Aluevaalitulos 2022 – mitä se kertoo?

Suomen ensimmäiset aluevaalit olivat eilen sunnuntaina 23.1.2022. Valtava uudistus toteutuu ensi vuoden alusta, kun sosiaali-, terveys- ja pelastustoimi siirtyvät uusille hyvinvointialueille.

Aluevaalien äänestysprosentti – 47,5 – oli melkoinen pettymys. Vuoden 2019 eurovaalien aktiivisuus (40,8 %) kyllä ylitettiin, mutta viime vuoden kuntavaalien tuloksesta (55,1 %) jäätiin melkoisesti jälkeen. Jotain on pahasti vialla, kun demokratia lepää näin kapealla pohjalla. Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella aktiivisuus jäi jopa alle 40 %:n.

Syitä heikkoon aktiivisuuteen voi miettiä. Oliko vaaleja onnistuttu brändäämään kiinnostaviksi? Mediassa isosti ennakoitiin heikkoja äänimääriä. Jopa puolet äänioikeutetuista ei Uutismedian selvityksen mukaan tiennyt, mistä äänestetään. Etenkin näin oli nuorten osalta.

Vaalit tulivat kuntavaalien ja joulun jälkeen monelle eteen äkkiä ja yllättäen. Toreilla ja tienvarsilla vaalit eivät paljoa näkyneet – ainakaan täällä pääkaupungin ympäristökunnissa. Myös somessa mainonta oli oman tuntumani mukaan varsin hiljaista. Tosin saatan tässä helsinkiläisenä kärsiä kohdennusharhasta, kun meillä vaaleja ei ollut.

Jotkut epäilevät alhaisessa äänestysaktiivisuudessa protestia koko järjestelmälle ja toiset kiinnostuksen puutetta. Itse uskon jälkimmäiseen. Nuorten aktiivisuus on ilmeisesti jäänyt alhaiseksi, eikä ihme: sote-palveluja käytetään enemmän muissa ja etenkin vanhemmissa ikäryhmissä.

Kokoomus sai eniten ääniä (yli 21 %) ja SDP ja keskusta tasoissa hieman perässä (reilut 19 %). Etenkin kokoomus ja keskusta onnistuivat kasvattamaan kannatusosuuttaan useampia prosenttiyksikköjä. Molemmilla olikin vaaleissa selkeä, muistettava viesti – kokoomuksella talouskuri ja keskustalla lähipalvelut. Niitä toistettiin ja ne oli helppo muistaa.

Perussuomalaisille tuli noin 7 %-yksikön tappio vuoden 2019 eduskuntavaaleihin nähden. Selvää on, ettei puheella bensan hinnasta ja kehitysavun leikkaamisesta äänestäjiä hämätty. Pitäisi puhua aina kuhunkin vaaliin liittyvää keskeisintä asiaa.

SDP:n ja Vasemmistoliiton tulokset paranivat molemmat hiukan sekä kunta- että eduskuntavaaleista. Suomessa on paljon äänestäjiä, joille palveluiden takaaminen vaikka veroja korottamalla on tärkeää. Se tulee erityisesti näitä puolueita.

Omalle puolueelleni vihreille tuli 7,4 %:n tuloksellaan parin prosenttiyksikön tappio kunta- ja eduskuntavaaleihin nähden. Absoluuttisesti on vielä kohtuullinen mutta vuoden 2017 kuntavaalien kannatuksesta (yli 12 %) on tultu pelkkää alamäkeä. Sen syitä sietää miettiä. Jotkut mainitsevat Helsingin poisjäännin, mutta sekin huomioon ottaen tappiota tuli. Toiset ovat osoittaneet syyksi nuorten poisjäännin; vihreäthän ovat nuorten joukoissa erityisen suosittu.

Oma näkemykseni on, että vihreiden viesti ei ollut kovin selkeä. Edes minulle jonkinlaisena puolue-aktiivina ei tullut kovin selkeää kuvaa siitä, millainen kokonaisnäkemys puolueella on. Kirkas, selkeä ja omaksuttava viesti puuttui. Tässä kokoomus ja etenkin keskusta onnistuivat paremmin. Suomalaiset myös miettivät, kuka kaiken maksaa. Meiltä puuttuu talouden kokonaisnäkemys. Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden puolesta kampanjoiva puolue puhuu kyllä maapallon elinkelpoisuudesta mutta äänestäjät haluavat tuleville sukupolville myös kestävän julkisen talouden.

Jos jokin näissä vaaleissa meni parempaan suuntaan, niin päättäjien voimasuhteet uusissa aluevaltuustoissa. Pohjanmaa on ainoa alue, jonka valtuustossa on jollakin puolueella (siellä RKP) ehdoton enemmistö (kunnissahan tämä tilanne on vaikka kuinka monessa). Enemmistöaseman puuttuminen johtaa siihen, että puolueiden pitää neuvotella toistensa kanssa ja tehdä yhteistyötä. Se tervehdyttää päätöksentekoa ja kansanvaltaa. Siinä mielessä demokratia voitti nämä vaalit.

Kirkon yhteistoimintalaki etenee

Vaikuttamistoiminta on pitkäjänteistä työtä. Tässä yhtenä esimerkkinä projekti, joka on ollut minun työpöydälläni jo pitkään: kirkon yhteistoimintalaki.

Kirkkohan on siitä erikoinen työelämäsektori, että sen työpaikkoja ei koske mikään yhteistoimintalaki, vaan yhteistoiminnasta on määräykset kirkon omassa yhteistoimintasopimuksessa. Se ei takaa henkilöstölle yhtä hyvää asemaa kuin muiden sektoreiden yhteistoimintalait ja kaiken lisäksi työnantaja voi halutessaan irtisanoa sen kokonaan.

