Tasa-arvo ja työllisyystoimet

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksen poliittisessa keskustelussa 19.9.2020.

Puheenvuoro tasa-arvosta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kokousedustajat!

Maan hallitus julkisti kesäkuun lopussa tasa-arvo-ohjelmansa. Mielestäni se tuo ohjelma on monessa suhteessa erinomainen. Hallitus ilmaisee tavoitteekseen kunnianhimoisesti parantaa tasa-arvoa ja nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi. Ohjelmaa oli todella ilo lukea!

Teen kaksi nostoa. Ensimmäinen koskee palkkatasa-arvoa. Naisen euro on edelleen 84 senttiä, palkkataso siis 16 % vähemmän kuin miehillä keskimäärin. STM:n vetämä samapalkkaisuusohjelman valmistelu keskeytyi helmikuussa, kun kolmikantainen työryhmä ei päässyt yksimielisyyteen ohjelman tavoitteista. Palkansaajaliike ajaa palkkatasa-arvoa, työnantajat eivät halua lisävelvoitteita. Meille Suomeen sopisi hyvin Islannin malli, jossa palkkasyrjintä olisi helposti rangaistavaa. Se ei toki poista kaikkia palkkaeroja, koska  iso osa niistä  johtuu siitä, että meillä on Euroopan sukupuolittuneimmat työmarkkinat. Vain alle 20 % aloista on ns. tasapainoaloja, joilla on enintään 60 % yhtä sukupuolta.

Toinen nosto, asevelvollisuus, on mainittu ohjelmassa vain lyhyesti. Kysehän on asiasta, jossa valtio, omaa väkivaltamonopoliaan hyödyntäen, vankeuden uhalla, puuttuu yksilön perusoikeuksiin määräämällä hänet asepalvelukseen – tosin vain, jos yksilö on rekisteröity mieheksi. Tämä “yleinen” asevelvollisuus ei ole yleinen vaan räikeästi syrjivä, kun se kohdistuu noin puoleen väestöstä vain ja ainoastaan sukupuolen perusteella. Mikään lainvalmisteluaineisto ei kerro, mikä on se hyväksyttävä syy, jolla sukupuolia voidaan kohdella näin eri tavoin. Norjassa tasa-arvoiseen asevelvollisuuteen siirryttiin vuonna 2016 ja Ruotsissa vuonna 2017, eikä meillä ole mitään syytä olla seuraamatta niiden esimerkkiä. Puolta väestönosaa koskevaan rakenteelliseen syrjintään olisin toivonut hallitukselta suurempaa rohkeutta tarttua. Kiitos.

Puheenvuoro taloudesta ja työllisyydestä

Hyvät vihreät toverit!

Maan hallituksen ohjelmassa on sitouduttu nostamaan työllisyysaste 75 %:iin vuoteen 2023 mennessä. Se tarkoitti noin 60 000 uutta työpaikkaa tällä hallituskaudella.

Työllisyysaste oli vuoden alussa 73 %. Sitten tuli korona ja laittoi kaiken uusiksi. Yli puoli miljoonaa ihmistä lomautettiin ja työttömäksikin jäi kymmeniä tuhansia. Työllisyysaste laski toukokuussa pahimmillaan 70 %:iin. Edelleen työttömänä on 47 000 enemmän kuin vuosi sitten. 

Yhden työttömän vuosihinta valtiolle on noin 45 000 euroa ja yksi %-yksikkö työllisyysasteessa tarkoittaa karkeasti noin 30 000 ihmistä ja 1,3 miljardia suoria kuluja, syrjäytymisestä ja mielenterveyden ongelmista nyt puhumattakaan.

Kuva: Tilastokeskus.

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu aikana, jolloin sataa työikäistä kohden oli 50 lasta, nuorta ja vanhusta. Kuvasta näkyy, että nyt huoltosuhde on 70:100, ja kymmenen vuoden päästä 75. Kehitys tarkoittaa lähes 10 % nousua vuosittaisiin 70 miljardin sosiaaliturvamenoihin 2030-luvulle tultaessa. Työllisyysasteen pitäisi nousta jopa 78 %:iin, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voitaisiin säilyttää nykyisellä tasolla. Se tarkoittaa hallitusohjelman lähtötilanteeseen nähden noin 150 000 uutta työllistä. Siihen 47 000 koronatyötöntä vielä päälle. Noin 200 000 uutta työpaikkaa. 

