Kirkko voi ratkaista kiky-kiistan

Työmarkkinoilla jumittaa. Ratkaisua ei tunnu syntyvän aloille, jossa 24 tunnin työajanlisäys on sovittu pysyväksi. Työnantajat haluavat säilyttää kiky-tunnit mutta työntekijät poistaa ne. Samalla riidellään palkankorotuksen määrästä; se kun on kytketty työaikaan kiinni. Tästä kirjoitin viime viikolla.

Mitä jos kiista pitkittyy, sopimuksia ei saada ja työnantajat pitäytyvät tiukasti siinä, että kiky-tunneista ei luovuta ellei palkankorotuksista tingitä?

Kirkko voi ratkaista tämän ongelman. Lisätään arkipyhiä! Tai tarkkaan ottaen ensi alkuun palautetaan alkuperäisille paikoilleen niitä, jotka omavaltaisesti, muun maailman menoa seuraamatta siirrettiin ”työmarkkinasyistä” viikonloppuihin vuosina 1955 ja 1973. Näitä siirrettyjä pyhäpäiviä ovat Marianpäivä (25.3.), juhannus (alun perin 24.6.) ja pyhäinpäivä (alun perin 1.11.). Lisäksi toinen helluntaipäivä (maanantai 51. päivänä pääsiäisestä lukien katosi vuoden 1973 ”uudistuksessa”).

(Niille, joita ajatus arkipyhien palauttamisesta niiden oikeille paikoilleen kavahduttaa, todettakoon, että vuonna 1992 palautettiin loppiainen ja helatorstai niiden alkuperäisille paikoilleen lauantailta, jonne ne oli vuonna 1973 siirretty.)

Kiky-24-tuntia vastaa suunnilleen kolmea työpäivää vuodessa. Sanon suunnilleen, koska harvan työaika on täyttä kahdeksaa tuntia päivässä. Esimerkiksi 7 h 45 min päivätyöajalla kiky-tunneissa on kyse 3,1 päivän työstä.

Tiettynä viikonpäivänä sijaitsevan arkipyhän arvo (esim. helatorstai) on luonnollisesti yksi työpäivä. Päivämäärään sidotun ja siksi aina eri vuosina eri viikonpäiväksi sattuva arkipyhä taas on työmarkkinamatematiikan mukaan 0,7 työpäivää (se kun osuu tavanomaiselle työviikolle 5 kertaa seitsemästä).

Tästä saadaan nopeasti laskettua, että toinen helluntaipäivä on 1 työpäivän arvoinen ja Marianpäivä, juhannus ja pyhäinpäivä kukin 0,7 työpäivän arvoisia. Summa summarum saadaan kasaan 3,1 työpäivää eli kiky-tuntien laskennallinen työajan lyhennys.

Kirkko voisi tässä työmarkkinapoliittisesti herkässä ajassa tukea pientä ihmistä niin, että hän joko voisi pyhittää lepopäivän tai edes levätä pyhäpäivän.

Kuva: Pexels.

Palkankorotusten ja kiky-tuntien pyhä liitto

Tämän viikon perjantaihin, 31.1. mennessä päättyvät melkeinpä kaikki loput yksityisen sektorin työehtosopimukset. Moni niistä on päättynyt jo lokakuussa. Uusista sopimuksista on neuvoteltu kiivaasti, ja erimielisyyksiä on ratkottu valtakunnansovittelijan johdolla. Kuitenkin vain muutamalla sopimusalalla on päästy ratkaisuun, ja niilläkin kuukausia myöhässä. Paperiteollisuuden lakko alkoi tänään, ja myös kemianteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa on lakon uhka olemassa siitäkin huolimatta, että työ- ja elinkeinoministeriö siirsi näiden lakkojen alkamista kahdella viikolla.

