanut, ennen kuin se vuoden vaihteessa muuttui takaisin kasvatustieteelliseksi tiedekunnaksi. Tuolloin vuonna 2004 en kuitenkaan arvannut, että tulisin vuonna 2017 valmistumaan lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Yliopistohallinnossa tätä oppiaineiden siirtämistä laitoksesta ja tiedekunnasta toiseen kutsutaan rakenteelliseksi kehittämiseksi. Se on ollut 2000-luvulla meidänkin yliopistossamme tavanomaista, paikoin jopa tarpeellista. Rakenteellisen kehittämisen rinnalle kaipaan jatkuvasti myös missionaarista tai visionaarista kehittämistä, nimittäin puhetta yliopiston tarkoituksesta ja tavoitteista, ja vielä syvemmin, oppimisesta, osaamisesta ja sivistyksestä. Onko sivistyspuhe edelleen tätä päivää? Millaista on olla sivistynyt ja miten yliopiston tulisi sivistää kansaa?

I detta Finlands självständighets jubileumsår hann vi redan fira vår nationalfilosofs, Johan Vilhelm Snellmans tvåhundraelfte födelsedag. Snellman, som promoverades till filosofie magister i år 1832, hade studerat teologi, historia, grekiska och latinska språk, världslitteratur samt lite naturvetenskaper. Kanske kunde vi säga att han var allmän lärt. Han var knappast 34 år gammal, när han publicerade sin bok Om det akademiska studium. Förutom akademisk frihet skriver han i denna bok om hur “hela lifvet är den Skola, uti hvilken individen danas till menniska, och sjelfva denna bildningsprocess utgör det hos menniskan menskliga”. Det är förmodligen inte fel att säga att utbildningen inte är en stat som uppnås utan en process där man hela tiden växer upp. Långt ifrån detta är en sådan tanke att utbildad människa skulle vara bara ett verktyg för samhällets ekonomiska utveckling.

The civilized and educated mind is able to make use of its skills of critical thinking. It means that we are able to recognize our concepts and attitudes, which we have learned, perhaps without questioning. Often, we have to unlearn something what we have learnt before. Because learning cannot be considered as acquiring truths but construing concepts and views of our own instead, everyone of us bears a vast amount of understanding from our childhood, adolescence and even adulthood that should be re-evaluated constantly.

Πασίγνωστη είναι η παραβολή του σπηλαίου του Έλληνα φιλόσοφο Πλάτωνα. Οι άνθρωποι κάθονται σε μια σπηλιά, είναι φυλακισμένοι. Πίσω τους είναι η φωτιά, αλλά βλέπουν μόνο σκιές στον τοίχο της σπηλιάς. Ο άνθρωπος πρέπει να απελευθερωθεί από αισθητικές ψευδαισθήσεις. Στη συνέχεια, θα βρίσκει την αλήθεια, αιώνες ιδέες.

Puhuin juuri Platonin kuuluisasta luolavertauksesta. Kun ihminen tulee ulos luolasta, löytääkö hän valmiin, ikuisen ja muuttumattoman totuuden? Tuskinpa vain. Pikemminkin hän on astunut kriittisen ajattelun tielle, jossa ei aina ole merkkejä oikeasta kulkusuunnasta, vaan jossa totuus tulee itse konstruoida ja arvot itse valita. Absoluuttisia vastauksia on vähän, jos ollenkaan. Rakkaimmistakin ajatuksista joutuu luopumaan, jos ne osoittautuvat vääriksi. Ja se jos mikä on ihmiselle epämiellyttävä, vaikea ja pelottavakin tie.

En af mine foretrukne filosoffer er danske Søren Kierkegaard, som levede i den første halvdel af attenhundredetallet. Det er nok ikke forkert at sige, at han var i sin eksistentialisme årtier eller århundreder forud for sin tid. Jeg siger dette, fordi eksistentielle spørgsmål er blevet langt de mest almindelige problemer i 21. århundrede i vestlige lande: Hvad er min plads i verden? Vil jeg blive forstået? Har nogen brug for mig? Kierkegaard var i stand til at se i forvejen menneskelige fortvivlelsen af vores meningsløshedens, træthedens og udsigtsløshedens århundrede, når han skriver i sin Sygdommen til Døden at fortvivlelse er sygdom i ånden, i selvet, och vores grundlæggende problem er, at vi ikke er os selv og at vi ikke vil være os selv.