Hallituksen budjettiesityksessä tavoitellaan tämän vuosikymmenen aikana vain 80 000 uutta työpaikkaa. Se ei ole riittävää, jos halutaan säilyttää nykyinen hyvinvoinnin taso. Pelkästään tämän hallituskauden aikana pitää työllisten määrää nostaa tämän päivän tilanteesta yli 100 000:lla.

Vetämässäni puolueen talous- ja työllisyystyöryhmässä mietimme keinoja, joilla näihin tavoitteisiin voitaisiin päästä. Puoluevaltuuskunta saa käsiteltäväkseen linjaukset ensi keväänä. Tavoitetaso on korkea. Tähtäämme hyvinvointivaltion säilymiseen myös tulevaisuudessa. Kiitos.

Akava uudistamaan työmarkkinoita

Puheenvuoro Akavan liittokokouksessa 25.8.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät liittokokousedustajat!

Kulunut vuosi on koronaviruspandemian johdosta ollut äärimmäisen poikkeuksellinen, ja työmarkkinoilla se on näkynyt äkillisenä työn tarjonnan vähentämisenä ja monissa tehtävissä riskitekijöiden merkittävänä lisääntymisenä. Työmarkkinajärjestöt, Akava etunenässä, tarttuivat keväällä yhtäkkisesti muuttuneeseen tilanteeseen ja veivät maan hallitukselle päätettäväksi joukon merkittäviä toimenpiteitä, joilla sekä pelastettiin yrityksiä konkursseilta että turvattiin ihmisten toimeentulo tilanteessa, jossa sosiaaliturvan aiemmat pelisäännöt eivät enää toimineet.

Samanlaista vastuunottoa tarvitaan jatkossakin. Koronapandemia ei ole ohitse, ja Suomessakin on jo merkkejä uuden epidemian puhkeamisesta. Halusimme tai emme, koronatauti on keskuudessamme vielä vähintään koko ensi vuoden. Se edellyttää myös meiltä valmiutta merkittäviin työmarkkinoita uudistaviin toimenpiteisiin etenkin sen vuoksi, että hyvinvointivaltion perusta, työllisyysaste, on koronan johdosta laskenut ja romahduttanut maan hallitusohjelmassa tavoitellun nousun 75 %:iin vaalikauden loppuun mennessä.

Otan esimerkiksi kesällä loppuun saatetun neuvottelukierroksen. Sen suuri teema oli kiky-sopimuksen mukana tulleen työajanpidennyksen poisto. Siitä väännettiin useimmilla aloilla kuukausia edellisen sopimuksen päättymisen jälkeen. Koronaepidemia hankaloitti etenkin julkisen sektorin neuvotteluja, kun jotkut tahot pitivät yksityisen sektorin jo saavutetun palkankorotustason tavoittelua uudessa taloudellisessa tilanteessa vastuuttomana. Siihen nähden onnistuimme erinomaisesti. Edes työtaisteluja ei tarvittu.

Puheet virka- ja työehtosopimusten avaamisesta ensi vuoden palkankorotusten osalta on torpattava. Meillä ei ole enää keskitettyä tulopoliittista neuvottelujärjestelmää, ja sopimuksissa on nykyään kattavat paikallisen sopimisen järjestelmät. Yksityisellä sektorilla palkkojen korottamisesta sovitaan ensisijaisesti paikallisesti, ja useimmilla aloilla on mahdollista tehdä selviytymislausekkeen mukainen kriisisopimus. Siksi edes kokonaisen sopimusalan kattavaa leikkausta ei ole syytä tehdä.