Julkisuudessa käydyistä neuvotteluista on ollut vain vähän tietoa. Huomiota herättävää on ollut, että sovitteluun menneet liitot ovat poistuneet Bulevardilta kohtuullisen pikaisesti ja sen jälkeen jatkaneet neuvotteluja itse. Erikoista on sekin, että hylättyään sovintoesityksen, jossa olisi sovittu 2,4 % palkankorotuksista, Teknologiateollisuus oli valmis sopimaan 3,3 % korotuksista ilman kiky-tunteja. Neuvottelutulos on löydetty lähinnä niillä aloilla, joilla kilpailukykysopimuksen mukaisesta työajan pidentämisestä oli sovittu erikseen irtisanottavalla lisäpöytäkirjalla.

Eri lähteisiin perustuvan käsitykseni mukaan muilla aloilla on sopimusmuutoksista muuten päästy yhteisymmärrykseen, mutta nimenomaan palkankorotusten ja kiky-tuntien suhde hiertää. Asian ymmärtämiseksi on palattava taaksepäin kiky-sopimuksen syntyvaiheeseen.

Kilpailukykysopimus – viimeinen tupo?

Suomen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut niin sanottuihin tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin eli tupoihin. Vaikka tupo-sanaa on viime vuosikymmeninä vältetty, on vuoden 2011 raamisopimuksessa, vuoden 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksessa (tyka) ja vuoden 2016 kilpailukykysopimuksessa kyse aivan samasta asiasta, nimittäin kolmikannassa keskitetysti sovitusta työmarkkinaratkaisusta, joka oli määrä toteuttaa mahdollisimman monella sopimusalalla ja jossa myös valtio sitoutui toteuttamaan sovitut lainsäädäntömuutokset.

Kilpailukykysopimus oli kenties laajin tupo ikinä. EK:n arvion mukaan kilpailukykysopimus ulotettiin 91 %:iin kaikista työehtosopimusaloista; ulkopuolelle jäivät lähinnä AKT:n sopimusalat. Julkisella sektorilla kattavuus oli 100 %.

Kilpailukykysopimuksessa sovittiin muustakin kuin 24 tunnin työajanpidennyksestä ja julkisen sektorin 30 % lomarahanleikkauksesta. Lisäksi sovittiin, että paikallista sopimista lisätään kaikilla sopimusaloilla muun muassa siten, että liittojen veto-oikeus paikallisiin sopimuksiin poistetaan ja että ns. selviytymislausekkeen perusteella voidaan sopia mm. palkkojen alentamisesta enintään vuodeksi kerrallaan. Työntekijöiden muutosturvaa parannettiin lisäämällä työnantajille velvollisuus järjestää irtisanottavalle työntekijälle tämän työmarkkinakelpoisuutta parantavaa koulutusta sekä työterveyshuolto vielä työsuhteen päättymisen jälkeenkin.

Suurin asia kilpailukykysopimuksessa oli kuitenkin työnantajan työttömyysvakuutus-, sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen alentaminen ja näiden osittainen siirtäminen palkansaajien maksettavaksi. Ja tämä muutos nimenomaan on pysyvä, koska siitä ei ole mahdollista sopia millään yksittäisellä sopimusalalla. YLEn arvion mukaan työnantajamaksujen alentaminen on tarkoittanut työnantajille noin 1,7 miljardin euron vuosittaista säästöä, ja näin on luvassa tästä eteenpäinkin. Vastineeksi palkansaajien tuloverotusta on alennettu; käytännössä kärsijänä näistä maksujen siirroista on siis ollut julkinen talous.

Kikyn jälkinäytös

Vuonna 2017 EK muutti sääntöjään niin, ettei se enää tee tällaisia keskitettyjä ratkaisuja. Siksi kiky-sopimusta lienee tässä vaiheessa mahdollista kutsua viimeiseksi tupoksi. Mahdollista on toistaiseksi neuvottella jokaisella sopimusalalla erikseen ilman ulkopuolelta valmiiksia annettua lopputulosta.

