Loki

En usko kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen toimivuuteen

Kirkkopolitiikassa on nyt käyty vilkasta keskustelua piispainkokouksen 13.3.2024 tekemästä esityksestä kahdeksi rinnakkaiseksi avioliittokäsitykseksi. Sen mukaan kirkossa olisi kaksi avioliittokäsitystä – perinteinen, jonka mukaan vain miehiä ja naisia vihitään avioon, ja edistyksellinen, jonka mukaan vihittävien sukupuolilla ei ole merkitystä. Pappi voisi valita, kumman käsityksen mukaan toimii, ja seurakunnan tulisi tarjota vihkiminen kaikille pareille.

Tällä hetkellä kirkossa on yksi virallinen avioliittokäsitys ja se on miehen ja naisen välinen (ks. myös aiempi blogini aiheesta). Perustuslaissa säädetyn uskonnonvapauden ja kirkon oikeudellisen autonomian näkökulmasta on selvää, että kirkko saa säilyttää sen halutessaan. Kirkossa on kuitenkin valtavat paineet avioliittokäsityksen laajentamiseksi, sillä kirkon jäsenten ja pappien enemmistö kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä.

Esityksen tavoite on hyvä. Sillä pyritään ratkaisemaan kirkkoa tällä hetkellä repivä kiista luomalla kumpaankin käsitystä kannattaville oikeutus oman näkemyksen mukaiseen toimintaan. Muutos tarkoittaisi, että jatkossa myös samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen olisi kirkon (toisen) virallisen avioliittokäsityksen mukaista, mutta edelleen myös pitäytyminen käsityksessä avioliitosta miehen ja naisen välisenä olisi yhtä sallittua.

Kahden käsityksen rinnakkaisuus on kuitenkin myös esityksen suurin heikkous. Perinteisen avioliittokäsityksen kannattajalle vaihtoehtoinen laajempi avioliittokäsitys merkitsee sitä, että kirkon avioliitto-opetus todellisuudessa muuttuu, ja sitä ei haluta. Tasa-arvoisen avioliittokäsityksen kannattajalle oikeus pitäytyä miehen ja naisen välisen avioliitossa merkitsee samaa sukupuolta olevien parien epäyhdenvertaisen kohtelun laillistamista.

Avioliittokiistaa on mahdollista verrata kahteen aiempaan kirkkoa jakaneeseen kiistaan. Kun avioerot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen, kirkolliskokous halusi kieltää eronneiden vihkimisen. Tämä kaatui tasavallan presidentin vastustukseen ja eronneiden vihkiminen jäi lailliseksi. Vähitellen se yleistyi ja tuli normiksi. Aloittaessani teologian opinnot 2000-luvun alussa, oli seurakunnissa vielä joitakin pappeja, jotka kieltäytyivät vihkimästä eronneita. Nykyään tällaiseen ilmiöön ei juurikaan enää törmää.

Naisten vihkiminen pappisvirkaan hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1986. Esitys meni läpi, kun kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jolla taattiin perinteisen virkakäsityksen edustajille kotipaikkaoikeuden kirkossa. Neljän vuosikymmenen aikana sukupuolten yhteisestä pappisvirasta on tullut melkein yhtä itsestään selvyys kuin eronneiden vihkimisestä. Valitettavasti ristiriitoja on ajoittain edelleen.

Minusta olisi erittäin vahingollista, jos meillä olisi nyt sellainen kirkkolaki, jossa olisi sallittu kaksi erilaista virkakäsitystä. Se mahdollistaisi pappien erilaisen kohtelun sukupuolen perusteella, koska sellainen ei olisi laissa kiellettyä syrjintää. Tällainen kohtalo uhkaa nyt samaa sukupuolta olevia pareja.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirkolliskokoukselle tulisi esittää rohkeampana askelena yhtä, nykyistä laajempaa avioliittokäsitystä, jonka mukaan avioliittoon voitaisiin vihkiä sukupuolesta riippumatta. Tämä olisi yhdenvertaista, sillä Kristuksessa ei ole miestä eikä naista (Gal. 3:28). Tämän läpimeno on kuitenkin epävarmaa myös tänä keväänä valitussa kirkolliskokouksessa, vaikka enemmistö kirkolliskokousedustajista kannattaakin avioliittokäsityksen laajentamista. Mutta on syytä muistaa, että myös pappisviran avaamisesta naisille äänestettiin kirkolliskokouksessa monta kertaa.

Hyväksyn myös sen, että kaikki eivät olisi tällaisesta uudistuksesta samaa mieltä. Pidän tässä tilanteessa järkevänä ratkaisuna kirkon viranhaltijalle säädettävää omantunnonvapautta pidättäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevaa paria. Omantunnonvapaus koskisi niitä, jotka nyt on vihitty pappisvirkaan tai ovat kirkossa töissä mutta ei enää niitä, jotka uudistuksen jälkeen tulevat kirkon palvelukseen. Tällöin myös avioliittokysymyksen suhteen voisi tapahtua sellainen kehitys, kuin eronneiden vihkimisen ja sukupuolesta riippumattoman virkakäsityksen kohdalla enimmäkseen on tapahtunut, että muutaman vuosikymmenen päästä asiasta ei tarvitsisi enää keskustella.

Ymmärrän piispainkokouksen esityksen siitä näkökulmasta, että nyt on haettu kompromissia, joka voisi mennä kirkolliskokouksessa läpi. Tämä kuitenkin pysyttäisi nykyisen avioliittokiistan vielä vuosikymmeniksi, koska kahden virkakäsityksen malli sementoisi perinteisestä avioliittokäsityksestä tasa-arvoiseen avioliittokäsitykseen siirtymisen välitilan.

Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni piispainkokouksen esitykseen. Kirjoitin aiemmin samasta aiheesta Jobiin työnantajani äänellä kirkon henkilöstön näkökulmasta.

Kuva: Pexels.

Pappien toimituspalkkiokielto ei ole tätä päivää

Heikki Nenonen tarttui kolumnissaan toimituspalkkiokieltoon (K&k 25.1.). Viranhoitoonsa tunnollisesti suhtautuva pappi ei herkästi halua kieltäytyä, jos häntä pyydetään toimitukseen suoraan. Mutta seurakunta ei useinkaan halua maksaa sille tehdystä työstä.

Omaiset voivat jäädä ilman pappia myös silloin, kun heidän edesmennyt läheisensä ei ole kirkon jäsen. Seurakunnat priorisoivat kiireisinä aikoina omia jäseniään, eikä muu kuin seurakunnan pappi saa ottaa työstä palkkiota hautaustoimistolta.

Perustuslakimme mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain eduskunnan säätämällä lailla. Kirkkojärjestyksen toimituspalkkiokielto ei täytä perustuslainmukaisuuden kriteerejä.

Ei ole oikein, että papit tekevät kirkolleen työtä sekä ilmaiseksi että vailla vakuutusturvaa. Jos toimituskeikalla sattuu työtapaturma, sitä ei korvaa kukaan. Kannatan Nenosen ehdotusta keskitetystä toimituspalkkiopoolista. Samalla on järjestettävä kuntoon myös työntekijän vakuutusturva.

Omaiset aivan oikeutetusti olettavat, että kirkko sekä maksaa palkan että hoitaa vakuutusturvan. Moni on hämmentynyt ja pettynyt kuullessaan totuuden. Kirkon asiaa ei edistä se, että toimituspalkkiokieltoa kierretään ruskeilla kirjekuorilla ja samppanjapulloilla.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 8.2.2024.

Kirkko tarvitsee seurakuntareformin!

Tärkeää ihmiselle on oma kirkko ja oma seurakunta. Alueellisesti isot hallintoyksiköt eivät sitouta. Kirkon suuri virhe on kutsua paikallistason hallintoyksikköä seurakunnaksi. Harvaa kuitenkaan kiinnostaa tällainen hallintohimmeli.

Kun seurakuntien rahat loppuvat, seurakuntia liitetään toisiinsa. Synergiaetuja haetaan isommista yksiköistä. Vauhti on ollut kova. Vuonna 2000 kirkossamme oli 587 seurakuntaa, tämän vuoden alusta enää 353.

Seurakuntaliitokset ovat sinänsä ihan hyvä asia, jotta seurakuntaelämä voi jatkua tulevaisuudessakin. Mutta samalla kun seurakuntia häviää, myös ihmisten identifikaatiokohteet katoavat.

Minä kuulun Malmin seurakuntaan. Sillä ei organisaationa ole minulle paljoakaan merkitystä. Minun lähiyhteisöni on Puistolan kirkko, jonka ympäristössä asuu noin 10 000 ihmistä. Siinä on seurakuntaa minulle tarpeeksi.

Kirkon hallintorakenne on tarpeen uudistaa. Seurakunta on nostettava keskiöön. Meidän on voitava kutsua yhden kirkon ympäristöä seurakunnaksi, vaikka hallinto hoidettaisiin kuinka kaukaa tahansa. Tulevaisuuden seurakunnat voivat rakentua vain lähiyhteisöjen ympärille.

Edellinen seurakuntarakenneuudistus kaatui kirkolliskokouksessa vuonna 2015. Silloin rakenneuudistusta koetettiin sorvata seurakuntayhtymien varaan. Jokaisen seurakunnan olisi pitänyt kuulua seurakuntayhtymään, joka olisi vastannut seurakuntien puolesta esimerkiksi talous-, kiinteistö- ja henkilöstöhallinnosta.

Seurakuntayhtymämallin perusidea on hyvä. Seurakunnat voivat olla pieniä, kun yhtymä isompana hallintoyhteisönä palvelee seurakuntia. Mutta perusongelma on kuitenkin, että seurakunnilla on silti paljon omaa hallintoa, kuten työnantajavastuut sekä seurakuntavaalien järjestäminen.

Seurakuntien ei kannata olla kovin pieniä, koska suuremmissa yksiköissä on toiminnan organisointi on helpompaa. Suurempi seurakuntaorganisaatio on monen pienen yhtymää linjakkaampi, tieto kulkee paremmin ja henkilöstölle on mahdollista tarjota työnkiertoa ja urakehitystä. Siksi näyttää pääsääntöisesti siltä, että seurakunnat mieluummin liittyvät yhteen kuin muodostavat seurakuntayhtymän.

Kirkko-organisaatiomme vaikeita ongelmia ovat epäselvät toimivaltasuhteet. Perusyksikkö on seurakunta, joka on monelle jäsenelle tärkeää. Yhtymän pitäisi seurakuntien palvelijoita, mutta monin paikoin yhtymissä haluttaisiin mieluummin johtaa seurakuntia. Hiippakunnat leijuvat tämän kaiken yläpuolella ohuena yläpilvenä. Rovastikuntien asema kokonaisuudessa on epämääräinen.