Dans l’université de l’avenir, l’éducation ne peut pas être limitée aux problèmes factuels. Outre les questions existentielles, aussi les questions éthiques et morales devraient être considérées plus que maintenant. Le réchauffement climatique, la migration et la surexploitation des ressources naturelles – pour en nommer quelques uns – sont des défis qui demandent, mais des études multidisciplinaires, des choix moraux et politiques aussi. L’université ne peut pas se retirer de ce développement, parce que c’est l’endroit où les outils pour la plus haute forme de pensée éthique sont enseignés.

In diesem Jahr feiern wir auch ein anderes Hundertjahrsfest, nämlich Reformationsjubiläum. Es ist 500 Jahre davon, wenn ein deutscher Augustiner, Professor an der Universität Erfurt, Martin Luther seine 95 Thesen publizierte. Davon begann die Reformation, die zahlreiche Auswirkungen für die traditionelle Machtverhältnisse in Europa, auch hier in Finnland hatte. Häufig wird es gesagt, dass Finnland ein lutherisches Land ist. Und ich meine nicht solche kirchliche Einheitlichkeit, die wir nicht mehr haben, aber die systematische Entwicklung unserer Sprache, Bildung und Kultur, dessen Samen seit den 16er Jahrhundert in Finnland ausgesät sind.

Arvoisa herra promoottori, hyvät yliopiston jäsenet ja juhlaväki! Sivistys, meidän sydämemme ja mielemme sisältö, on pysyvästi meidän omaamme. Sitä ei voida meiltä ulosmitata. Olen iloinen siitä, että tämä akateemisista juhlista suurenmoisin on aivan erityisesti sivistyksen juhla. Kiitän teitä, arvoisa herra promoottori, kaikkien maisterien ja tohtorien puolesta, tämän päivän juhlasta ja akateemisista arvonosoituksista. Päätän puheeni teille filosofi, keisari Marcus Aureliuksen sanoihin ὁ κόσμος ἀλλοίωσις, ὁ βίος ὑπόληψις – Maailma on muutoksessa, elämä asennoitumisessa. Iloitkaamme! Gaudeamus!

 

Pappisliiton tervehdys Helsingin hiippakunnalle 28.9.2016

Suomen kirkon pappisliiton tervehdys Helsingin hiippakunnan synodaalikokoukselle 28.9.2016


Kunnianarvoisa piispamme Irja, hyvät virkatoverit,

tällä vuosituhannella kirkkomme on kohdannut useanlaisia haasteita. Yksilöllisyys lisääntyy jatkuvasti eikä kirkon edustama yhtenäiskulttuuri kosketa kuin osaa kirkon jäsenistä. Uskonnollisuus ei ole kadonnut mutta uskon institutionaaliset ja traditionaaliset muodot ovat ihmisille yhä vieraampia. Kokemuksellisuus on tullut yhä tärkeämmäksi.

Kirkkoon kuuluminen ei ole itsestäänselvyys vaan kirkossa käyminen, lasten kastaminen, rippikoulu etc. ovat ihmisille valintoja. Samaan aikaan monelle kristitylle kirkolla ei ole merkitystä. Suurelle osalle jäsenistämme media on tavanomaisin ja jopa ainoa kosketuspinta kirkkoon. Se, mitä kirkosta kovimmin näkyy ja kuuluu, ei ole sunnuntaiaamun kellot, vaan uutisointi kirkkoa eri suuntiin repivistä kiistoista. Irrallisuus seurakuntayhteisöistä on suurta kaupungeissa, ja kaupungistumiskehitys tuskin on päättynyt – maaseutu pikemminkin tyhjenee kiihtyvällä vauhdilla.
Viime aikoina yhteiskunnallinen ilmapiiri on polarisoitunut. Äänenpainot ovat koventuneet, ääripäät jyrkentyneet, rajaa meidän ja heidän välillä on korostettu vahvemmin. Maltilliset, välittävät näkemykset ammutaan alas kahdelta laidalta. Ihmisen hyvän sijaan merkitseviä asioita ovat taloudelliset realiteetit ja kilpailukyky. Sotaa pakeneva ei olekaan lähimmäinen vaan sosiaalipummi. Nyt juuri maailma tarvitsisi profeetallista ääntä ja kirkolla olisi tässä vain annettavaa.