Tänä vuonna eletään kilpailukykysopimuksen jälkinäytöstä siinä mielessä, että viimeiset sovitut muutokset työnantajamaksuihin astuivat voimaan vuoden alusta. Julkisen sektorin lomarahaleikkaukset päättyvät. Suomen kilpailukyvyn parannuttua ovat myös kriisitilanteessa sovitut työajanpidennystunnit nousseet keskusteluun. Niistä tämäntalvisissa neuvotteluissa viime kädessä on kyse.

Teollisuusliiton monessa sopimuksissa työajanpidennyksistä oli sovittu varsinaisen työehtosopimuksen liitteeksi otetulla lisäpöytäkirjalla, jolloin varsinainen työehtosopimus jäi työajan osalta ennalleen. Syksyllä 2018, kun maan hallitus halusi helpottaa työntekijöiden irtisanomista pienissä yrityksissä, Teollisuusliitto irtisanoi viiden eri alan työehtosopimuksen työajanpidennysliitteen päättymään 31.12.2019. Yli vuoden verran on ollut tiedossa, että työaika oli näillä teollisuusaloilla palaamassa entiselleen 1.1.2020 alkaen.

Työnantajien puolelta on esitetty väitettä, että tämä erillinen irtisanominen on tarkoittanut sitä, että teollisuuden 3,3 % sopimusratkaisu on tehty kiky-tuntien poistumisesta riippumatta. Tämän pitäisi työnantajapuolen mukaan johtaa siihen, että muilla aloilla kiky-tunnit jäävät pysyväksi tai vaihtoehtoisesti palkkaratkaisu olisi kiky-tuntien verran (keskimäärin n. 1,4 %) alhaisempi. Nähdäkseni asia ei ole näin, vaan kyseessä on EK:n uusi linja päänavausratkaisun tultua julki. Vielä syksyllä näet Teknologiateollisuus vaati, että kiky-tunnit on sovittava pysyväksi myös näillä sopimusaloilla. Saavutettu neuvottelutulos on siis sisältänyt 3,3 % palkkaratkaisun että 1,4 % työajanlyhennysratkaisun.

Palkansaajapuolelta on taas esitetty, että kun mm. julkisen sektorin sopimukset irtisanotaan ennenaikaisesti, päästään samaan tilanteeseen kuin teknologiateollisuudessa, että kiky-tunnit vain katoavat (ja ilmeisesti samalla palattaisiin entiseen työaikaan). Tässäkin on nähdäkseni oiottu asioita. Useimpiin muihin kuin Teollisuusliiton sopimusaloihin, mm. juuri julkisen sektorin sopimuksiin, kiky-tunnit nimittäin toteutettiin pidentämällä viikoittaista työaikaa varsinaiseen työehtosopimukseen. Toisin kuin Teollisuusliiton mainituissa työehtosopimuksissa, joissa kiky-tunneista oli sovittu poikkeusliitteellä, muissa työehtosopimuksissa ei ole mitään vanhaa lyhempää työaikaa, johon palattaisiin, kun sopimus irtisanotaan.

Oikeusjärjestyksessämme on voimassa työehtosopimuksen ns. jälkivaikutusperiaate eli se, että irtisanotun sopimuksen määräyksiä noudatetaan myös sopimuksettomassa tilassa. Teollisuusliiton viidellä alalla kiky-liitteen irtisanomisen jälkeen palattiin 1.1.2020 alkaen noudattamaan varsinaisen työehtosopimuksen jälkivaikutusta; muilla aloilla pidennetty työaika jatkuu myös sopimuksen irtisanomisen jälkeen.