Jos mitään rakenneuudistusta ei toteuteta, seurakunnat liittyvät hiljalleen yhteen. Kaupungeissa lienee vain yksi seurakunta – tai kaksi silloin, kun suomenkielinen ja ruotsinkielinen muodostavat yhtymän. Maaseudulla yleistynevät useamman kunnan alueella toimivat seurakunnat.

Lopulta ollaan tilanteessa, että kussakin hiippakunnassa on enää 3–5 megaseurakuntaa. Tai ehkä jossain on enää vain hiippakunta ja sen ainoa seurakunta? Herää kysymys, eikö suoraan kannattaisi hypätä tämän kehityksen yli?

Itse olen jo pidempään ajatellut, että mielekäs organisaatiorakenne kirkolle löytyisi ns. hiippakuntamallista. Hiippakunta seurakuntineen muodostaisi yhden hallinnollisen ja taloudellisen yksikön. Hiippakunta toimisi kaikkien seurakuntiensa henkilöstön työnantajana, keräisi kirkollisveron sekä hoitaisi talous- ja kiinteistöhallinnon.

Hiippakuntamallissa seurakunta muodostuisi luontevimmin yhden toimipisteen, käytännössä yhden kirkon ympärille. Seurakuntalainen voisi hiippakunnan sisällä vapaasti valita, mihin seurakuntaan kuuluu – mikäli tällainen valinta edes olisi enää tarpeen.

Kirjoitus on osa kirkollisvaalikampanjaani tammi-helmikuussa 2024. Olen Helsingin hiippakunnan pappisvaalissa ehdolla hiippakuntavaltuustoon nrolla 5 ja kirkolliskokoukseen nrolla 44.

Kuva: Wikimedia Commons.

Kirkko sai oikeuden päättää arkipyhien sijainnista itse

Viime viikolla saatiin päätökseen lähes 20 vuotta jatkunut kirkkolain uudistaminen, kun tasavallan presidentti 14.4. vahvisti uuden kirkkolain tulemaan voimaan 1.7.2023.

Aina voimaantulo ei ole ollut näin nopeasti lain vahvistamisen jälkeen. Monet muistavat sen, kun presidentti Mauno Koivisto vuonna 1986 vahvisti kirkkolain muutoksen tulemaan voimaan vasta kuutta vuotta myöhemmin – vuonna 1992. Kyse oli silloin arkipyhistä – loppiaisen ja helatorstain palauttamisesta lauantaipäiviltä niiden perinteisille paikoilleen.

Tälläkin kerralla arkipyhäsääntelyä muutettiin, mutta nyt muutos meni valtiovallalta ohi kuin Esaulta siunaus.

Kirkkolakiin tuli vanhaan tapaan vahvistettua, että kirkollisia juhlapäiviä ovat edelleen 1. ja 2. joulupäivä, uudenvuodenpäivä, loppiainen, pitkäperjantai, 1. ja 2. pääsiäispäivä, helatorstai, helluntai, juhannuspäivä ja pyhäinpäivä. Mutta juhlapäivien sijainti siirtyi kirkkojärjestykseen, jonka säätämiseen kirkolla on yksinoikeus.

Kirkkohallitus ei ihan alun perin näin esittänyt, mutta kirkolliskokous suuressa viisaudessaan keksi siirtää juhlapyhien sijainnista päättämisen itselleen. Jatkossa kirkolliskokous voi päättää arkipyhien sijainnista juuri niin kuin sitä huvittaa.

Kirkollisten juhlapäivien sijainti on siis jatkossa kirkon oma asia, mutta yhteiskunta on kauniisti sitonut juhlapäivät työajanlyhennyksiin ja työaikakorvauksiin. Jokainen päivämäärän mukaan liikkuva arkipyhä vastaa keskimäärin 0,7:ää vuosittaista vapaapäivää ja lisäksi juhlapäiviltä lähtökohtaisesti maksetaan sunnuntailisää.

Kirkolla on nyt loistava mahdollisuus kantaa kortensa kekoon työtä tekeväisten suojelemiseksi ja palauttaa myös juhannuspäivä ja pyhäinpäivä niiden perinteisille paikoilleen 24.6. ja 1.11., jossa niitä kaikkialla muualla läntisessä kristikunnassa vietetään. Näin ihmiset saisivat vuosittain keskimäärin 1½ vapaapäivää nykyistä enemmän.

Ehdotankin, että kirkkohallitus alkaisi valmistella tätä pikaisesti.

Viinit kauppoihin, eutanasia lakiin – Vihreiden puoluekokous 2022

Vihreiden puoluekokous järjestettiin 21.–22.5.2022 keväisessä Joensuussa. Kokouksessa tärkeimpänä asiana oli puolueen poliittinen ohjelma vuosille 2023–2027. Käsittelyssä oli ohjelmaluonnos, johon oli etukäteen tehty lähes 400 muutosehdotusta. Näistä useampia kymmeniä äänestettiin tunteja kestäneessä käsittelyssä.

Vielä hyväksymättömästä ohjelmaluonnoksesta uutisoitiin etukäteen raflaavasti, että vihreät esittävät sunnuntailisien poistoa. Ohjelmaluonnoksessa näin ei lukenut, vaan tarkoitus oli hakea ”kolmikantaisesti malli sunnuntailisien uudistamisesta vastaamaan paremmin tämän päivän tarpeita työntekijöiden kokonaisansioita laskematta”. Tämän puoluekokous päätti lopulta selvin äänin jättää pois ohjelmasta.