Kirkkoa taas on lähes koko 2000-luvun ravistellut kysymys parisuhteista. Maallisessa laissa on seurattu muiden Pohjoismaiden kehityskulkua, mutta kirkossa ei päätöstä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä tai siunaamisesta ole tehty, toisin kuin Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirkoissa. Parisuhdekysymys koskettaa tällä hetkellä enemmän tai vähemmän kaikkia maailman kirkkoja, ja eri näkemysten väliset rintamalinjat eivät niinkään mene kirkkojen välillä kuin kirkkojen sisällä.

Pappisliitto toteuttaa neljän vuoden välein laajan jäsentutkimuksen, jossa muun ohella kysytään pappien suhtautumista ajankohtaisiin kysymyksiin. Vuonna 2002 samaa sukupuolta olevien parien kirkollista siunaamista kannatti papeista 24 % ja vastusti 62 %. Vuonna 2006 kirkollisen siunaamisen kannattajia oli 38 % ja vastustajia 50 %. Vuonna 2010 voimasuhteet olivat kääntyneet jo toisin päin, sillä siunaamista kannatti jo 44 % ja vastustajia oli enää 41 %. Kaksi vuotta sitten, kun asiaa tutkittiin viimeksi, samaa sukupuolta olevien kirkollista siunaamista kannatti papeista 60 % ja vastusti 30 %. Seuraava jäsentutkimus toteutetaan vuoden 2018 alussa.

Meidän pappien asenteet samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen suhteen ovat 15 vuodessa kääntyneet päinvastaisiksi. Joillekin muutostahti on ollut liian nopea. Toisille taas liian hidas. Jokainen on omasta mielestään oikeassa juuri nyt. Jotkut meistä haluaisivat suoraa toimintaa, toiset katsovat, että pitäisi edetä yhteisesti päättäen, kolmansille on tärkeä oikeus kieltäytyä vihkimästä, vaikka se sallittua olisikin. Tilannetta hämmentää edelleen lainsäädäntö, jonka mukaan maistraatit ilmeisesti rekisteröivät avioliitot, vaikka pappi ei olisi noudattanut kirkon säännöksiä.

Tässä tilanteessa nostan esille yhden asian, jota meiltä papeilta nyt mielestäni tarvitaan. Se on kollegiaalisuus. Kollegiaalisuus voitaisiin suomentaa vaikkapa virkatoveruudeksi – tai yhteisen työnäyn omistamiseksi. Onko meillä tässä ajassa virkatoveruutta, onko meillä yhteistä työnäkyä, toimimmeko yhteisillä pelisäännöillä vai kukin omillamme?
Minä ajattelen, että pappeina meidän tulee sitoutua rakentamaan tätä kirkkoa, joka on antanut meille pappisviran. Me saamme aikaan huteran rakennuksen, jos meillä jokaisella on omat piirustukset. Meidän tulee voida noudattaa voimassa olevaa järjestystä mutta samalla me voimme edistää muutosta niillä tavoilla, joilla kirkon päätöksenteko toimii. Meitä haastetaan odottamaan rauhassa, että haluamamme muutos toteutuu, samoin kuin sopeutumaan sellaiseenkin muutokseen, jota emme olisi halunneet.

Minusta on upeaa nähdä tämä valtava joukko Kristuksen kirkon palvelijoita tänään täällä koolla. Viedään se, mitä olemme näinä kahtena päivänä yhteisestä keskustelusta saaneet, mukanamme omiin työyhteisöihimme ja annetaan sen elää todeksi meidän kauttamme.

Tänä vuonna, kun meillä on synodaalikokoukset, Pappisliitto ei järjestä Papiston päiviä. Vuonna 2018 Pappisliitto täyttää 100 vuotta ja liitto julkaisee sen kunniaksi historiateoksen ja pappismatrikkelin. Seuraavat Papiston päivät ja liiton 100-vuotisjuhla järjestetään Finlandia-talossa 3.–4.10.2018. Toivotan teidät kaikki sinne tervetulleiksi. Toivottavasti myös liiton tarjoamat viinilasilliset maistuvat teille tänä iltana.

Kiitos Helsingin hiippakunnalle hienosti toteutetusta synodaalikokouksesta. Toivotan meille kaikille iloista iltaa ja siunattua kotimatkaa. Aamen.