Sopimuksen irtisanominen on normaali työmarkkinatoimenpide, jonka yleensä palkansaajapuoli toteuttaa siinä vaiheessa, kun ryhdytään neuvottelemaan uudesta sopimuksesta. Työehtosopimuksen purkaminen ennenaikaisesti on äärimmäisen harvinainen toimenpide, joka voidaan toteuttaa vain silloin, kun toinen osapuoli on rikkonut sopimusta niin olennaisesti, ettei toiselta osapuolelta voi enää odottaa sopimuksessa pysymistä (työehtosopimuslaki 11 §). Tällaista en tiedä lähiaikoina tapahtuneen.

”Suomen malli” ja ”yleinen linja”

Tupo-maailman jälkeen on julkisuudessa puhuttu Suomen mallista, jossa ajatuksena olisi se, että vientialat sanelisivat palkankorotusvaran muille sektoreille. Esikuvana tälle on Ruotsin industriavtalet eli ns. Ruotsin malli, josta on olemassa kirjallinen sopimus työmarkkinaosapuolten kesken. Meillä Suomessa on koetettu ilman sopimusta hakea vastaavanlaista käytäntöä, jossa kotimaan sektorin ja julkisen sektorin palkankorotukset eivät ylittäisi vientialojen korotuksia.

Suomen mallin ideana olisi ollut, että kotimaan sektori ja julkinen sektori eivät kaataisi vientivetoista kansantaloutta. Kun mallia ei ole saatu sovittua, on ratkaisu nähdäkseni epäonnistunut. On päädytty malliin, jossa ensimmäinen iso sopimusala – yksityisellä sektorilla teknologiateollisuus ja julkisella sektorilla kunta – toimii päänavaajana tuottaen ns. ”yleisen linjan”, johon palkansaajat muilla sopimusaloilla yrittävät päästä ja työnantajat vahtia, ettei linja ylity. Käytännössä ei ole siis päästy tilanteeseen, jossa jokaisella sopimusalalla oikeasti voitaisiin sopia vapaasti.

Tilanteessa, jossa Suomen kilpailukyky oli heikentynyt, myös kilpailukykysopimus pyrki vastaamaan samaan ongelmaan: Toteuttamalla työn kustannusten alentaminen sisäisellä devalvaatiolla yritykset voisivat myydä tuotteitaan ulkomaille edullisempaan hintaan keräten näin suurempaa volyymia ja siten enemmän tuottoa Suomeen.

Julkisella sektorilla työvoimakustannusten laskun olisi pitänyt johtaa verojen alentamiseen työvoimakustannusten laskun myötä ja sitä kautta kuluttajien varojen ohjautumiseen kotimaan kysynnän kasvattamiseen. Käsittääkseni yksikään kunta tai seurakunta ei ole laskenut veroprosenttiaan kilpailukykysopimuksen tuoman hyödyn vuoksi, ja valtiollakin tuloveroalennukset ovat perustuneet pelkästään kiky-sopimuksen mukanaan tuomien korkeampien palkansaajamaksujen (ks. edellä) kompensoimiseen. Sikäli kilpailukykysopimuksen tuoma työajanpidennys ja lomarahaleikkaukset eivät näytä johtaneen toivottuun tulokseen ainakaan julkisella sektorilla.

Onko yleistä linjaa muodostunut?

Nyt, kun muutamalla teknologiateollisuuden alalla on saatu aikaan sopimusratkaisu, voidaan kysyä, onko 3,3 %:sta ja kiky-tuntien poistumisesta muodostunut jonkinlainen yleinen linja. Tuskinpa.

Kuten edellä on todettu, jo siitä on erimielisyyttä, poistuvatko kiky-tunnit muiltakin aloilta vain sopimukset irtisanomalla, ja myöskin siitä, onko teknologiateollisuuden ratkaisussa otettu kiky-tuntien poistuminen huomioon. Sen perusteella, mitä edellä kirjoitin, on minusta selvää, että ensimmäiseen kysymykseen vastaus on ei ja toiseen kyllä.