Ohjelman suurista linjoista – ympäristö- ja turvallisuuskysymyksistä – ei juurikaan oltu eri mieltä. Ilmastonmuutos ja luontokato halutaan pysäyttää. Vihreät haluaa, että myös Suomi julistaa ilmastohätätilan. Ydinvoimaa ei enää vastusteta ympäristösyistä, vaan se pikemminkin nähdään yhtenä keinona vähentää energiatuotannon päästöjä. Kokous asettui myös yksimielisesti kannattamaan viime viikolla haettua NATO-jäsenyyttä ja peräänkuulutti siirtymistä kohti sukupuolesta riippumatonta asepalvelusta. Myös lähes 40-vuotias tasa-arvolaki halutaan uudistaa.

Kokousväkeä jakaneita teemoja olivat kysymys kannabiksen dekriminalisoinnista sekä siitä, pitäisikö vapaa aborttioikeus olla 12. vai 18. raskausviikon loppuun saakka. Viimevuotinen niukalla enemmistöllä hyväksytty myönteinen kanta kannabiksen dekriminalisointia ja tuotannon valvontaa koskevaan sääntelyyn jäi voimaan. Kokous asettui äänestyksen jälkeen kannattamaan vapaata aborttioikeutta 18. raskausviikon loppuun saakka. Eutanasian sallimista koskeva muutosesitys puolestaan meni läpi ehkä vähän yllättävästikin selkeällä enemmistöllä.

Uudessa poliittisessa ohjelmassa pyritään myös vapauttamaan markkinoita. Äänestyksen jälkeen kokous päätyi kannattamaan kaupoissa myytävien alkoholijuomien prosenttirajan nostamista 15,5:een, jolloin myös viinejä voitaisiin myydä ruokakaupoissa. Omista ajamistani asioista sain positiivisesti yllättyä siitä, että kokous yksimielisesti hyväksyi kannan, että itsehoitolääkkeille myyntiin päivittäistavarakaupoissa luotaisiin lupajärjestelmä. Viimeksi kun esitin sitä kaksi vuotta sitten, asia sai puoluehallituksen tyrmäyksen.

Muista ajamistani asioista ilahduttavasti menestyi myös ehdotus mahdollisuudesta luovuttaa vanhempainvapaapäiviä myös isovanhemmille sekä isovanhempien oikeus tilapäiseen hoitovapaaseen. Tämä mahdollisuus toisi joustavuutta monille perheille. Moni isovanhempi myös mielellään osallistuisi lapsenlastensa arkeen.

Ehdotukseni puolustusvoimien työaikalain uudistamisesta ei valitettavasti saavuttanut juurikaan kannatusta salissa. Asia on uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa tullut entistäkin tärkeämmäksi. Laki on vuodelta 1970, ja harjoituksissa sotilaat saavat lukea 16-tuntisista työpäivistään työajaksi vain kahdeksan tuntia. Sotilaatkin tarvitsevat työaikasuojelua.

Myöskään työriitojen sovittelujärjestelmän uudistaminen ei saanut kokoukselta hyväksyntää. Meneillään oleva työmarkkinakierros on kuitenkin osoittanut, että järjestelmä tarvitsee kipeästi lisää resursseja.

Yksimielisesti puolestaan hyväksyttiin ne työmarkkinoita koskevat linjaukset, jotka oli laadittu johtamassani työllisyyspoliittisessa työryhmässä vuosina 2019–2021. Toimialakohtaisista työehtosopimuksista poikkeavan paikallisen työehtosopimuksen halutaan saada mahdolliseksi sellaisissa pienissä, alle 10 henkilöä työskentelevissä yrityksissä, joissa ei ole työntekijöiden valitsemaa luottamusmiestä. Työehdoista sopiminen toteutettaisiin silloin koko henkilöstön kanssa. Vastapainona näitä paikallisia sopimuksia koskisi työntekijän tulkintaetuoikeus.

Poliittisen ohjelman käsittely vei kokouksesta niin paljon aikaa, että poliittinen yleiskeskustelu jouduttiin jättämään sunnuntailta kokonaan pois. Monista tärkeistä aiheista jäi käyttämättä puheenvuoroja.

Itse olen omissa puoluekokouspuheenvuoroissani yleensä pitänyt esillä työelämän ja työmarkkinoiden ajankohtaisia asioita. Sunnuntaikorvauksia koskenut julkinen kohu osoittaa, että jos puolue ei itse tee perusteellista työtä työelämää koskevien tavoitteiden eteen, julkisuuteen pääsee kokonaisuudesta irrallista, väärintulkinnoille altista sisältöä. Toistaiseksi puolueen työelämää koskevat kannanotot ovat liittyneet erityisesti työelämän joustoihin ja vapaisiin sekä sosiaaliturvaan, mutta laajempi visio tulevaisuuden työelämästä ja työmarkkinoista puuttuu.

Toivon, että vihreät profiloituu jatkossa kirkkaasti myös työelämäpuolueena. Puolue tarvitsee huolella valmistellun, pitkäjänteisen ja rohkean työelämäohjelman. Toivon, että puoluehallitus ryhtyisi seuraavalla puoluevaltuustokaudella toimiin sellaisen saamiseksi.

Aluevaalitulos 2022 – mitä se kertoo?

Suomen ensimmäiset aluevaalit olivat eilen sunnuntaina 23.1.2022. Valtava uudistus toteutuu ensi vuoden alusta, kun sosiaali-, terveys- ja pelastustoimi siirtyvät uusille hyvinvointialueille.