Toisena esimerkkinä otan kesällä heränneen keskustelun ansioturvasta. Vaikka kassoihin kuulumattomien palkansaajien palkoista pidätetyt työttömyysvakuutusmaksut kanavoidaankin perusturvan rahoitukseen eikä kassoihin kuuluvien ansioturvaan, ihmisten oikeustajuun ei yleisesti istu ajatus siitä, miksi maksamalla kassamaksun, joka rahoittaa ansioturvasta vain 5,5 %, saa merkittävästi paremman etuuden. Se on huomattu myös puolueissa. Tällä hetkellä käsittääkseni kaikki puolueet ja myös Elinkeinoelämän keskusliitto kannattavat ansioturvareformia, ja meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä yksin nurkkaan puolustamaan nykymallia kynsin ja hampain. Pikemminkin meillä on tässä mahdollisuus profiloitua kaikkien asemaa parantavana solidaarisuusliikkeenä, ja enemmän sellainen kuin vain maksajien edun puolustaminen saa meidät näyttämään sellaiselta liikkeeltä, johon halutaan kuulua ja liittyä.

Kirkon akateemisten hallitus on viime viikolla ottanut kantaa sen puolesta, että ansioturvaa voitaisiin uudistaa ns. Kotamäen selvityksen 1. tai 2. mallin mukaisesti. Joko muutettaisiin perusturva ansiosidonnaiseksi etuudeksi niin, että sen arvo olisi 94,5 % nykyisestä ansiosidonnaisesta, siis kassamaksun verran alempi. Toinen vaihtoehto olisi palkansaajan velvoite liittyä työttömyyskassaan, ja tämä velvoite voisi perustua joko nykyiseen kassajärjestelmään tai niin, että ihminen kuuluisi oletuksena esimerkiksi Kelan ylläpitämään työttömyyskassaan. Tämä uudistus säilyttäisi toimivan kassajärjestelmämme, josta jäsenemme saavat useimmiten erinomaista palvelua. On selvää, että Kotamäen raportin 3. vaihtoehto, koko ansioturvan keskittäminen Kelaan, voisi olla halvempi vaihtoehto, mutta millainen olisi palvelutaso sen jälkeen? Toimeentulotuen uudistus antoi siitä varoittavan esimerkin.

Kolmannen esimerkin otan kirkon sektorilta, jota oma liittoni edustaa. Kirkon sektori on pieni sektori, käsittäen vain reilun prosentin kaikista akavalaisista. Kuitenkin sillä on merkittävässä määrin henkilöstöä koskevaa omaa sääntelyä, joka on monessa suhteessa vanhanaikaista ja osittain myös yksilöiden perusoikeuksia polkevaa. Taitamme edelleen peistä uudesta työaikalaista, jota Akavan ansiosta saimme eduskunnassa merkittävästi muutettua nimenomaan uskonnollisia tehtäviä tekevien osalta. Kirkon sektorilla ei muista aloista poiketen ole yhteistoimintalakia, vaan yhteistoiminta perustuu sopimukseen, jonka työnantaja voi yksipuolisesti irtisanoa.

Kirkon sektorin merkittävin haaste on niin sanottu kirkon autonomia. Kirkon johto, piispat etunenässä, on sitä mieltä, että kirkon tulee saada päättää lainsäädännöstään ja jopa yleisen lainsäädännön soveltamisesta itse. Ministeriöissä taas on katsottu, että kirkkoa koskevaan sääntelyyn ei puututa ilman kirkon omaa aloitetta. Vastuunpakoilu johtaa viime kädessä siihen, että muilla aloilla itsestään selvät uudistukset eivät etene, tai ne etenevät vain pakon edessä, kun tuomioistuimet päättävät asioista kirkon työnantajien puolesta.

Olen kuvannut näitä haasteita korostaakseni sitä, mihin liitot tarvitsevat Akavaa. Samalla tavalla kuin liitto yksittäiselle jäsenelle, Akava tarjoaa liitoilleen leveämmät hartiat. 

Hyvät ammattiyhdistystoverit! Meitä haastetaan uudistamaan työmarkkinoita vastuullisesti, ja jos siihen haasteeseen tartumme, uudistuu myös ammattiyhdistysliike. Liian usein näyttäydymme ulospäin saavutettuihin etuihin tarkertuvana ja keskenään riitelevänä joukkona. Tähän ei meillä yksinkertaisesti ole varaa. Meidän on yhdessä, yhtenäisenä liikkeenä uudistettava työmarkkinoita 2020-luvulle, jotta mahdollisimman monella olisi töitä ja jokaisella myös riittävä toimeentulo. Kiitos.

Kuva: Katja Aho.

75 % työllisyysaste – mitä ja miten?