Koska kysymys kiky-tunneista on ollut osa teknologiateollisuuden sopimusneuvotteluja, merkitsee saavutettu neuvottelutulos sitä, että Teknologiateollisuus kelpuutti eräiden alojen työntekijöilleen 3,3 % palkankorotuksen sekä 1,4 % työajanlyhennyksen, joiden kustannusvaikutus on siis noin 4,7 %. Sama kustannusvaikutus on saatu muutamalla muulla Teollisuusliiton sopimusalalla (pelti- ja teollisuuseristys, autonalan kauppa ja korjaamotoiminta, taimitarhat sekä malmikaivokset) sekä apteekeissa.

Muilla sopimusaloilla on siis kaksi vaihtoehtoa, jos päänavauksesta kehittyy yleinen linja: Joko kiky-tunnit poistuvat ja palkkoja korotetaan 3,3 % 25 kk sopimuskauden aikana, tai kiky-tunnit jäävät ja ne kompensoidaan 1,4 % rahakorvauksella, jolloin sopimuskorotuksiksi tulee 4,7 %. Kaikki muu menee joko yli tai ali.

Kuva: Pexels.

Papit ja kansankirkot pohjoismaisessa vertailussa

Pohjoismaisten pappisliittojen vuosittainen tapaaminen järjestettiin 4.9.2019 Helsingissä. Paikalla oli edustajia Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin ja Färsaarten pappisliitoista. Kokous jatkuu torstaina 5.9. Porvoossa piispa electuksen tapaamisella.

Pohjoismainen vertailu papiston ja kirkon aseman suhteen on kiinnostavaa. Kaikissa muissa pohjoismaissa on enemmän tai vähemmän pappispula. Meillä on ylitarjontaa, kun papinvirkoja hakee 50–100 henkilöä. Pappisvihkimyksen saanut voi kätevästi työllistyä pohjoismaisiin sisarkirkkoihin, mutta teologian maisterin, joka haluaisi pappisvihkimyksen esimerkiksi Ruotsin kirkosta, tulisi ensin käydä Ruotsin kirkon puolivuotinen pastoraalikoulutus, mikä on taloudellisesti usein vaikea järjestää.

Islannissa ja Norjassa on ollut ja on tulossa isoja muutoksia kirkon asemaan. Nämä uudistukset ovat seurantoa samalle kehitykselle, joka Ruotsissa tapahtui vuoden 2000 ja meillä Suomessa vuoden 1869 kirkkolain myötä, kun kirkko itsenäistyi valtiosta. Toki meilläkin esimerkiksi tuomiokapitulit siirtyivät kirkon rahoitusvastuulle vasta 1990-luvulla, mutta perusratkaisussa kirkon ja valtion itsenäisistä alueista olimme 150 vuotta muita pohjoismaita edellä.

Norjassa valtiokirkko lakkautettiin vuonna 2017, jolloin papit siirrettiin valtiolta kirkolle ja työajan piiriin. Nyt on Norjaan tulossa uusi uskonto- ja katsomus(!)kuntia koskeva laki, jonka piiriin myös Norjan kirkko rekisteröidään samanlaiseksi katsomusyhteisöksi kuin muutkin kirkot. Norjassa kaikki uskonnolliset ja katsomukselliset yhteisöt ovat oikeutettuja joko valtion tai kuntien tukeen, joten niiden rahoituspohja on varsin erilainen kuin Suomessa.

Islannin uusi kirkon ja valtion välinen sopimus merkitsee myös valtiokirkon lopettamista siinä, että papit siirtyvät valtiolta kirkon palkkalistoille. Samalla luovutaan virkasuhteista ja siirrytään työsuhteisiin, jolloin myös työaikakysymys tulee neuvoteltavaksi.

Norjan kirkossa papit ovat olleet työajassa vuodesta 2017 ja Ruotsissa vielä pidempään. Tanskan kirkossa pappien työajan suhteen eletään samankaltaisessa tilanteessa kuin meillä 1990-luvulla; Tanskan kirkon papeilla on 1 vapaapäivä viikossa ja 6 viikonloppuvapaata vuodessa.