Aluevaalien äänestysprosentti – 47,5 – oli melkoinen pettymys. Vuoden 2019 eurovaalien aktiivisuus (40,8 %) kyllä ylitettiin, mutta viime vuoden kuntavaalien tuloksesta (55,1 %) jäätiin melkoisesti jälkeen. Jotain on pahasti vialla, kun demokratia lepää näin kapealla pohjalla. Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella aktiivisuus jäi jopa alle 40 %:n.

Syitä heikkoon aktiivisuuteen voi miettiä. Oliko vaaleja onnistuttu brändäämään kiinnostaviksi? Mediassa isosti ennakoitiin heikkoja äänimääriä. Jopa puolet äänioikeutetuista ei Uutismedian selvityksen mukaan tiennyt, mistä äänestetään. Etenkin näin oli nuorten osalta.

Vaalit tulivat kuntavaalien ja joulun jälkeen monelle eteen äkkiä ja yllättäen. Toreilla ja tienvarsilla vaalit eivät paljoa näkyneet – ainakaan täällä pääkaupungin ympäristökunnissa. Myös somessa mainonta oli oman tuntumani mukaan varsin hiljaista. Tosin saatan tässä helsinkiläisenä kärsiä kohdennusharhasta, kun meillä vaaleja ei ollut.

Jotkut epäilevät alhaisessa äänestysaktiivisuudessa protestia koko järjestelmälle ja toiset kiinnostuksen puutetta. Itse uskon jälkimmäiseen. Nuorten aktiivisuus on ilmeisesti jäänyt alhaiseksi, eikä ihme: sote-palveluja käytetään enemmän muissa ja etenkin vanhemmissa ikäryhmissä.

Kokoomus sai eniten ääniä (yli 21 %) ja SDP ja keskusta tasoissa hieman perässä (reilut 19 %). Etenkin kokoomus ja keskusta onnistuivat kasvattamaan kannatusosuuttaan useampia prosenttiyksikköjä. Molemmilla olikin vaaleissa selkeä, muistettava viesti – kokoomuksella talouskuri ja keskustalla lähipalvelut. Niitä toistettiin ja ne oli helppo muistaa.

Perussuomalaisille tuli noin 7 %-yksikön tappio vuoden 2019 eduskuntavaaleihin nähden. Selvää on, ettei puheella bensan hinnasta ja kehitysavun leikkaamisesta äänestäjiä hämätty. Pitäisi puhua aina kuhunkin vaaliin liittyvää keskeisintä asiaa.

SDP:n ja Vasemmistoliiton tulokset paranivat molemmat hiukan sekä kunta- että eduskuntavaaleista. Suomessa on paljon äänestäjiä, joille palveluiden takaaminen vaikka veroja korottamalla on tärkeää. Se tulee erityisesti näitä puolueita.

Omalle puolueelleni vihreille tuli 7,4 %:n tuloksellaan parin prosenttiyksikön tappio kunta- ja eduskuntavaaleihin nähden. Absoluuttisesti on vielä kohtuullinen mutta vuoden 2017 kuntavaalien kannatuksesta (yli 12 %) on tultu pelkkää alamäkeä. Sen syitä sietää miettiä. Jotkut mainitsevat Helsingin poisjäännin, mutta sekin huomioon ottaen tappiota tuli. Toiset ovat osoittaneet syyksi nuorten poisjäännin; vihreäthän ovat nuorten joukoissa erityisen suosittu.

Oma näkemykseni on, että vihreiden viesti ei ollut kovin selkeä. Edes minulle jonkinlaisena puolue-aktiivina ei tullut kovin selkeää kuvaa siitä, millainen kokonaisnäkemys puolueella on. Kirkas, selkeä ja omaksuttava viesti puuttui. Tässä kokoomus ja etenkin keskusta onnistuivat paremmin. Suomalaiset myös miettivät, kuka kaiken maksaa. Meiltä puuttuu talouden kokonaisnäkemys. Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden puolesta kampanjoiva puolue puhuu kyllä maapallon elinkelpoisuudesta mutta äänestäjät haluavat tuleville sukupolville myös kestävän julkisen talouden.

Jos jokin näissä vaaleissa meni parempaan suuntaan, niin päättäjien voimasuhteet uusissa aluevaltuustoissa. Pohjanmaa on ainoa alue, jonka valtuustossa on jollakin puolueella (siellä RKP) ehdoton enemmistö (kunnissahan tämä tilanne on vaikka kuinka monessa). Enemmistöaseman puuttuminen johtaa siihen, että puolueiden pitää neuvotella toistensa kanssa ja tehdä yhteistyötä. Se tervehdyttää päätöksentekoa ja kansanvaltaa. Siinä mielessä demokratia voitti nämä vaalit.

Kirkon yhteistoimintalaki etenee

Vaikuttamistoiminta on pitkäjänteistä työtä. Tässä yhtenä esimerkkinä projekti, joka on ollut minun työpöydälläni jo pitkään: kirkon yhteistoimintalaki.

Kirkkohan on siitä erikoinen työelämäsektori, että sen työpaikkoja ei koske mikään yhteistoimintalaki, vaan yhteistoiminnasta on määräykset kirkon omassa yhteistoimintasopimuksessa. Se ei takaa henkilöstölle yhtä hyvää asemaa kuin muiden sektoreiden yhteistoimintalait ja kaiken lisäksi työnantaja voi halutessaan irtisanoa sen kokonaan.

Työpaikkani AKI-liitot ry:n valtuusto hyväksyi vuonna 2016 tavoitteen, että kirkkoon saadaan oma yhteistoimintalaki. Sen jälkeen on monenlaista työtä asian edistämiseksi – tutkittu kansainvälistä oikeutta, annettu lukuisia lausuntoja ja käyty lukemattomia keskusteluja.