Saatesanoja totuuden etsijöille – #ressu125

Saarna Ressun lukion 125-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa
Vanhakirkko 25.4.2016

Ensimmäinen lukukappale: Jes. 32: 15-20
Toinen lukukappale: 1. Joh. 3: 18-24
Evankeliumi: Joh. 16:5-15


Rector magnificus, reverendissimi lectores, sapientissimi studentes, hyvät ressut,
tuskin voisi kuvitella parempaa ajankohtaa ressujen yhteiselle juhlapalvelukselle kuin neljättä pääsiäisenjälkeistä sunnuntaita seuraava viikko, jolloin kirkkovuoden lukukappaleet puhuvat totuudesta. Eihän nimittäin ole niin, että Ressun lukion juhlasalia kiertäisi slogan “kerran ressu, aina ressu”, eikä edes kirkolliseen henkeen “kerran syntinen, aina syntinen”, vaan kaksi, juuri totuuteen liittyvää, ylevää mietettä, nimittäin “Etsi totuutta!”, ja toinen, pidempi, “Mik’ on totta sekä pyhää, aina puolla, vaikka täytyisi sen puolesta sun kuolla!” Lieneekö suurikaan vääryys sanoa, että meille ressuille pyrkimys totuuteen on niin juhlapuheissa, opetuksessa kuin rationaalisen ilmapiirin hengessäkin annettu ihmiselämän ja sukupolvet ylittäväksi ideaaliksi.

I början, måste jag fråga, vad sanningen egentligen är? Finns det någon sådant som sanning, och om vi svarar positivt på det, är det möjligt för oss att åstadkomma sanningen, ur kunskapers, färdigheters eller moralisk synvinkel?

Realisti sanoo, että käsitteet ovat ideoina todella olemassa ihmismielen ulkopuolella. Platonin mukaan reaaliset, ideaaliset käsitteet ovat todellinen todellisuus, jota tämä maailma vain epätäydellisesti ilmentää. Tällaisen idealismin valossa totuus on tosiolevaisia ideoita ja meidän vajavaisen aistimaailmamme ajatukset voivat korkeintaan jossain määrin muistuttaa ikuisia ja muuttumattomia totuuksia.

Toisaalta jo keskiajan nominalistit olivat sitä mieltä, että tällaisia ideaalisia käsitteitä – olisi sitten kyse muodosta, väristä tai vaikkapa sukupuolesta – ei ole olemassa meidän ajattelumme ulkopuolella. Tämä tarkoittaisi sitä, että me ihmiset itse olemme luoneet omat käsityksemme jäsentääksemme mielemme ulkopuolista maailmaa. Jossain määrin annettuna otettu uskomus lienee, että mielensisäisten havaintojemme ulkopuolella tosiaan on jokin objektiivinen todellisuus, jota yritämme käsitteellistää aistiemme kautta. Totuudellisuus tässä mielessä merkinnee myönteistä vastaavuussuhdetta omien käsitystemme ja mielemme ulkopuolisten asioiden välillä. Kuitenkin harvemmin pysähdymme kyseenalaistamaan tätä perususkomusta ja pohtimaan, onko todellisuus tuolla ulkona oikeasti olemassa eli onko omien käsitystemme ulkopuolella jotakin das Ding an sich, jotakin todellisuutta sinänsä.

Från den här ifrågasättnignen är det inte en lång väg till ett sådant synsätt, att begrepp och teorier uppfattas bara som synvinklar utan att de faktiskt hänvisar utanför sig själva. I det fallet handlar sanningen inte om det, hur våra uppfattningar är i förhållande till den värkliga världen – så om vi kan tala om sådan – utanför vårt sinne, utan rättare det, hur våra egna uppfattningar står i relation med varandra.

Modernisti, joka uskoo objektiiviseen mielen ulkopuoliseen todellisuuteen, sanonee vaihtoehtoisista, kilpailevista käsityksistä korrespondenssiteorian hengessä, että enintään yksi vaihtoehtoisista näkemyksistä voi olla totta – muut, tai mahdollisesti kaikki, ovat enemmän tai vähemmän vääriä. Postmodernisti, joka katsoo, että asioita itsessään ei välttämättä ole olemassa – tai että ainakaan niitä ei voi objektiivisesti tavoittaa – vaan ajattelee että kaikki käsitykset ovat erilaisia, keskenään keskustelevia näkökulmia, puolestaan lienee skeptinen universaaleiden tai absoluuttisten totuusväitteiden suhteen. Voinee kysyä, miten totuus tai totuudellisuus tämän jälkeen on syytä tai edes mahdollista ymmärtää – puhumattakaan siitä että sitä voisi etsiä tai jopa kuoleman edessä puoltaa.