Tanskan ja Ruotsin pappisliittojen edustajat olivat erityisen kiinnostuneita siitä, miten työtaisteluiden rahoitus on muissa pappisliitoissa järjestetty. Molemmissa maissa papit ovat ensimmäistä kertaa olleet lakossa viimeisen parin vuoden aikana. Suomessa Pappisliiton jäseniä on toistaiseksi osallistunut yliopistolakkoon pari vuotta sitten – kirkon sektorin työtaistelut odottavat vielä tuloaan. Pohjoismaiden välillä on merkittäviä eroja siinä, onko lakkoavustus verotonta vai ei; Suomessa veronalaista on 16 €/pv ylittävä osuus.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä muut pohjoismaat ovat Suomea edistyneempiä. Etenkin ruotsalaisia edustajia järkytti se, että Suomen papistosta n. 4 % edelleen vastustaa naisten toimimista pappeina ja 1 % kieltäytyy yhteistyöstä papeiksi vihittyjen naisten kanssa. Samoin se, että tutkimustemme mukaan 31 % papeista ja kanttoreista on viimeisen 12 kuukauden aikana kokenut häirintää tai epäasiallista kohtelua esimiehen tai työtoverin taholta, herätti keskustelua. Aivan kohtuuton luku se onkin.

Hienoa oli nähdä, että myös muissa pohjoismaissa pappien järjestäytyminen on vahvaa ja liitot tekevät vakavasti otettavaa edunvalvontaa. Ajankohtaiset kysymykset ovat eri maissa loppujen lopuksi varsin samanlaisia.

Kuva: Wikimedia Commons.

Kolme syytä miksi työaika tulee kirkkoon

Monelle muualla kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työskentelevälle on yllätys, että kirkon hengellisessä työssä ei noudateta työaikalakia. Papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvatuksen ohjaajat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta työaikasuunnittelun ja -seurannan ulkopuolella. Vapaa-aikaa taataan kaksi päivää viikossa, mutta muutoin ”pappi on aina töissä”.

Historiallisesti virkamiehet ovat kaikki olleet työajattomia. Työntekijöille 40 tunnin enimmäistyöajan asettanut työaikalaki alkoi koskea kunnan ja valtionkin virkasuhteisia vasta vuodesta 1996 alkaen. Silloinkin kirkossa katsottiin, että hengellisen työn tulee säilyä työajan ulkopuolella, ja niinpä kirkolle annettiin oma työaika-asetus, joka jätti kirkon hengellistä työtä tekevät työaikalain noudattamisen ulkopuolelle. Perusteluiksi mainittiin mm. hengellisen työn luonne sekä se, että työtä tehdään suurelta osin kotona, jossa työaikaseurantaa ei lainkaan mukaan tarvinnut noudattaa.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua pian. Meneillään on näet kolme jossakin määrin itsenäistä, mutta toisiinsa liittyvää prosessia, nimittäin seurakuntien työaikakokeilut, kirkon tulevaisuustyöskentely ja työaikalain kokonaisuudistus. Nämä joko yhdessä tai kukin erikseen johtanevat siihen, että 2020-luvulla myös kirkon työssä noudatetaan jonkinlaista työaikamallia.

Työaikakokeiluista on hyviä tuloksia

Kirkon työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen (JUKO, Kirkon alan unioni, Kirkon alat) välillä on vuodesta 2010 sovittu hengellisen työn viranhaltijoiden työaikakokeiluja eräisiin seurakuntiin. Raision seurakunnassa oli jaksotyöaikakokeilu vuosina 2010–2012. Siinä työaika oli keskimäärin 38 h 15 min viikossa kolmen viikon jaksossa. Meilahdessa on vuodesta 2010 alkaen ja Keravalla vuodesta 2014 kokeiltu ns. moduulityöaikaa, joka on kehitetty nimenomaisesti kirkon hengelliseen työhön. Siinä työaikaa mitataan ”noin kahden tunnin” moduuleina, joita viikossa tulee olla keskimäärin 19, jolloin päädytään noin 38 tunnin työviikkoon.