Tänään eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta antoi mietintönsä uudeksi yritysten yhteistoimintalaiksi. Lain valmisteluvaiheessa myös kirkon asiaa on pidetty isosti esillä. Valiokunta kiinnittikin huomiota siihen, että kirkon tilanne ei vastaa muiden alojen tasoa. Siksi valiokunta edellyttää nyt – ensimmäistä kertaa – että yhteistoimintalain valmistelu aloitetaan myös kirkossa!

Tämä lausuma on toki vasta alkua. Nyt alkaa työryhmätyöskentely, joka kestää ensi kesään. Kirkkohallitus asetti kirkon oman yhteistoimintalain tarvetta selvittävän työryhmän elokuussa, ja työ alkoi syksyllä. Seuraavassa kokouksessa ensi viikolla nyt vuoden 2021 joulukuussa muotoillaan lain ensi pykäliä.

Vielä on matkaa siihen, että lakiluonnos on läpi kirkolliskokouksesta ja eduskunnasta ja lopulta myös voimassa. Se tapahtuu ehkä vuoden 2024 alussa.

Kuva: Pexels.

Puoliväli-indeksiin ei ole varaa

Ehdotus korottaa eläkkeitä ns. puoliväli-indeksillä, joka määräytyy puoliksi palkkakehityksestä ja puoliksi hintakehityksestä nykyisen ns. 20–80-taitetun indeksin sijaan, on jälleen noussut esille kuin Feenix-lintu tuhkasta, vaikka sen kestävyysargumentit on ammuttu alas jo moneen kertaan.

Nykyisin käytössä oleva taitettu indeksi tarkistaa eläkkeitä vuosittain vastaamaan 80 %:sti kuluttajahintojen muutosta ja 20 %:sti palkkojen muutosta. Koska palkat nousevat nopeammin kuin hinnat, nykyinenkin indeksi johtaa siihen, että eläkkeet nousevat nopeammin kuin hinnat.

Kaikki indeksikorotukset hyödyttävät ensinnäkin aina eniten suurituloisia. Jos indeksikorotus on suurempi, uudistus hyödyttää enemmän suurituloisia, joiden eläkkeet nousevat enemmän. Pienet eläkkeet eivät nouse yhtä merkittävästi. Esimerkiksi jos joku saa 1500 €/kk eläkettä nyt, niin 10 vuoden päästä eläke on kyllä kasvanut merkittävän 70 €/kk enemmän kuin nykyisellä 80–20-taitetulla indeksillä, mutta 3 000 €/kk eläke on vastaavasti noussut 140 €/kk (ks. Telan arvio).

Jos indeksiä muutetaan, samalla vastaavasti eläkerahastoja syödään nopeammin. Puoliväli-indeksi nostaisi seuraavan 20 vuoden aikana eläkemenoa 1,7 mrd/v. Se on peräti 5,7 % korotus nykyiseen 29,6 mrd vuosittaiseen työeläkemenoon. Koska tällä eläkemaksutulo on TyEL-järjestelmässä n. 22 mrd eur/v, käytetään eläkkeiden maksuun eläkerahastoista n. 7,6 mrd eur/v. Jos tähän tarvitaan lisää rahaa 1,7 mrd/v, se tarkoittaa rahastojen käyttöä 22 % nopeammin kuin mitä nykyisin tapahtuu.

Eläkerahastojen on tarpeenkin kasvaa siksi, koska eläkemeno kasvaa koko ajan. Se johtuu siitä, että 1) eläkeläisten määrä kasvaa ja ihmiset elävät pidempään, ja että 2) eläkkeiden suuruus kasvaa sekä indeksikorotusten että uusien eläkeläisten korkeampien eläkkeiden myötä.

Eläkerahastot eivät ole tarkoitettu pelkästään nykyisten eläkeläisten eläkkeisiin, vaan niiden tulisi riittää – ja niistä tulisi tulla sijoitustuottoa – myös niiden eläkkeisiin, jotka ovat vasta työuransa alussa. Jos eläkerahastoja käytetään nopeammin kuin on suunniteltu, nyt töissä olevien eläkkeisiin jää entistä vähemmän rahaa.

Ennen 1990-lukua eläkerahastoihin maksettiin vain n. 5–15 % palkkasummasta, kun nykyisin eläkemaksu on yli 24 %. Korkeampiin eläkkeisiin olisi paremmin varaa, jos nykyisten eläkeläisten palkoista olisi rahastoitu samanlaisella prosentilla kuin nykyisten työssäkäyvien palkoista tehdään.

Sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta arvioidessa tulee ottaa huomioon myös se, että eläkeikä laskettiin 65 vuodesta 63 vuoteen vuosiksi 2003–2005. Tästä hyötyivät vain ja ainoastaan suuret ikäluokat.

Lisäksi kaikkien v. 1947 jälkeen syntyneiden eläkkeitä leikataan ns. elinaikakertoimella. Elinaikakerroin on esim. vuonna 1950 syntyneelle 0,98351 eli eläke pienenee 1,7 % vuonna 1947 syntyneeseen verrattuna. Vuonna 1970 syntyneeltä elinaikakertoimen ennustetaan leikkaavan kerrytettyä eläkettä 13 % ja vuonna 1990 syntyneeltä lähes 20 %.