Keskiviikkona Säätytalolla pidettiin maan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen seminaari, jossa keskityttiin keinoihin, jolla voitaisiin saavuttaa 75 % työllisyysaste vuoteen 2023 mennessä. Seminaarissa oli ministerien Rinne, Lintilä ja Harakka puheenvuorot, kolme toimialaliittojen parikeskustelua, työmarkkinakeskusjärjestöjen paneeli sekä yleisökeskustelu. Ilmapiiri oli hyvä, paljon erilaisia keinoja esitettiin, mutta suurin kysymys minulle jäi – mitä seuraavaksi?

Mikä työllisyysaste?

Työllisyysasteesta puhuttaessa on syytä täsmentää mistä työllisyysasteesta on kyse. Tuo 75 %:n tavoite koskee 15–64-vuotiaiden työllisyysastetta, joka tällä hetkellä 72,4 % (12 kk liukuva keskiarvo). Ilman hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen toimia tämän ennustetaan nousevan 73,3 %:iin vuoteen 2023 mennessä. Esimerkinomaisesti 15–74-vuotiaiden työllisyysaste (jota myös tilastoidaan) on 63,5 % ja 20–64-vuotiaiden 77,7 % (v. 2018 luvut).

Tuon 75 %:n tavoitteen täyttyminen tarkoittaisi n. 60 000 uuden työpaikan syntymistä. Tämän ei pitäisi olla mahdoton rasti sikäli, että työvoimaviranomaisilla on paraikaa auki 64 000 työpaikkaa. Yksi ongelma on kohtaanto: työpaikat ja työttömät ovat väärillä alueilla tai työttömien koulutus ei sovellu tehtävään. Hallituksen tulisi merkittävästi lisätä toimia, joilla työn vastaanottaminen nykyistä kauempaa tulisi kannattavaksi ja joilla alanvaihtoa olisi mahdollista nopeuttaa.

Mm. hoito- ja hoiva-alalla on jatkuvasti työvoimapula, joka lisäksi kasvaa väestön ikääntyessä, kun työvoimaa tarvitaan enemmän, ja ongelmana näyttäisi olevan se, että palkkataso ei vastaa työn vaativuutta ja kasvukeskusten asumiskustannuksia. Vaikka ministeri Lintilä peräänkuulutti järjestöiltä palkkamalttia kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi, täytyy tunnustaa myös se tosiseikka, että työpaikat eivät pysty kilpailemaan työvoimasta, jos palkat ovat pieniä ja asuminen kallista. Siksi työllisyysasteen nostaminen edellyttää myös järkevää asuntopolitiikkaa kasvukeskuksissa.

Rajat ylittävä työvoima

Väestöllisen huoltosuhteen negatiivisen kehityksen katkaiseminen tai edes loiventaminen on mahdollista lähinnä työvoimaa lisäämällä. Siihen on kaksi lääkettä: syntyvyyden nouseminen ja työperäinen maahanmuutto. Kun edellinen on merkittävässä laskussa, jälkimmäiselle tulisi antaa suurempi painoarvo. Kuitenkin tilanne on tällä hetkellä se, että Suomeen tulevat korkeakouluopiskelijat joutuvat tutkintonsa valmiiksi saatuaan poistumaan maasta, koska he eivät saa suoraan työlupaa. Myös työn perässä Suomeen tulevat joutuvat jonottamaan työlupaa kohtuuttoman pitkiä aikoja. Meillä ei olisi varaa tähän, koska näiden ryhmien työllisyysaste on erittäin korkea.

Suomesta muuttaa vuosittain ulkomailla noin 1 600–1 800 ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanutta henkilöä. Ulkomaille tapahtuvan aivovuodon syynä on pääasiassa se, että kansainväliset tehtävät tarjoavat paremman kokonaisuuden kuin kotimaahan jääminen. Tämä on haaste, kun työnantajat kilpailevat parhaasta osaamisesta.

Työmarkkinoilla on myös rasismia. Jos henkilöllä on muu kuin tavanomainen suomalainen tai ruotsalainen nimi, töitä on huomattavan paljon vaikeampi saada. Tämän kitkemiseen tarvitaan merkittävää asennemuutosta ja lisäksi myös keinoja, kuten anonyymin rekrytoinnin lisäämistä.