Työpaikkani AKI-liitot ry:n valtuusto hyväksyi vuonna 2016 tavoitteen, että kirkkoon saadaan oma yhteistoimintalaki. Sen jälkeen on monenlaista työtä asian edistämiseksi – tutkittu kansainvälistä oikeutta, annettu lukuisia lausuntoja ja käyty lukemattomia keskusteluja.

Tänään eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta antoi mietintönsä uudeksi yritysten yhteistoimintalaiksi. Lain valmisteluvaiheessa myös kirkon asiaa on pidetty isosti esillä. Valiokunta kiinnittikin huomiota siihen, että kirkon tilanne ei vastaa muiden alojen tasoa. Siksi valiokunta edellyttää nyt – ensimmäistä kertaa – että yhteistoimintalain valmistelu aloitetaan myös kirkossa!

Tämä lausuma on toki vasta alkua. Nyt alkaa työryhmätyöskentely, joka kestää ensi kesään. Kirkkohallitus asetti kirkon oman yhteistoimintalain tarvetta selvittävän työryhmän elokuussa, ja työ alkoi syksyllä. Seuraavassa kokouksessa ensi viikolla nyt vuoden 2021 joulukuussa muotoillaan lain ensi pykäliä.

Vielä on matkaa siihen, että lakiluonnos on läpi kirkolliskokouksesta ja eduskunnasta ja lopulta myös voimassa. Se tapahtuu ehkä vuoden 2024 alussa.

Kuva: Pexels.

Puoliväli-indeksiin ei ole varaa

Ehdotus korottaa eläkkeitä ns. puoliväli-indeksillä, joka määräytyy puoliksi palkkakehityksestä ja puoliksi hintakehityksestä nykyisen ns. 20–80-taitetun indeksin sijaan, on jälleen noussut esille kuin Feenix-lintu tuhkasta, vaikka sen kestävyysargumentit on ammuttu alas jo moneen kertaan.

Nykyisin käytössä oleva taitettu indeksi tarkistaa eläkkeitä vuosittain vastaamaan 80 %:sti kuluttajahintojen muutosta ja 20 %:sti palkkojen muutosta. Koska palkat nousevat nopeammin kuin hinnat, nykyinenkin indeksi johtaa siihen, että eläkkeet nousevat nopeammin kuin hinnat.

Kaikki indeksikorotukset hyödyttävät ensinnäkin aina eniten suurituloisia. Jos indeksikorotus on suurempi, uudistus hyödyttää enemmän suurituloisia, joiden eläkkeet nousevat enemmän. Pienet eläkkeet eivät nouse yhtä merkittävästi. Esimerkiksi jos joku saa 1500 €/kk eläkettä nyt, niin 10 vuoden päästä eläke on kyllä kasvanut merkittävän 70 €/kk enemmän kuin nykyisellä 80–20-taitetulla indeksillä, mutta 3 000 €/kk eläke on vastaavasti noussut 140 €/kk (ks. Telan arvio).

Jos indeksiä muutetaan, samalla vastaavasti eläkerahastoja syödään nopeammin. Puoliväli-indeksi nostaisi seuraavan 20 vuoden aikana eläkemenoa 1,7 mrd/v. Se on peräti 5,7 % korotus nykyiseen 29,6 mrd vuosittaiseen työeläkemenoon. Koska tällä eläkemaksutulo on TyEL-järjestelmässä n. 22 mrd eur/v, käytetään eläkkeiden maksuun eläkerahastoista n. 7,6 mrd eur/v. Jos tähän tarvitaan lisää rahaa 1,7 mrd/v, se tarkoittaa rahastojen käyttöä 22 % nopeammin kuin mitä nykyisin tapahtuu.

Eläkerahastojen on tarpeenkin kasvaa siksi, koska eläkemeno kasvaa koko ajan. Se johtuu siitä, että 1) eläkeläisten määrä kasvaa ja ihmiset elävät pidempään, ja että 2) eläkkeiden suuruus kasvaa sekä indeksikorotusten että uusien eläkeläisten korkeampien eläkkeiden myötä.

Eläkerahastot eivät ole tarkoitettu pelkästään nykyisten eläkeläisten eläkkeisiin, vaan niiden tulisi riittää – ja niistä tulisi tulla sijoitustuottoa – myös niiden eläkkeisiin, jotka ovat vasta työuransa alussa. Jos eläkerahastoja käytetään nopeammin kuin on suunniteltu, nyt töissä olevien eläkkeisiin jää entistä vähemmän rahaa.

Ennen 1990-lukua eläkerahastoihin maksettiin vain n. 5–15 % palkkasummasta, kun nykyisin eläkemaksu on yli 24 %. Korkeampiin eläkkeisiin olisi paremmin varaa, jos nykyisten eläkeläisten palkoista olisi rahastoitu samanlaisella prosentilla kuin nykyisten työssäkäyvien palkoista tehdään.

Sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta arvioidessa tulee ottaa huomioon myös se, että eläkeikä laskettiin 65 vuodesta 63 vuoteen vuosiksi 2003–2005. Tästä hyötyivät vain ja ainoastaan suuret ikäluokat.

Lisäksi kaikkien v. 1947 jälkeen syntyneiden eläkkeitä leikataan ns. elinaikakertoimella. Elinaikakerroin on esim. vuonna 1950 syntyneelle 0,98351 eli eläke pienenee 1,7 % vuonna 1947 syntyneeseen verrattuna. Vuonna 1970 syntyneeltä elinaikakertoimen ennustetaan leikkaavan kerrytettyä eläkettä 13 % ja vuonna 1990 syntyneeltä lähes 20 %.