Kaikki edellä mainitut toimenpiteet on tehty sen takia, että nykyisten eläkeläisten eläkkeet saataisiin maksettua ja että myös nuorempien ikäpolvien eläkkeisiin jäisi varoja. Tätä taustaa vasten ajatus siitä, että eläkkeiden korotus kohdennettaisiin suuriin ikäluokkiin – jotka ovat maksaneet eläkerahastoihin nuorempia ikäpolvia vähemmän varoja, päässeet aikaisemmin eläkkeelle ja joiden eläkettä leikataan huomattavasti vähemmän kuin nuorempien – tuntuu paitsi erikoiselta myös kohtuuttomalta.

Katsaus kirkon työntekijöiden oikeuksiin poikkeusoloissa

Teologisen aikakauskirjan nrossa 4/2021 julkaistiin katsaukseni Kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeudet poikkeusoloissa: tapaus covid-19. Käsittelin siinä, miten poikkeusolot, jotka olivat maassamme voimassa keväällä 2020 ja 2021, vaikuttivat kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeuksiin.

Valmiuslain käyttöönottaminen ei johtanut palvelussuhteen ehtojen tai irtisanomisaikojen muuttamiseen kirkossa työskentelevien osalta. Osittain tämä johtui siitä, että nämä mahdollisuudet ovat pandemian aikana huomattavan paljon rajatummat kuin esimerkiksi sotatilan aikana, jolloin valmiuslain määräyksiä palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta on mahdollista soveltaa kaikkiin työnantajiin toimialasta riippumatta. Pandemiaolosuhteissa tätä mahdollisuutta on rajattu lähinnä terveys-, sosiaali-, pelastus- ja poliisitoimiin.

Lisäksi kirkko on jossain määrin unohdettu valmiuslaista. Esimerkiksi irtisanomisoikeutta (94 §) on mahdollista rajoittaa kirkon työsuhteissa mutta ei virkasuhteissa, kun taas kunnan ja valtion virkasuhteiset säännöksessä on mainittu. Kirkon työssä olevien suhteen tilanne muodostuu sikäli poikkeukselliseksi, että yleensä virkasuhteisten asema on enemmän työnantajan määriteltävissä kuin työsuhteisten, koska virkasuhteessa ei ole kyse sopimussuhteesta.

Mielenkiintoisesti irtisanomisoikeutta ei tosin ole mahdollista rajoittaa myöskään eduskunnan, tasavallan presidentin kanslian tai Suomen Pankin virkamiesten osalta. Siten näiden virkamiesten sen enempää kuin kirkon viranhaltijoidenkaan irtisanomisoikeutta ei ole valmiuslain 94 §:n nojalla mahdollista rajoittaa.

Työvelvollisuudesta (95 §) kirkon tuomiokapitulit katsoivat vuonna antamassaan 2020 ohjeessa, ettei työvelvollisuus voisi koskea kirkon viranhaltijoita. Kanta, jonka mukaan kirkon viranhaltijat olisivat kuuluneet valmiuslain 98 §:n rajauksen piiriin, oli nähdäkseni heikosti perusteltu ohjeessa.

Kriisitilanteiden kannalta ongelmallinen on kirkkolain hidas muuttamismenettely. Hitauteen törmättiin niin kilpailukykysopimuksen implementoinnissa vuosina 2016–2017 kuin sähköisten kokousten mahdollistamisessa vuonna 2020.

Työelämää koskeva sääntely kehittyy nopeasti. Sen vuoksi kirkon viranhaltijasääntely tulisikin olla erityisen säätämisjärjestyksen alaan kuuluvan kirkkolain sijasta erillisessä kirkon viranhaltijalaissa, jota voidaan muuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. On toivottavaa, että nyt marraskuussa kirkolliskokous marraskuussa hyväksyy tämän ratkaisun, jota kirkkohallitus on esittänyt.

Myös Kirkon virka- ja työehtosopimus (KirVESTES) aipaisi muutosta pandemiaa koskevaan sääntelyyn. Toisin kuin kunnissa ja valtiolla, kirkossa karanteeni ja eristys ovat ensisijaisesti palkattomia. Aikana, kun on tehty valtavasti etätyötä, karanteenin lähtökohtainen palkattomuus voi olla hankalaa. Ongelmia syntyy etenkin, jos henkilö sairastuu kesken karanteenin. Tässä suhteessa myös kirkon virkaehdot olisi syytä päivittää muun julkisen sektorin tasolle.

Eläkkeiden rahoitus, yhteisvastuu ja tulevaisuus

YLE uutisoi tänään, että kirkon eläkerahasto oli ”koronaromahduksen suuri hyötyjä osakemarkkinoilla: Kun muut myivät pakon edessä, kirkon eläkerahasto näki paikan iskeä”. Kirkon eläkerahaston eli KER:n tulos oli vuonna 2020 kaikista eläkelaitoksista paras.

Vuonna 2020 kävi niin kuin usein aina ennenkin, että sijoitustuotoissa johtivat julkiset eläkelaitokset. Toisena KER:n jälkeen oli viime vuonna yksityinen Ilmarinen, mutta heti sen jälkeen kolmantena kuntien eläkkeiden rahoituksesta vastaava Keva ja neljäntenä Valtion eläkerahasto VER. Kun katsoo 10 vuoden keskimääräisiä tuottoja, julkiset eläkelaitokset johtavat selvästi. Miksi julkiset eläkelaitokset pärjäävät keskimäärin paremmin kuin yksityiset?