Koulutuksen vaikutus

Tilastoista on nähtävissä, että koulutusaste on merkittävä työllisyyden kanssa korreloiva tekijä. Ajoittain on esitetty, että korkeakoulutettujen työllisyysaste olisi reilut 80 %, toisen asteen vähän yli 70 % ja perusasteen vähän yli 40 %. Kun poimitaan koulutusasteiden työllisyysluvut tästä tilastokannasta ja väestön koulutustiedot tästä tilastokannasta (15–64-vuotiaista vuodelta 2017), saadaan hieman toisenlaiset luvut:

Työllisten määrä Väestö Työllisyysaste
Perusaste  300 000  752 461 39,9 %
Toinen aste (sis. erikoisammattitutkinnot)  1 060 000  1 545 872 68,6 %
Korkea-aste  1 084 000  1 145 055 94,7 %
Yhteensä  2 444 000    3 443 388   71,0 %

Akavalaisessa kentässä on aiheellisesti kiinnitetty huolta perusasteen koulutuksen varassa olevien heikkoon työllisyyteen. Huomionarvoista on, että perusasteen koulutuksen varassa oleminen korreloi iän kanssa vain vähän, kuten alla olevasta taulukosta ilmenee. Luonnollista toki on, että juuri 15–19-vuotiailla tutkintoja ei vielä juuri ole. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste 20–64-vuotiailla ei tosin ole vielä kovin paljon parempi – 46,4 % (231 000 työllistä, 498 052 koko ikäluokka).

 

Ikä Ei perusasteen jälkeistä tutkintoa Väestö Osuus
15 – 19  254 409  296 055 85,9 %
20 – 24  54 861  327 752 16,7 %
25 – 29  56 887  354 325 16,1 %
30 – 34  56 657  352 269 16,1 %
35 – 39  50 889  350 498 14,5 %
40 – 44  43 193  332 814 13,0 %
45 – 49  47 744  327 889 14,6 %
50 – 54  51 313  369 756 13,9 %
55 – 59  57 169  364 798 15,7 %
60 – 64  79 339  367 232 21,6 %
Yhteensä 752 461 3 443 388 21,9 %

Ns. NEET-nuoria (Not in Employment, Education or Training) eli heitä, jotka eivät ole työssä, koulutuksessa tai suorittamassa asevelvollisuutta, on n. 51 000. Heistä n. 38 000 on 20–24-vuotiaita eli toisen asteen normaalin koulutusiän ohittaneita. Tuosta ikäryhmästä NEET-nuorten osuus on 11,6 %.

Nykyisen työelämän vaatimukset eivät oikein tue pelkän perusasteen varassa työskentelemistä. Koulutustason nostaminen edellyttää kuitenkin politiikkaa, jossa ei nosteta pelkästään oppivelvollisuusikää, vaan aktiivisesti panostetaan sekä osaamisen kehittämisen että sosiaaliseen tukeen. Koulutuksesta ja työelämästä syrjään joutuneiden ihmisten haasteet kun ovat monenlainen yhdistelmä sosioekonomista taustaa, terveysongelmia, oppimisvaikeuksia ja kodin tuen puutetta.

Kannattaako työvoimaa kannustaa jäämään kotiin?

Huomionarvoista seminaarissa oli, että ilmiselvään työllisyyden negatiiviseen kannustimeen eli kotihoidontukeen ei kukaan viitannut, vaikka pääministeri Rinne nimenomaisesti painotti, että mitään keinoa ei ole suljettu ennalta pois.

Kelan lapsiperhetilastojen mukaan vuonna 2017 kotihoidon tukea maksettiin yhteensä 145 023 lapsesta. Kotihoidon tuen saajia oli 101 094, joista 93 868 eli 92,3 % naisia. Kotihoidon tuen saajista 82 143 eli 81,3 % oli 25–39-vuotiaita eli urakehityksen kannalta varsin olennaisessa iässä olevia. Kotihoidon tukea on kolmivuotisseurannassa käyttänyt 86,9 % perheistä. Näistä 66,9 % nosti kotihoidon tukea yli 7 kk eli sen jälkeen, kun lapsi oli täyttänyt 1,5 vuotta.