Kaikki edellä mainitut toimenpiteet on tehty sen takia, että nykyisten eläkeläisten eläkkeet saataisiin maksettua ja että myös nuorempien ikäpolvien eläkkeisiin jäisi varoja. Tätä taustaa vasten ajatus siitä, että eläkkeiden korotus kohdennettaisiin suuriin ikäluokkiin – jotka ovat maksaneet eläkerahastoihin nuorempia ikäpolvia vähemmän varoja, päässeet aikaisemmin eläkkeelle ja joiden eläkettä leikataan huomattavasti vähemmän kuin nuorempien – tuntuu paitsi erikoiselta myös kohtuuttomalta.

Katsaus kirkon työntekijöiden oikeuksiin poikkeusoloissa

Teologisen aikakauskirjan nrossa 4/2021 julkaistiin katsaukseni Kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeudet poikkeusoloissa: tapaus covid-19. Käsittelin siinä, miten poikkeusolot, jotka olivat maassamme voimassa keväällä 2020 ja 2021, vaikuttivat kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeuksiin.

Valmiuslain käyttöönottaminen ei johtanut palvelussuhteen ehtojen tai irtisanomisaikojen muuttamiseen kirkossa työskentelevien osalta. Osittain tämä johtui siitä, että nämä mahdollisuudet ovat pandemian aikana huomattavan paljon rajatummat kuin esimerkiksi sotatilan aikana, jolloin valmiuslain määräyksiä palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta on mahdollista soveltaa kaikkiin työnantajiin toimialasta riippumatta. Pandemiaolosuhteissa tätä mahdollisuutta on rajattu lähinnä terveys-, sosiaali-, pelastus- ja poliisitoimiin.

Lisäksi kirkko on jossain määrin unohdettu valmiuslaista. Esimerkiksi irtisanomisoikeutta (94 §) on mahdollista rajoittaa kirkon työsuhteissa mutta ei virkasuhteissa, kun taas kunnan ja valtion virkasuhteiset säännöksessä on mainittu. Kirkon työssä olevien suhteen tilanne muodostuu sikäli poikkeukselliseksi, että yleensä virkasuhteisten asema on enemmän työnantajan määriteltävissä kuin työsuhteisten, koska virkasuhteessa ei ole kyse sopimussuhteesta.

Mielenkiintoisesti irtisanomisoikeutta ei tosin ole mahdollista rajoittaa myöskään eduskunnan, tasavallan presidentin kanslian tai Suomen Pankin virkamiesten osalta. Siten näiden virkamiesten sen enempää kuin kirkon viranhaltijoidenkaan irtisanomisoikeutta ei ole valmiuslain 94 §:n nojalla mahdollista rajoittaa.

Työvelvollisuudesta (95 §) kirkon tuomiokapitulit katsoivat vuonna antamassaan 2020 ohjeessa, ettei työvelvollisuus voisi koskea kirkon viranhaltijoita. Kanta, jonka mukaan kirkon viranhaltijat olisivat kuuluneet valmiuslain 98 §:n rajauksen piiriin, oli nähdäkseni heikosti perusteltu ohjeessa.

Kriisitilanteiden kannalta ongelmallinen on kirkkolain hidas muuttamismenettely. Hitauteen törmättiin niin kilpailukykysopimuksen implementoinnissa vuosina 2016–2017 kuin sähköisten kokousten mahdollistamisessa vuonna 2020.

Työelämää koskeva sääntely kehittyy nopeasti. Sen vuoksi kirkon viranhaltijasääntely tulisikin olla erityisen säätämisjärjestyksen alaan kuuluvan kirkkolain sijasta erillisessä kirkon viranhaltijalaissa, jota voidaan muuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. On toivottavaa, että nyt marraskuussa kirkolliskokous marraskuussa hyväksyy tämän ratkaisun, jota kirkkohallitus on esittänyt.

Myös Kirkon virka- ja työehtosopimus (KirVESTES) aipaisi muutosta pandemiaa koskevaan sääntelyyn. Toisin kuin kunnissa ja valtiolla, kirkossa karanteeni ja eristys ovat ensisijaisesti palkattomia. Aikana, kun on tehty valtavasti etätyötä, karanteenin lähtökohtainen palkattomuus voi olla hankalaa. Ongelmia syntyy etenkin, jos henkilö sairastuu kesken karanteenin. Tässä suhteessa myös kirkon virkaehdot olisi syytä päivittää muun julkisen sektorin tasolle.

Eläkkeiden rahoitus, yhteisvastuu ja tulevaisuus

YLE uutisoi tänään, että kirkon eläkerahasto oli ”koronaromahduksen suuri hyötyjä osakemarkkinoilla: Kun muut myivät pakon edessä, kirkon eläkerahasto näki paikan iskeä”. Kirkon eläkerahaston eli KER:n tulos oli vuonna 2020 kaikista eläkelaitoksista paras.

Vuonna 2020 kävi niin kuin usein aina ennenkin, että sijoitustuotoissa johtivat julkiset eläkelaitokset. Toisena KER:n jälkeen oli viime vuonna yksityinen Ilmarinen, mutta heti sen jälkeen kolmantena kuntien eläkkeiden rahoituksesta vastaava Keva ja neljäntenä Valtion eläkerahasto VER. Kun katsoo 10 vuoden keskimääräisiä tuottoja, julkiset eläkelaitokset johtavat selvästi. Miksi julkiset eläkelaitokset pärjäävät keskimäärin paremmin kuin yksityiset?