Let us return to the Scriptures we heard. Which kind of truth or truthfulness can be found in those chapters? At a quick glance we might find a certain word repeated in each of those chapters. It is “the spirit” – Spirit of truth.

Populaarikulttuurin kyllästämät mielemme saattavat kiinnittyä mielikuviin, joissa henki on jotakin näkyvää, ihmisen ulkopuolista, salaperäistä, yliluonnollista tai mystistä. Henki, henkisyys ja hengellisyys liitetään hurmoksellisuuteen, epäkriittiseen ajatteluun ja intomielisyyteen – harvemmin ehkä kuitenkaan totuuteen. Pikemminkin lienee ajateltavissa, että jonkinlaisen hengen vallassa oleminen on este totuuden näkemiselle tai siihen pyrkimiselle.

Rohkenen väittää päinvastaista. Nähdäkseni totuuteen pyrkiminen nimenomaisesti edellyttää tietynlaista henkeä. Totuudellisen mielen on oltava avoin ja jatkuvasti valmiina arvioimaan uudestaan aiempia käsityksiään. On helppo pitäytyä uskossa tämän maailman epäpyhiin ajatuksiin, sellaisiin kuten “minulle on opetettu näin”, “näin on aina tehty ennenkin” ja sokerina pohjalla “kaikki muutkin ajattelevat, tuntevat tai tekevät kuten minä”. Ketä sellaista pidetään totuudellisena, joka itsepintaisesti ylläpitää aiemmin omaksumiaan käsityksiä eikä ole valmis niitä kyseenalaistamaan? Tai sellaista, joka piiloutuu ympäröivien ihmisten selkien taakse eikä ole valmis ajattelemaan itse? Tässä lienee tälle maailmalle tuomiota kerrakseen.

Should we not say that, in order to be truthful, we must question what we have learned in the past, I mean, our thoughts, our emotions, even our values and ethics. We must unlearn what we have learned. What was right yesterday, might be wrong today or at least tomorrow. Living in this kind of spirit requires everyday contend from us. Furthermore, we have to ask whether we have such thing as an universal or absolute truth or whether we should give up the search for such an ideal and focus more on the relations between the concepts, thoughts and people. From a postmodern point of view, the truth might be reduced to that, which is generally accepted or how people come along with each other.

Filosofisesti tarkasteltuna tällainen totuuden redusoiminen ihmisten välisiksi suhteiksi kuulostanee makaaberilta. Kristillisen teologian näkökulmasta arvio on varsin toinen. Päivän lukukappaleet tarjoavat meille yhden omalle ajallemme keskeisen näkökulman: rauhan näkökulman.

Tässä maailmanajassa ei näet riitä totuuden omistaminen. Totuutta tulee myös elää todeksi. Ja se todeksi eläminen ei voi olla sitä, että vain itse on oikeassa ja muut väärässä. Meidän ihmisten on kyettävä elämään keskenämme rauhassa huolimatta erilaisista näkemyksistämme, kokemuksistamme ja ominaisuuksistamme. Se nimenomaisesti edellyttää sitä, että toisen ihmisen kyseenalaistamisen sijaan tarkastelemme kriittisesti omaa itseämme. Samaan aikaan kilvoittelemme – emme pelkästään siinä, kuinka paljon meillä on sietokykyä erilaisuutta kohtaan, vaan myös siinä, miten opimme näkemään toisen ihmisen ja koko luomakunnan lahjana, meille annettuna rikkautena. Jos haluamme, että poteroiden, kyräilyn ja epäluulon autiomaa muuttuu arvostuksen, luottamuksen ja rakkauden hedelmätarhaksi, meidän jokaisen on aloitettava omasta itsestämme.

Koulumme juhlasalin seinällä on vielä kaksi muuta mietettä: “Tee työsi ilolla, velvollisuutesi kunnialla!” ja “Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa.” Totuudellisuudessa kilvoitteleminen kysyy tahtoa mutta sen täyttäminen tuottaa iloa ja kunniaa. Ennen kaikkea totuudellisuus on rehellisyyttä, luottamuksen osoittamista ja hyväntahtoisuutta muita ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan. Olkoon tämä meille mietiskeltäväksi niillä saatesanoilla, jotka 1. Johanneksen kirjeestä tänään kuulimme: “Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Aamen.