25–39-vuotiaiden ikäryhmässä ikäryhmässä naisten työllisyysaste on vain 71,0 % kun miesten työllisyysaste samassa ikäryhmässä on 80,9 %. Naisille pitkät kotonaolojaksot merkitsevät osaamisen jäämistä jälkeen muusta väestöstä, palkkakehityksen heikentymistä ja lopulta pienempää eläkekertymää kuin miehillä. Kun hallitus ryhtyy toteuttamaan perhevapaauudistusta, tulisi myös kotihoidon tuen työllisyyttä heikentävä vaikutus ottaa huomioon. Nähdäkseni kyse on kuitenkin nimenomaisesti sellaisesta ryhmästä työvoiman ulkopuolella olevia, joiden työllisyysasteen nostaminen on kohtuullisen helppoa. Varhaiskasvatus Suomessa on laadukasta, ja pääsääntöisesti 1,5-vuotiaat ovat valmiita siirtymään siihen.

Työttömyysturvan ja työllistymistukien kehittämisnäkökohtia

Näyttää siltä, että tällä hallituskaudella työttömyysturvaa uudistetaan ”kannustavampaan” suuntaan. Ainakin aktiivimallista luovuttaneen, mutta sen tilalle tullee vielä jokin toinen, toivottavasti paljon parempi järjestelmä.

Paljon on puhuttu myös siitä, että ansiosidonnainen työttömyysturva porrastettaisiin. Tätä on esitetty ainakin STTK:n puolelta ja myös Akavassa on siitä keskusteltu. SAK:ssa kanta näyttäisi olevan kielteinen. Tällä hetkellähän ansiosidonnainen työttömyysturva on samansuuruinen koko 400 päivän maksimiajan (pois lukien aktiivimallin vähentämät omavastuupäivät). Porrastuksessa tuki laskisi hiljalleen kohti työmarkkinatuen 32,40 €/pv tasoa, johon siirrytään, kun 400 päivää on täynnä.

Itse ajattelen, että työttömyyspäivärahan porrastus voi olla hyvä asia, jos se toteutetaan oikein. Lähtötason tulisi olla korkeammalla, kuin nykyinen peruspäiväraha 32,40 €/pv ja 45 % palkan ja peruspäivärahan erotuksesta. Tällöin lyhyet työttömyysjaksot olisivat nykyistä paremmin turvattu. Portaittainen aleneminen myös tekisi sen, että henkilö voisi vähitellen sopeutua väheneviin tuloihin, jos työllistyminen ei onnistukaan. Nyt tulot tipahtavat kertaheitolla merkittävästi, kun 400 päivää tulee täyteen. Myös siirtymäaika on tarpeen. Ei ole nimittäin tarkoituksenmukaista heikentää pitkäaikaistyöttömien (yli 12 kk) asemaa sillä, että saisivat vielä alempaa päivärahaa työttömyytensä loppuvaiheessa, kun alkuvaiheessa päiväraha on ollut vakio.

Palkansaajajärjestöt pitivät esillä työvoimapalvelujen laatua ja resursointia. Tällä hetkellä työ- ja elinkeinotoimistojen resurssit eivät riitä vaikeimmin työllistyvien ihmisten auttamiseen, kun yhdellä virkailijalla on satoja asiakkaita. Ruotsissa, jossa työllisyysaste on Suomea huomattavasti korkeampi, noin 81,2 %, on julkisissa työvoimapalveluissa palkattuna n. 14 000 henkilöä. Suomessa määrä on noin 2 200. Tämä johtaa siihen, että Ruotsissa työvoimaviranomaisilla on merkittävästi paremmat mahdollisuudet auttaa ihmisiä työllistymään, kun yhdellä virkailijalla on asiakkaita vain muutamia kymmeniä. Myös alueelliset työllisyyskokeilut ovat antaneet positiivista näkyä siitä, että keskitetyillä, aktiivisilla ja yhden luukun periaatteella toimivilla työllisyystoimilla on saatu puututtua myönteisesti juuri vaikeimmin työllistyvien – perusasteen koulutettujen, osatyökykyisten, vammaisten ja maahanmuuttajien – tilanteeseen.

Kuva: Valtioneuvoston viestintä.