Ero johtuu yksityisten eläkelaitosten vakavaraisuussääntelystä, joka asettaa rajat eri omaisuuslajien omistamiselle sekä niiden riskiluokitukselle. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, että eläkeyhtiö ei voi pitää salkussa mitä tahansa osakkeita sallittua osuutta enempää. Koronavuonna 2020 yksityiset eläkelaitokset joutuivat myymään osakeomistuksiaan juuri vakavaraisuussääntelyn takia, kun kurssit kääntyivät nopeaan laskuun.

Tämänpäiväisessä YLEn jutussa Eläketurvakeskuksen johtaja Jaakko Kiander esittää, että vakavaraisuussääntely voisi olla nykyistä joustavampaa, jotta nopeissa kurssiheilahteluissa ei tarvitsisi tehdä sijoitustoiminnan näkökulmasta huonoja ratkaisuja. Tätä olisi myös minun mielestäni syytä selvittää, koska sillä paremmat tuotot myös yksityisellä puolella hyödyttäisivät koko suomalaista yhteiskuntaa.

Julkisissa eläkelaitoksissa ei samanlaista vakavaraisuussääntelyä ole, joten ne pystyvät hyötymään osakemarkkinoiden heilahteluista yksityisiä paremmin. Hyvänä esimerkkinä on Kirkon eläkerahasto (KER), joka ylsi viime vuonna eläkelaitoksista parhaaseen, 7,2 % vuosituottoon. KER on ollut tuottovertailun ykkönen ennenkin, ja rahaston sijoitusten tuotto on rahaston perustamisesta vuodesta 1991 alkaen ollut 8,0 % p.a.

KER on myös vastuullisen sijoittamisen edelläkävijä Suomessa. Sijoittamisen vastuullisuuteen on etenkin 2010-luvun loppupuolella kiinnitetty yhä enemmän huomiota koko yhteiskunnassa, ja samalla on nähty, että vastuulliset sijoitukset itse asiaa tuottavat jopa enemmän kuin vastuuttomat tai luokittelemattomat. Meneillään oleva vihreä siirtymä ja teknologinen kehitys auttavat ymmärtämään, miksi näin on.

Toisin kuin yksityisillä eläkelaitoksilla, julkisilla ei ole yhteisvastuuta vakuuttamistaan eläkkeistä. Vakavaraisuussääntely suojelee yksityisiä eläkevaroja eläkelaitosten väliseltä liialliselta kilpailulta. Koska eläkelaitoksilla on eläkevastuuta jopa 80 vuoden päähän, on myös eläkeyhtiön mahdollisella konkurssilla pitkät kantimet: edelleen muut eläkeyhtiöt ja sitä kautta eläkevakuuttajat maksavat vuonna 1994 konkurssiin menneen Eläke-Kansan vastuulla olleita eläkkeitä.

Julkiset eläkelaitokset vastaavat itse omista varoistaan loppuun saakka. Se sopii kunnille ja valtiolle, jotka voivat joka tapauksessa rahoittaa eläkkeet verottamalla kansalaisia. Kirkko on hankalassa välikädessä. Sen eläkerahaston asema on julkinen, mutta kirkon jäsenet voivat äänestää jaloillaan ja poistua rahoittamasta eläkkeitä. Se onkin kirkon talouden kannalta todella iso riski, koska eläkevastuusta on rahastoitu 36,0 % ja loput 64,0 %

KER:n johtokunnassa tarkastelemme säännöllisesti kirkon eläkkeiden rahoituksen tulevaisuutta. Vaikka sijoitusyksikkö tekee koko ajan erinomaista tuottoa, eivät KER:n varat riitä siihen, jos väki vähenee kirkosta äkkinäisesti. Nykyinen, noin 1 %:n vuosittainen poistuma jäsenistöstä mahdollistaa vielä eläkkeiden rahoituksen nykyisillä eläkemaksuilla olettaen, että sijoitustuotot jatkuvat samankaltaisena tulevaisuudessakin.

Muutosta julkisten ja yksityisten eläkelaitosten väliseen suhteeseen on kuitenkin tapahtumassa. Nykyisin lähes kaikki työeläkkeet (esim. sotilaseläkkeitä lukuun ottamatta) kertyvät samalla tavalla, jolloin julkisten ja yksityisten eläkkeiden erillisyyttä ei ole perusteltua ylläpitää. Sosiaaliturvaa uudistetaan jatkuvasti, ja eläketurvan takaaminen on osa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta.

Kuntien osalta on selvitetty, että kunnalliset eläkkeet olisi mahdollista siirtää yksityisen eläkejärjestelmän ja siten yhteisvastuun piiriin siten, että aiempien kuntien eläkelain mukaiset paremmat eläkkeet jäisivät ns. Julkis-Kevaan ja yksityisen työeläkejärjestelmän mukainen osuus siirtyisi ns. TyEL-Kevaan, joka toimisi markkinoilla kilpailutilanteessa muiden eläkeyhtiöiden tavoin. Kevan jako on paraikaa valmistelussa ja sen on suunniteltu tapahtuvan vuodesta 2027 alkaen.

Samankaltainen ratkaisu tarvitaan myös kirkon eläkkeille. Kirkon eläkkeiden rahastointiaste on 36,0 %, kun yksityisistä työeläkkeistä on rahastoitu vain 30,6 %. Kun kunta-alan eläkkeet on saatu siirrettyä yksityisen eläkejärjestelmän piiriin, on syytä käynnistää selvitys myös muiden julkisen sektorin eläkkeiden siirtämisestä yksityisen eläkejärjestelmän ja yhteisvastuun piiriin. Eläkkeiden turvaaminen on koko yhteiskunnan yhteinen asia.