Vuodesta 2017 on tullut mahdolliseksi sopia moduulityöajan käyttöönotosta seurakunnassa paikallisella virkaehtosopimuksella, ja neuvotteluja moduulityöaikaan siirtymisestä on käyty mm. Joensuussa, Porissa ja Tampereella. Kiinnostus moduulityöaikaa kohtaan on kasvanut heti, kun erillinen kokeiluseurakunnaksi hakeutumisprosessi on poistunut.

Työajasta on saatu monenlaisia kokemuksia Keravalta ja Meilahdesta, jossa kokeilu on jatkunut jo lähes 10 vuotta. Työaikasuunnittelun johdosta työmäärät ovat tasoittuneet työntekijöiden välillä. Sairauspoissaolot ovat vähentyneet, kun työmäärä on muuttunut kohtuullisemmaksi. Molemmissa seurakunnissa järjestetään edelleen runsaasti leirejä, vaikka usein ajatellaan, että työaika tekee leiritoiminnasta niin kallista, että leirejä ei enää kannata järjestää. Työaikasuunnitteluun ja -kirjanpitoon totuttautuminen on toki aiheuttanut vastahankaa, ja kyseenalaistaapa joku kokeilussa mukana ollutkin välistä koko työaika-ajattelun tarpeellisuuden. Keskustelua työajasta kuitenkin käydään kirkossa koko ajan ja työntekijöiden asenteet ovat jatkuvasti muuttuneet myönteisemmiksi.

Tulevaisuuskomitean visio työaikaan siirtymisestä

On mahdollista, että hengellisen työn työaikaan siirrytään kirkossa laajemminkin kuin vain kokeiluseurakunnissa. Kevään kirkolliskokous nimittäin antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi tehdä kirkolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien määräaikaisuudesta, työaikajärjestelyistä ja tehtäväkierrosta. Taustalla oli Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö, jossa esitettiin työaikaa kaikille hengellistä työtä tekeville, erityisesti siitä näkökulmasta, että kirkossa siirryttäisiin julkisoikeudellisesta virkasuhteesta yksityisoikeudelliseen työsuhteeseen.

Virkasuhteesta luopuminen merkitsisi sitä, että työaikalakia ryhdyttäisiin noudattamaan lähes koko hengellisessä työssä. Kirkon työaika-asetusta voitaisiin näet työaikalain 2 § 3. mom. nojalla soveltaa vain viranhaltijoihin. Ne työntekijät, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia, siis seurakuntatyötä tekevät papit ja kanttorit, voisivat työaikalain 2 § mukaisesti edelleen olla työajan ulkopuolella. Kuitenkin tulevaisuuskomitean mietinnössä kuitenkin katsotaan, että työaika tulisi koskemaan myös papistoa, ylintä johtoa eli mm. kirkkoherraa ja piispaa lukuun ottamatta.

Tulevaisuuskomitea ehdottaa, että hengellisessä työssä otettaisiin yliopistojen mallin mukaan käyttöön vuosityöaika. Yliopistoissa opetus- ja tutkimushenkilöstön työaika on 1624 tuntia vuodessa. Vuosityöaika voisi jossain määrin sopia myös kirkon hengelliseen työhön, joskin seurakunnissa työntekijällä on huomattavasti heikommat mahdollisuudet työaikansa suunnitteluun ja sijoitteluun kuin yliopistoissa. Sikäli yliopistojen malli ei suoraan ole siirrettävissä kirkkoon. Esimerkiksi kirkon nykyinen vuosilomajärjestelmä tulisi säilyttää työntekijöiden jaksamisen tukemiseksi.

