Puheenvuoro Akavan liittokokouksessa 25.8.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät liittokokousedustajat!

Kulunut vuosi on koronaviruspandemian johdosta ollut äärimmäisen poikkeuksellinen, ja työmarkkinoilla se on näkynyt äkillisenä työn tarjonnan vähentämisenä ja monissa tehtävissä riskitekijöiden merkittävänä lisääntymisenä. Työmarkkinajärjestöt, Akava etunenässä, tarttuivat keväällä yhtäkkisesti muuttuneeseen tilanteeseen ja veivät maan hallitukselle päätettäväksi joukon merkittäviä toimenpiteitä, joilla sekä pelastettiin yrityksiä konkursseilta että turvattiin ihmisten toimeentulo tilanteessa, jossa sosiaaliturvan aiemmat pelisäännöt eivät enää toimineet.

Samanlaista vastuunottoa tarvitaan jatkossakin. Koronapandemia ei ole ohitse, ja Suomessakin on jo merkkejä uuden epidemian puhkeamisesta. Halusimme tai emme, koronatauti on keskuudessamme vielä vähintään koko ensi vuoden. Se edellyttää myös meiltä valmiutta merkittäviin työmarkkinoita uudistaviin toimenpiteisiin etenkin sen vuoksi, että hyvinvointivaltion perusta, työllisyysaste, on koronan johdosta laskenut ja romahduttanut maan hallitusohjelmassa tavoitellun nousun 75 %:iin vaalikauden loppuun mennessä.

Otan esimerkiksi kesällä loppuun saatetun neuvottelukierroksen. Sen suuri teema oli kiky-sopimuksen mukana tulleen työajanpidennyksen poisto. Siitä väännettiin useimmilla aloilla kuukausia edellisen sopimuksen päättymisen jälkeen. Koronaepidemia hankaloitti etenkin julkisen sektorin neuvotteluja, kun jotkut tahot pitivät yksityisen sektorin jo saavutetun palkankorotustason tavoittelua uudessa taloudellisessa tilanteessa vastuuttomana. Siihen nähden onnistuimme erinomaisesti. Edes työtaisteluja ei tarvittu.

Puheet virka- ja työehtosopimusten avaamisesta ensi vuoden palkankorotusten osalta on torpattava. Meillä ei ole enää keskitettyä tulopoliittista neuvottelujärjestelmää, ja sopimuksissa on nykyään kattavat paikallisen sopimisen järjestelmät. Yksityisellä sektorilla palkkojen korottamisesta sovitaan ensisijaisesti paikallisesti, ja useimmilla aloilla on mahdollista tehdä selviytymislausekkeen mukainen kriisisopimus. Siksi edes kokonaisen sopimusalan kattavaa leikkausta ei ole syytä tehdä.

Toisena esimerkkinä otan kesällä heränneen keskustelun ansioturvasta. Vaikka kassoihin kuulumattomien palkansaajien palkoista pidätetyt työttömyysvakuutusmaksut kanavoidaankin perusturvan rahoitukseen eikä kassoihin kuuluvien ansioturvaan, ihmisten oikeustajuun ei yleisesti istu ajatus siitä, miksi maksamalla kassamaksun, joka rahoittaa ansioturvasta vain 5,5 %, saa merkittävästi paremman etuuden. Se on huomattu myös puolueissa. Tällä hetkellä käsittääkseni kaikki puolueet ja myös Elinkeinoelämän keskusliitto kannattavat ansioturvareformia, ja meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä yksin nurkkaan puolustamaan nykymallia kynsin ja hampain. Pikemminkin meillä on tässä mahdollisuus profiloitua kaikkien asemaa parantavana solidaarisuusliikkeenä, ja enemmän sellainen kuin vain maksajien edun puolustaminen saa meidät näyttämään sellaiselta liikkeeltä, johon halutaan kuulua ja liittyä.

Kirkon akateemisten hallitus on viime viikolla ottanut kantaa sen puolesta, että ansioturvaa voitaisiin uudistaa ns. Kotamäen selvityksen 1. tai 2. mallin mukaisesti. Joko muutettaisiin perusturva ansiosidonnaiseksi etuudeksi niin, että sen arvo olisi 94,5 % nykyisestä ansiosidonnaisesta, siis kassamaksun verran alempi. Toinen vaihtoehto olisi palkansaajan velvoite liittyä työttömyyskassaan, ja tämä velvoite voisi perustua joko nykyiseen kassajärjestelmään tai niin, että ihminen kuuluisi oletuksena esimerkiksi Kelan ylläpitämään työttömyyskassaan. Tämä uudistus säilyttäisi toimivan kassajärjestelmämme, josta jäsenemme saavat useimmiten erinomaista palvelua. On selvää, että Kotamäen raportin 3. vaihtoehto, koko ansioturvan keskittäminen Kelaan, voisi olla halvempi vaihtoehto, mutta millainen olisi palvelutaso sen jälkeen? Toimeentulotuen uudistus antoi siitä varoittavan esimerkin.

Kolmannen esimerkin otan kirkon sektorilta, jota oma liittoni edustaa. Kirkon sektori on pieni sektori, käsittäen vain reilun prosentin kaikista akavalaisista. Kuitenkin sillä on merkittävässä määrin henkilöstöä koskevaa omaa sääntelyä, joka on monessa suhteessa vanhanaikaista ja osittain myös yksilöiden perusoikeuksia polkevaa. Taitamme edelleen peistä uudesta työaikalaista, jota Akavan ansiosta saimme eduskunnassa merkittävästi muutettua nimenomaan uskonnollisia tehtäviä tekevien osalta. Kirkon sektorilla ei muista aloista poiketen ole yhteistoimintalakia, vaan yhteistoiminta perustuu sopimukseen, jonka työnantaja voi yksipuolisesti irtisanoa.

Kirkon sektorin merkittävin haaste on niin sanottu kirkon autonomia. Kirkon johto, piispat etunenässä, on sitä mieltä, että kirkon tulee saada päättää lainsäädännöstään ja jopa yleisen lainsäädännön soveltamisesta itse. Ministeriöissä taas on katsottu, että kirkkoa koskevaan sääntelyyn ei puututa ilman kirkon omaa aloitetta. Vastuunpakoilu johtaa viime kädessä siihen, että muilla aloilla itsestään selvät uudistukset eivät etene, tai ne etenevät vain pakon edessä, kun tuomioistuimet päättävät asioista kirkon työnantajien puolesta.

Olen kuvannut näitä haasteita korostaakseni sitä, mihin liitot tarvitsevat Akavaa. Samalla tavalla kuin liitto yksittäiselle jäsenelle, Akava tarjoaa liitoilleen leveämmät hartiat. 

Hyvät ammattiyhdistystoverit! Meitä haastetaan uudistamaan työmarkkinoita vastuullisesti, ja jos siihen haasteeseen tartumme, uudistuu myös ammattiyhdistysliike. Liian usein näyttäydymme ulospäin saavutettuihin etuihin tarkertuvana ja keskenään riitelevänä joukkona. Tähän ei meillä yksinkertaisesti ole varaa. Meidän on yhdessä, yhtenäisenä liikkeenä uudistettava työmarkkinoita 2020-luvulle, jotta mahdollisimman monella olisi töitä ja jokaisella myös riittävä toimeentulo. Kiitos.

Kuva: Katja Aho.