Seurakuntien yt-neuvottelujen perusta uudistettava

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kotimaa-lehdessä 19.2.2021.

Kirkon yhteistoimintasääntely kaipaa uudistamista. Se ei nykyisellään vastaa sitä tasoa, jota Euroopan unioni jäsenvaltioiltaan edellyttää. Asia on korjattava sisällyttämällä kirkko nyt valmisteltavaan yhteistoimintalakiin.

Työyhteisöissä harjoitettu yhteistoiminta on parhaimmillaan hyvähenkistä ja rakentavaa vuoropuhelua työnantajien ja työntekijöiden välillä. Pahimmillaan ”yt” on kirosana, joka mainitaan silloin, kun henkilöstöä vähennetään tai organisaatiossa tapahtuu muita isoja muutoksia. Seurakuntienkin työyhteisöistä löytyy näitä molempia.

Yhteistoiminnan tarkoituksena on antaa henkilöstölle oikea-aikaista tietoa työnantajan suunnitelmista sekä lisätä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia työpaikan toimintaan ja työoloihin. Tämä työntekijöiden perusoikeus on kirjattu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 27 artiklaan, ja sikäli se rinnastuu Suomen perustuslaissa jokaiselle osoitettuihin perusoikeuksiin. EU:n jäsenvaltiot on velvoitettu järjestämään yhteistoiminta siten, että työntekijöiden oikeudet taataan tehokkaasti.

Kirkon työyhteisöjen yhteistoiminnan perusta ei ole kestävällä pohjalla. Kirkko on meillä Suomessa ainoa työelämäsektori, jota ei koske mikään yhteistoimintalaki. Kirkossa on kyllä vuodesta 1999 ollut voimassa seurakuntia sitova yhteistoimintasopimus, mutta se ei kaikilta osin vastaa EU:n yhteistoimintamenettelydirektiivin (2002/14/EY) edellytyksiä. Sopimus ei esimerkiksi tunne työntekijöiden oikeutta lausua organisaatiomuutoksista sekä oikeutta saada asiasta työnantajan lisäselvitykset.

Kirkon yhteistoimintasopimus ei myöskään sisällä vastaavia hyvityksiä ja seuraamuksia kuin muiden työelämäsektorien yhteistoimintalait. Esimerkiksi jos kirkon työntekijä irtisanotaan tuotannollis-taloudellista syistä ilman edeltävää yhteistoimintamenettelyä, hän ei ole oikeutettu minkäänlaiseen korvaukseen. Muualla yhteiskunnassa työnantaja on velvoitettu korvaamaan tällainen rikkomus enintään 30 000 eurolla.

Euroopan parlamentti on päätöslauselmassaan 19.2.2009 (2010/C 76 E/03) katsonut välttämättömäksi taata myös julkisyhteisöjen työntekijöille samat yhteistoimintaa koskevat oikeudet kuin yksityisen sektorin työntekijöille. Nämä pitää toteuttaa eduskunnan säätämällä lailla. Valtiolla asianmukainen lainsäädäntö on toteutettu jo vuonna 1988 ja kunnissa vuonna 2006.

Yleistä yhteistoimintalakia uudistetaan parhaillaan. Yksinkertaisin vaihtoehto saattaa seurakuntien yhteistoiminta ajanmukaiselle tasolle on laajentaa yhteistoimintalain soveltamisalaa koskemaan myös kirkkoa. Sen puolesta ovat Akava ja AKI-liitot sekä useat muut työmarkkinajärjestöt lausuneet työ- ja elinkeinoministeriölle.

Yhteistoimintasääntelyn uudistamisen aika on nyt. Onko mitään perusteltua syytä jatkaa nykytilaa, jossa kirkon työntekijöillä on muita heikommat oikeudet?

Minna Raassina
Puheenjohtaja, AKI-liitot ry

Jussi Junni
Toiminnanjohtaja, AKI-liitot ry

Yli 55-vuotiaiden työllisyyspaketti

Valtioneuvosto julkisti tänään 17.12.2020 neuvottelutuloksensa yli 55-vuotiaiden työllisyyttä edistäviksi toimiksi. Paketti mukailee paljolti Akavan, SAK:n ja STTK:n 30.11.2020 julkistamaa ehdotusta, mutta se ei ole sen suora kopio. Kokonaisuutena se on mielestäni varsin tasapainoinen esitys.

Neuvottelutulos työllistäisi valtiovarainministeriön arvion mukaan noin 9 100 ihmistä:

  • Eläkeputken poistaminen: 7 900
  • Muutosturvapaketti: 400
  • Palkkatukimalli: 200
  • Työtulovähennyksen korottaminen: 500
  • Kuntoutuskomitean ehdotukset: 100

Työttömyysturvan lisäpäivien eli ns. eläkeputken poistaminen on yksilötasolla kipeä mutta työmarkkinatasapainon kannalta tarpeellinen ratkaisu. Putken vaikutus siihen, että irtisanottu työntekijä jää työttömäksi eikä enää työllisty, on tutkimuksessa osoitettu. Eläkeputki on myös ollut eräänlainen kannustin kohdistaa irtisanomiset kaikista kokeneimpiin työntekijöihin. Sikäli on hyvä, että se poistetaan.

Muutosturvapaketti kompensoi eläkeputken poistoa. Koulutuskorvauksen pidentäminen ja uusi irtisanomiskorvaus vähentävät parantavat irtisanotun työmarkkinakelpoisuutta. Näiden rahoittaminen niin, että irtisanova työnantaja joutuu maksamaan puolet kuluista välittömästi, toimii negatiivisena kannustimena irtisanoa yli 55-vuotiaita työntekijöitä. Toisaalta on kysyttävä, lisääkö se kannustimia kohdistaa irtisanomiset tätä nuorempiin.