Ero johtuu yksityisten eläkelaitosten vakavaraisuussääntelystä, joka asettaa rajat eri omaisuuslajien omistamiselle sekä niiden riskiluokitukselle. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, että eläkeyhtiö ei voi pitää salkussa mitä tahansa osakkeita sallittua osuutta enempää. Koronavuonna 2020 yksityiset eläkelaitokset joutuivat myymään osakeomistuksiaan juuri vakavaraisuussääntelyn takia, kun kurssit kääntyivät nopeaan laskuun.

Tämänpäiväisessä YLEn jutussa Eläketurvakeskuksen johtaja Jaakko Kiander esittää, että vakavaraisuussääntely voisi olla nykyistä joustavampaa, jotta nopeissa kurssiheilahteluissa ei tarvitsisi tehdä sijoitustoiminnan näkökulmasta huonoja ratkaisuja. Tätä olisi myös minun mielestäni syytä selvittää, koska sillä paremmat tuotot myös yksityisellä puolella hyödyttäisivät koko suomalaista yhteiskuntaa.

Julkisissa eläkelaitoksissa ei samanlaista vakavaraisuussääntelyä ole, joten ne pystyvät hyötymään osakemarkkinoiden heilahteluista yksityisiä paremmin. Hyvänä esimerkkinä on Kirkon eläkerahasto (KER), joka ylsi viime vuonna eläkelaitoksista parhaaseen, 7,2 % vuosituottoon. KER on ollut tuottovertailun ykkönen ennenkin, ja rahaston sijoitusten tuotto on rahaston perustamisesta vuodesta 1991 alkaen ollut 8,0 % p.a.

KER on myös vastuullisen sijoittamisen edelläkävijä Suomessa. Sijoittamisen vastuullisuuteen on etenkin 2010-luvun loppupuolella kiinnitetty yhä enemmän huomiota koko yhteiskunnassa, ja samalla on nähty, että vastuulliset sijoitukset itse asiaa tuottavat jopa enemmän kuin vastuuttomat tai luokittelemattomat. Meneillään oleva vihreä siirtymä ja teknologinen kehitys auttavat ymmärtämään, miksi näin on.

Toisin kuin yksityisillä eläkelaitoksilla, julkisilla ei ole yhteisvastuuta vakuuttamistaan eläkkeistä. Vakavaraisuussääntely suojelee yksityisiä eläkevaroja eläkelaitosten väliseltä liialliselta kilpailulta. Koska eläkelaitoksilla on eläkevastuuta jopa 80 vuoden päähän, on myös eläkeyhtiön mahdollisella konkurssilla pitkät kantimet: edelleen muut eläkeyhtiöt ja sitä kautta eläkevakuuttajat maksavat vuonna 1994 konkurssiin menneen Eläke-Kansan vastuulla olleita eläkkeitä.

Julkiset eläkelaitokset vastaavat itse omista varoistaan loppuun saakka. Se sopii kunnille ja valtiolle, jotka voivat joka tapauksessa rahoittaa eläkkeet verottamalla kansalaisia. Kirkko on hankalassa välikädessä. Sen eläkerahaston asema on julkinen, mutta kirkon jäsenet voivat äänestää jaloillaan ja poistua rahoittamasta eläkkeitä. Se onkin kirkon talouden kannalta todella iso riski, koska eläkevastuusta on rahastoitu 36,0 % ja loput 64,0 %

KER:n johtokunnassa tarkastelemme säännöllisesti kirkon eläkkeiden rahoituksen tulevaisuutta. Vaikka sijoitusyksikkö tekee koko ajan erinomaista tuottoa, eivät KER:n varat riitä siihen, jos väki vähenee kirkosta äkkinäisesti. Nykyinen, noin 1 %:n vuosittainen poistuma jäsenistöstä mahdollistaa vielä eläkkeiden rahoituksen nykyisillä eläkemaksuilla olettaen, että sijoitustuotot jatkuvat samankaltaisena tulevaisuudessakin.

Muutosta julkisten ja yksityisten eläkelaitosten väliseen suhteeseen on kuitenkin tapahtumassa. Nykyisin lähes kaikki työeläkkeet (esim. sotilaseläkkeitä lukuun ottamatta) kertyvät samalla tavalla, jolloin julkisten ja yksityisten eläkkeiden erillisyyttä ei ole perusteltua ylläpitää. Sosiaaliturvaa uudistetaan jatkuvasti, ja eläketurvan takaaminen on osa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta.

Kuntien osalta on selvitetty, että kunnalliset eläkkeet olisi mahdollista siirtää yksityisen eläkejärjestelmän ja siten yhteisvastuun piiriin siten, että aiempien kuntien eläkelain mukaiset paremmat eläkkeet jäisivät ns. Julkis-Kevaan ja yksityisen työeläkejärjestelmän mukainen osuus siirtyisi ns. TyEL-Kevaan, joka toimisi markkinoilla kilpailutilanteessa muiden eläkeyhtiöiden tavoin. Kevan jako on paraikaa valmistelussa ja sen on suunniteltu tapahtuvan vuodesta 2027 alkaen.

Samankaltainen ratkaisu tarvitaan myös kirkon eläkkeille. Kirkon eläkkeiden rahastointiaste on 36,0 %, kun yksityisistä työeläkkeistä on rahastoitu vain 30,6 %. Kun kunta-alan eläkkeet on saatu siirrettyä yksityisen eläkejärjestelmän piiriin, on syytä käynnistää selvitys myös muiden julkisen sektorin eläkkeiden siirtämisestä yksityisen eläkejärjestelmän ja yhteisvastuun piiriin. Eläkkeiden turvaaminen on koko yhteiskunnan yhteinen asia.