Viimeaikainen keskustelu uskontojen näkymisestä koulussa (mm. HS 9.11., 11.11., 13.11.) osoittaa uskonnonvapauden merkityksen demokraattisessa oikeusvaltiossa. World Justice Projectin toteuttamassa kansainvälisessä oikeusvaltioindeksissä (Rule of Law Index) Suomi oli tänä vuonna uskonnonvapauden osalta vertailun paras. Silti meillä on tilaa edelleen kehittyä.
Arkiajattelussa uskontojen väliset rajat ovat selkeitä ja yksilö tunnustaa kerrallaan korkeintaan yhtä uskontoa. Usean eri uskonnon rituaaleihin osallistumista ja eri uskonnoista peräisin olevien elementtien yhdistämistä on pidetty länsimaiselle ajattelulle vieraana. Tosielämässä uskontojen rajat ovat häilyviä ja yksilöiden katsomukselliset identiteetit moninaisia. Uskontokuntaan kuuluminen tai kuulumattomuus antaa korkeintaan viitteellisen käsityksen ihmisen katsomuksesta.
Uskonnonvapaus suojaa yksilön vakaumusta. Yhtäältä se turvaa ihmisten oikeuden ilmentää vakaumustaan – myös julkisessa tilassa. Toisaalta se estää yksilön pakottamisen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoitukseen.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan yksilön vakaumus tulee loukatuksi silloin, kun häneltä edellytetään osallistumista uskonnonharjoitukseen. Uskonnon näkyminen julkisessa tilassa esimerkiksi symboleina ei ole uskonnonharjoitusta eikä sellaiseen pakottamista. Sama koskee myös uskonnonharjoituksen passiivista seuraamista, kunhan yksilöllä on aito mahdollisuus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen.
Kansakunnan sivistystä mittavat erilaisuuden sietokyky ja kyky ymmärtää eri tavalla ajattelevia. Demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömiä ovat moninaisuus, suvaitsevaisuus sekä kyky vuoropuheluun ja kompromisseihin. Näitä voidaan lisätä tutustumalla eri uskontoihin, kulttuureihin ja taiteen muotoihin. Yksilön vakaumusta loukkaavaksi osallistumisen tekee vasta indoktrinaatiotarkoitus.
Kuva: Pexels.
jussijunni.blog 