Yli 24 kk työttömänä olleiden subjektiivinen oikeus 70 % palkkatukeen 10 kk ajalle on erinomainen asia. Se mahdollistaa työssäoloehdon kerryttämisen uudelleen ennen mahdollista seuraavaa työttömyysjaksoa ja parantaa siten niiden toimeentuloa, jotka eivät työllisty avoimille työmarkkinoille.

Työtulovähennyksen korottamiseen 200 eurolla yli 60-vuotiailta suhtaudun kriittisesti. Mielestäni verotuksen nimenomaan tulisi olla mahdollisimman neutraali, ja kun tämän muutoksen työllisyysvaikutuksen arvioidaan olevan 500 työllistä, mutta fiskaalisen vaikutuksen 40 M€ vähemmän verotuottoja. Valtiovarainministeriön arviossa sanotaankin, että kyseessä olisi ”työllisyysvaikutukset huomioidenkin julkista taloutta heikentävä työllisyystoimi”.

Kuntoutuskomitean ehdotusten nroiden 14–16, 18–20, 23–26 ja 42–43 toteuttaminen on mielestäni hyvä asia työkyvyn ylläpitämisen kannalta.

Paketin pitäisi myös keventää julkista taloutta 165 miljoonalla eurolla. Se koostuu sekä leikkauksista –eläkeputki peräti 190 miljoonaa – että uusista kuluista, kuten työtulovähennyksen korottaminen. Julkisen talouden tervehdyttämistoimet ovat toki tervetulleita, mutta on hyvä huomata, että 165 miljoonasta eurosta 150 miljoonaa koostuu Työllisyysrahaston velvoitteiden keventämisestä.

Tosiasiassa hallituksen paketti on ensisijaisesti leikkaus työttömyysturvamenoihin. Nyt suurin osa eläkeputkesta vapautuvasta 190 miljoonasta jää käyttämättä.

Tänä vuonna on erityisesti keskusteltu universaalista ansioturvasta, siis siitä, että jokainen olisi oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan. Sen hintalapuksi on arvioitu noin 250 miljoonaa euroa. Mikäli yleiseen ansioturvaan siirrytään, eläkeputken myyntihinta, 190 miljoonaa, toivottavasti muistetaan silloin.

Kuva: Pexels.

Tasa-arvo ja työllisyystoimet

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksen poliittisessa keskustelussa 19.9.2020.

Puheenvuoro tasa-arvosta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kokousedustajat!

Maan hallitus julkisti kesäkuun lopussa tasa-arvo-ohjelmansa. Mielestäni se tuo ohjelma on monessa suhteessa erinomainen. Hallitus ilmaisee tavoitteekseen kunnianhimoisesti parantaa tasa-arvoa ja nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi. Ohjelmaa oli todella ilo lukea!

Teen kaksi nostoa. Ensimmäinen koskee palkkatasa-arvoa. Naisen euro on edelleen 84 senttiä, palkkataso siis 16 % vähemmän kuin miehillä keskimäärin. STM:n vetämä samapalkkaisuusohjelman valmistelu keskeytyi helmikuussa, kun kolmikantainen työryhmä ei päässyt yksimielisyyteen ohjelman tavoitteista. Palkansaajaliike ajaa palkkatasa-arvoa, työnantajat eivät halua lisävelvoitteita. Meille Suomeen sopisi hyvin Islannin malli, jossa palkkasyrjintä olisi helposti rangaistavaa. Se ei toki poista kaikkia palkkaeroja, koska  iso osa niistä  johtuu siitä, että meillä on Euroopan sukupuolittuneimmat työmarkkinat. Vain alle 20 % aloista on ns. tasapainoaloja, joilla on enintään 60 % yhtä sukupuolta.

Toinen nosto, asevelvollisuus, on mainittu ohjelmassa vain lyhyesti. Kysehän on asiasta, jossa valtio, omaa väkivaltamonopoliaan hyödyntäen, vankeuden uhalla, puuttuu yksilön perusoikeuksiin määräämällä hänet asepalvelukseen – tosin vain, jos yksilö on rekisteröity mieheksi. Tämä “yleinen” asevelvollisuus ei ole yleinen vaan räikeästi syrjivä, kun se kohdistuu noin puoleen väestöstä vain ja ainoastaan sukupuolen perusteella. Mikään lainvalmisteluaineisto ei kerro, mikä on se hyväksyttävä syy, jolla sukupuolia voidaan kohdella näin eri tavoin. Norjassa tasa-arvoiseen asevelvollisuuteen siirryttiin vuonna 2016 ja Ruotsissa vuonna 2017, eikä meillä ole mitään syytä olla seuraamatta niiden esimerkkiä. Puolta väestönosaa koskevaan rakenteelliseen syrjintään olisin toivonut hallitukselta suurempaa rohkeutta tarttua. Kiitos.

Puheenvuoro taloudesta ja työllisyydestä

Hyvät vihreät toverit!

Maan hallituksen ohjelmassa on sitouduttu nostamaan työllisyysaste 75 %:iin vuoteen 2023 mennessä. Se tarkoitti noin 60 000 uutta työpaikkaa tällä hallituskaudella.

Työllisyysaste oli vuoden alussa 73 %. Sitten tuli korona ja laittoi kaiken uusiksi. Yli puoli miljoonaa ihmistä lomautettiin ja työttömäksikin jäi kymmeniä tuhansia. Työllisyysaste laski toukokuussa pahimmillaan 70 %:iin. Edelleen työttömänä on 47 000 enemmän kuin vuosi sitten. 