On myös esitetty pohdintoja, että vuosi on suunnittelujaksona melko pitkä, ja esimerkiksi neljännesvuosityöaika voisi olla parempi. Kolmen kuukauden suunnittelujakso onkin tavallinen esimerkiksi Norjan kirkossa, jossa on käytössä 37 h 30 min tai 35 h 30 min pituinen keskimääräinen viikkotyöaika. Toisaalta uusista työaikamalleista ei vielä ole käyty aloitettu keskusteluja työmarkkinaosapuolten kesken, mutta ainakin JUKOn puolelta asiaa on tarkoitus pitää esillä tulevan syksyn aikana.

Työaikalaki tuonee työajan myös uskonnolliseen työhön

Työaikalain kokonaisuudistus on yksi maan hallituksen työelämää ja kilpailukykyä koskevista kärkihankkeista. Työaikasääntelyä selvittävä työryhmä työskenteli viime kevään ja jätti mietintönsä uudeksi työaikalaiksi heinäkuussa. Mietintö on paraikaa lausuntokierroksella ja hallituksen esitys uudeksi työaikalaiksi saataneen syksyn aikana.

Työaikalakityöryhmä on kirjoittanut työaikalain soveltamisalaa koskevan säännöksen (2 §) uuteen muotoon (s. 173). Uskonnollista työtä ei siinä enää mainita erikseen vaan myös sen työajattomuutta tulee arvioida samalla perusteella kuin muutakin työtä. Perustelutekstiin (s. 88–89) tosin on jäänyt uskonnollisen työn osalta ristiriitaista tekstiä, ja siitä ovat mm. Akava ja Kirkon akateemiset huomauttaneet lausunnoissaan.

EU:n työaikadirektiivin (2003/88/EY) 17. artikla mahdollistaa jäsenvaltioiden lainsäädännössään poiketa direktivin eräistä säännöksistä silloin, kun kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi työajan pituutta ei mitata ja/tai määritellä ennalta tai työntekijät voivat itse päättää siitä ja erityisesti kun on kyse johtavassa asemassa olevista tai muista henkilöistä, joilla on itsenäinen päätöksentekovalta, työskentelystä perheessä tai työntekijöistä, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.

EU:n tuomioistuin on kuitenkin ratkaisussaan C-484/04 todennut, että työaikadirektiivin 17. artiklan poikkeus edellyttää, että työntekijällä on tosiasiallinen mahdollisuus päättää kokonaisuudessan itse työajastaan. Tällaista tilannetta ei evankelis-luterilaisen kirkon hengellisessä työssä useinkaan ole, johtotehtäviä tai erittäin itsenäisiä tehtäviä lukuun ottamatta. Ratkaisusssa C-303/98 tuomioistuin on puolestaan katsonut, että ensiapuyksikössä toimivien lääkärien työkään ei ole luonteeltaan sellaista, että sitä ei koskisi työaikasääntely. On siis varsin kyseenalaista että uskonnollisen työn luonne itsessään riittäisi työajattomuuteen vaan lisäksi tarvitaan tosiasiallinen mahdollisuus päättää itse työajasta.

Mitä seuraavaksi?

Kaikki kolme trendiä konvergoivat tällä hetkellä niin, että siirtyminen työaikaan hengellisessä työssä voi tapahtua jopa rytinällä. Työaikakokeilut varmasti yleistyvät vuoden–kahden kuluessa eri puolilla Suomen siionia. Samaan aikaan kirkon tulevaisuustyöskentelyn pohjalta näyttää, että työaikaan voitaisiin siirtyä koko kirkossa, mahdollisesti jo vuoteen 2025 vuodessa. Toisaalta työaikalain kuvatun kaltainen muutos voi johtaa työajan tulemiseen hengelliseen työhön vielä tämän vuosikymmenen puolella. Elämme mielenkiintoisia aikoja.