Yhden työttömän vuosihinta valtiolle on noin 45 000 euroa ja yksi %-yksikkö työllisyysasteessa tarkoittaa karkeasti noin 30 000 ihmistä ja 1,3 miljardia suoria kuluja, syrjäytymisestä ja mielenterveyden ongelmista nyt puhumattakaan.

Kuva: Tilastokeskus.

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu aikana, jolloin sataa työikäistä kohden oli 50 lasta, nuorta ja vanhusta. Kuvasta näkyy, että nyt huoltosuhde on 70:100, ja kymmenen vuoden päästä 75. Kehitys tarkoittaa lähes 10 % nousua vuosittaisiin 70 miljardin sosiaaliturvamenoihin 2030-luvulle tultaessa. Työllisyysasteen pitäisi nousta jopa 78 %:iin, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voitaisiin säilyttää nykyisellä tasolla. Se tarkoittaa hallitusohjelman lähtötilanteeseen nähden noin 150 000 uutta työllistä. Siihen 47 000 koronatyötöntä vielä päälle. Noin 200 000 uutta työpaikkaa. 

Hallituksen budjettiesityksessä tavoitellaan tämän vuosikymmenen aikana vain 80 000 uutta työpaikkaa. Se ei ole riittävää, jos halutaan säilyttää nykyinen hyvinvoinnin taso. Pelkästään tämän hallituskauden aikana pitää työllisten määrää nostaa tämän päivän tilanteesta yli 100 000:lla.

Vetämässäni puolueen talous- ja työllisyystyöryhmässä mietimme keinoja, joilla näihin tavoitteisiin voitaisiin päästä. Puoluevaltuuskunta saa käsiteltäväkseen linjaukset ensi keväänä. Tavoitetaso on korkea. Tähtäämme hyvinvointivaltion säilymiseen myös tulevaisuudessa. Kiitos.

KHO: Pappi ei saanut vihkiä samansukupuolista paria

Perjantaina 18.9. saatiin Korkeimmasta hallinto-oikeudesta pitkään odotettu ratkaisu 2020:97. Kyse oli siitä, saiko Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaa varoituksen papille, joka oli ohjeiden vastaisesti vihkinyt avioliittoon kaksi keskenään samaa sukupuolta olevaa henkilöä.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli viime vuonna kumonnut varoituksen samassa asiassa. Olen analysoinut sen ratkaisun sisältöä aikaisemmassa kirjoituksessani. Tuomiokapituli valitti KHO:een ja valitus menestyi. KHO katsoi, monien odotusten vastaisesti, että tuomiokapitulilla oli oikeus varoituksen antamiseen.

Vihkimisen oikeudellinen epäselvyys

Kirkkolaki ja kirkkojärjestys – kirkon lainsäädännölliset normit – eivät sano vihittävien sukupuolesta mitään. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ssä määrätään vain, että vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä ja kirkon jäseniä. Kirkkokäsikirjassa, jonka mukaisesti kirkolliset toimitukset täytyy kirkkolain 4 luvun 2 § mukaisesti suorittaa, sukupuoli löytyy lähinnä ilmaisuista ”morsian” ja ”sulhanen”.

Tämän takia monet olivat esittäneet, että kirkon oikeudessa ei ole määräystä vihittävien sukupuolesta, jolloin papit voivat vihkiä kirkollisesti avioliittoon ketkä tahansa kaksi rippikoulun käynyttä kirkon jäsentä näiden sukupuolesta riippumatta. Sen vuoksi myös Pohjois-Suomen HaO vuosi sitten piti vihkimistä koskevaa oikeustilaa epäselvänä ja se oli riittävä syy kumota rangaistus.

Avioliittolain ja kirkkolain suhde

Avioliittolain 1.3.2017 tapahtuneen muutoksen merkityksestä kirkolle on esitetty kaksi näkemystä: Ensimmäisen mukaan avioliittolain muutos tarkoitti avioliittokäsityksen muutosta myös kirkkolaissa niin, että jatkossa avioliittoon vihkiminen kirkossa tarkoitti myös muiden kuin heteroparien vihkimistä. Toisen mukaan kirkkolaissa oli oma, avioliittolaista erillinen avioliittokäsitys, joka ei avioliittolain muutoksessa ollut muuttunut.

KHO:n ratkaisussa tämä jälkimmäinen kanta katsottiin oikeaksi. Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan. Tämä on sinänsä lainsäädännössä tavallista: eri laeissa käytetään samoja sanoja eri tavalla, usein ne on eksplisiittisestikin määritelty eri tavoin. Toisaalta oikeusjärjestyksessämme ei ole kuin yksi avioliittoinstituutio, johon voidaan vihkiä kahdella erilaisella menettelyllä (kirkollisella vihkimisellä ja siviilivihkimisellä). Siten kirkon lainsäädännössä ei varsinaisesti voi olla erilaista avioliittokäsitystä, koska yhteiskunnassamme on vain yksi avioliittoinstituutio.

Kirkon lainsäädännössä voivat ”omana avioliittokäsityksenä” olla lähinnä avioliittolain 16 § mukaiset uskontokunnan omat lisäedellytykset vihkimiselle. KHO:n ratkaisussa oli kyse siitä, missä ne oli määritelty.

Kirkkokäsikirjan merkitys oikeuslähteenä

Kirkkolain 4 luvun 2 § mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Yhtäältä on vedottu kirkkokäsikirjan asemaan vihittävien sukupuolta rajoittavana normina, toisaalta on katsottu, että kirkkokäsikirjan rooli oikeuslähteenä on vähintäänkin epäselvä. Tälle kannalle esimerkiksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vuosi sitten.

KHO:n mukaan kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava oikeudellisena kokonaisuutena. Ne kaikki hyväksytään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kirkkokäsikirja tarkentaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sääntelyä vihittävien sukupuolen osalta. Avioliittolain muutos ei muuttanut sitä lähtökohtaa, että avioliittoon vihkimistä koskeva toimitus on kirkon oikeuden kokonaisuudessa aikanaan hyväksytty vain miehen ja naisen väliseksi.

Kirkon opin ja lainsäädännön suhde

Avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa on ollut jokseenkin yksimielistä, että kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena ei ollut muuttunut. Tämä oli todettu myös kirkolliskokoukselle annetussa piispainkokouksen selonteossa vuonna 2016. Oikeudellinen kiista koski sen sijaan sitä, oliko avioliittolain muuttamisen jälkeenkin vihittävien sukupuolta rajattu kirkon oikeudessa vaiko ei.

KHO antoi tuomiossaan ratkaisevan merkityksen kirkon opille avioliitosta. Kirkolla on KHO:n mukaan perustuslain takaama autonomia päättää omasta opillisesta sisällöstään sisältäen sen, miten ja missä oppi ilmaistaan. Siksi ei voida edellyttää, että yhteiskunnan lainsäädännön muuttuessa kirkko joutuisi erikseen päättämään oman aiemman opetuksensa säilymisestä. KHO on halunnut myös välttää sen mielikuvan, että tuomioistuimet voisivat ratkaisuillaan vaikuttaa kirkon opin sisältöön.

Perusoikeuksien punnintaa

KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden, nimittäin uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden välistä suhdetta. Tätä ei tosin ratkaisussa ole täydellisesti kirjoitettu näkyviin. Tässä ratkaisussa uskonnonvapaudelle ja kirkon autonomialle annettiin suurempi painoarvo kuin yhdenvertaisuudelle. Suomen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännössä on yleisenä periaatteena, ettei sitä sovelleta uskonnonharjoitukseen, ja siinä mielessä KHO:n ratkaisu on johdonmukainen, kun kyse on uskonnollisen – vaikkakin samaan aikaan myös yhteiskunnallisen – toimituksen suorittamisesta ja siten uskonnonvapauden ydinalueesta.

Ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen, jos asiassa ei olisi ollut kyse uskonnonvapauden ydinalueesta vaan asia olisi kuulunut esimerkiksi työlainsäädännön alaan. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä on noudatettava myös uskontokuntien toiminnassa, ellei erikseen ole toisin säädetty. Tuomioistuimet ovatkin todenneet, että esimerkiksi rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa, koska asiasta ei ole nimenomaisesti säädetty. Sama koskee ceteris paribus myös työntekijää, jonka aviopuoliso on samaa sukupuolta.

Ratkaisun seuraukset

KHO:n ratkaisu on ainakin jonkinlainen välimerkki keskustelussa, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien asemaa kirkossa. Pappia voidaan rangaista siitä, että hän vihkii avioliittoon keskenään samaa sukupuolta olevia ihmisiä.

KHO ei kuitenkaan todennut, että rankaiseminen on välttämätöntä. Tuomiokapitulit tekevät tässä itsenäistä harkintaa. Todennäköistä on, että osa tuomiokapituleista antaa jatkossakin varoituksia ja mahdollisesti kovempiakin sanktioita. Toisaalta osa piispoista on jo ilmoittanut, että heidän hiippakunnassaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset saavat jatkua.

Kaikille mahdollisuus omaan asuntoon?

Voisiko yksi keino tukea pienituloisia olla omistusasunnon menojen nykyistä parempi huomioon ottaminen asumistuessa?

Nythän vuokra-asuntoon saa asumistukea 80 %:iin kohtuullisesta vuokrasta, mutta omistusasuntoon vain yhtiövastikkeen osuuden ja lainan koroista 73 %. Käytännössä kuitenkin monet vuokra-asunnot rahoitetaan velkarahalla, ja asumistuki näin ollen hyödyttää asuntojen omistajia, olivat ne sitten yhteisöjä tai yksityisiä asuntosijoittajia.

Lähes koko ihmiskunnan historian on omaisuus taannut suuremman tuoton kuin ansiotyö. Vain 1900-luku lienee ollut tässä poikkeus, niin että työn tuottavuus on kasvanut omaisuuden tuottoa nopeammin. Näin ei kuitenkaan enää ole, vaan pääomat tuottavat paremmin.

Eikö olisi syytä tukea sitä, että myös pienituloisilla olisi mahdollisuus omaan asuntoon? Siis niin, että yhtä suuren asumistuen kuin vuokra-asuntoon, saisi myös omistusasuntoon, siis myös lainan lyhennykseen. Nythän järjestelmä mahdollistaa sen, että vuokranantaja lyhentää omia lainojaan, kun asumistuki kanavoidaan sille vuokrana, mutta asunnon omistaja ei saa kartuttaa omaisuuttaan.

Lisäksi olisi syytä saada nykyistä suurempi valtiontakaus asuntolainoille. Nythän katto on 20 % tavallisille ja 25 % ASP-lainoille, mutta pankit tyypillisesti katsovat, että asunto voi silti kattaa vain 85-90 % ostohinnasta, vaikka pankit muutoin laskevat asunnon vakuusarvoksi 70–75 %. Voisiko ajatella, että valtio takaisi asuntolainan 100 %:iin asti, kuitenkin niin, että takauksessa olisi euromääräinen katto, jolloin takauksen vaikutus hyödyttäisi etenkin pienituloisia?