Saarna Ressun lukion 125-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa
Vanhakirkko 25.4.2016

Ensimmäinen lukukappale: Jes. 32: 15-20
Toinen lukukappale: 1. Joh. 3: 18-24
Evankeliumi: Joh. 16:5-15

Rector magnificus, reverendissimi lectores, sapientissimi studentes, hyvät ressut,
tuskin voisi kuvitella parempaa ajankohtaa ressujen yhteiselle juhlapalvelukselle kuin neljättä pääsiäisenjälkeistä sunnuntaita seuraava viikko, jolloin kirkkovuoden lukukappaleet puhuvat totuudesta. Eihän nimittäin ole niin, että Ressun lukion juhlasalia kiertäisi slogan “kerran ressu, aina ressu”, eikä edes kirkolliseen henkeen “kerran syntinen, aina syntinen”, vaan kaksi, juuri totuuteen liittyvää, ylevää mietettä, nimittäin “Etsi totuutta!”, ja toinen, pidempi, “Mik’ on totta sekä pyhää, aina puolla, vaikka täytyisi sen puolesta sun kuolla!” Lieneekö suurikaan vääryys sanoa, että meille ressuille pyrkimys totuuteen on niin juhlapuheissa, opetuksessa kuin rationaalisen ilmapiirin hengessäkin annettu ihmiselämän ja sukupolvet ylittäväksi ideaaliksi.

I början, måste jag fråga, vad sanningen egentligen är? Finns det någon sådant som sanning, och om vi svarar positivt på det, är det möjligt för oss att åstadkomma sanningen, ur kunskapers, färdigheters eller moralisk synvinkel?

Realisti sanoo, että käsitteet ovat ideoina todella olemassa ihmismielen ulkopuolella. Platonin mukaan reaaliset, ideaaliset käsitteet ovat todellinen todellisuus, jota tämä maailma vain epätäydellisesti ilmentää. Tällaisen idealismin valossa totuus on tosiolevaisia ideoita ja meidän vajavaisen aistimaailmamme ajatukset voivat korkeintaan jossain määrin muistuttaa ikuisia ja muuttumattomia totuuksia.

Toisaalta jo keskiajan nominalistit olivat sitä mieltä, että tällaisia ideaalisia käsitteitä – olisi sitten kyse muodosta, väristä tai vaikkapa sukupuolesta – ei ole olemassa meidän ajattelumme ulkopuolella. Tämä tarkoittaisi sitä, että me ihmiset itse olemme luoneet omat käsityksemme jäsentääksemme mielemme ulkopuolista maailmaa. Jossain määrin annettuna otettu uskomus lienee, että mielensisäisten havaintojemme ulkopuolella tosiaan on jokin objektiivinen todellisuus, jota yritämme käsitteellistää aistiemme kautta. Totuudellisuus tässä mielessä merkinnee myönteistä vastaavuussuhdetta omien käsitystemme ja mielemme ulkopuolisten asioiden välillä. Kuitenkin harvemmin pysähdymme kyseenalaistamaan tätä perususkomusta ja pohtimaan, onko todellisuus tuolla ulkona oikeasti olemassa eli onko omien käsitystemme ulkopuolella jotakin das Ding an sich, jotakin todellisuutta sinänsä.

Från den här ifrågasättnignen är det inte en lång väg till ett sådant synsätt, att begrepp och teorier uppfattas bara som synvinklar utan att de faktiskt hänvisar utanför sig själva. I det fallet handlar sanningen inte om det, hur våra uppfattningar är i förhållande till den värkliga världen – så om vi kan tala om sådan – utanför vårt sinne, utan rättare det, hur våra egna uppfattningar står i relation med varandra.

Modernisti, joka uskoo objektiiviseen mielen ulkopuoliseen todellisuuteen, sanonee vaihtoehtoisista, kilpailevista käsityksistä korrespondenssiteorian hengessä, että enintään yksi vaihtoehtoisista näkemyksistä voi olla totta – muut, tai mahdollisesti kaikki, ovat enemmän tai vähemmän vääriä. Postmodernisti, joka katsoo, että asioita itsessään ei välttämättä ole olemassa – tai että ainakaan niitä ei voi objektiivisesti tavoittaa – vaan ajattelee että kaikki käsitykset ovat erilaisia, keskenään keskustelevia näkökulmia, puolestaan lienee skeptinen universaaleiden tai absoluuttisten totuusväitteiden suhteen. Voinee kysyä, miten totuus tai totuudellisuus tämän jälkeen on syytä tai edes mahdollista ymmärtää – puhumattakaan siitä että sitä voisi etsiä tai jopa kuoleman edessä puoltaa.

Let us return to the Scriptures we heard. Which kind of truth or truthfulness can be found in those chapters? At a quick glance we might find a certain word repeated in each of those chapters. It is “the spirit” – Spirit of truth.

Populaarikulttuurin kyllästämät mielemme saattavat kiinnittyä mielikuviin, joissa henki on jotakin näkyvää, ihmisen ulkopuolista, salaperäistä, yliluonnollista tai mystistä. Henki, henkisyys ja hengellisyys liitetään hurmoksellisuuteen, epäkriittiseen ajatteluun ja intomielisyyteen – harvemmin ehkä kuitenkaan totuuteen. Pikemminkin lienee ajateltavissa, että jonkinlaisen hengen vallassa oleminen on este totuuden näkemiselle tai siihen pyrkimiselle.

Rohkenen väittää päinvastaista. Nähdäkseni totuuteen pyrkiminen nimenomaisesti edellyttää tietynlaista henkeä. Totuudellisen mielen on oltava avoin ja jatkuvasti valmiina arvioimaan uudestaan aiempia käsityksiään. On helppo pitäytyä uskossa tämän maailman epäpyhiin ajatuksiin, sellaisiin kuten “minulle on opetettu näin”, “näin on aina tehty ennenkin” ja sokerina pohjalla “kaikki muutkin ajattelevat, tuntevat tai tekevät kuten minä”. Ketä sellaista pidetään totuudellisena, joka itsepintaisesti ylläpitää aiemmin omaksumiaan käsityksiä eikä ole valmis niitä kyseenalaistamaan? Tai sellaista, joka piiloutuu ympäröivien ihmisten selkien taakse eikä ole valmis ajattelemaan itse? Tässä lienee tälle maailmalle tuomiota kerrakseen.

Should we not say that, in order to be truthful, we must question what we have learned in the past, I mean, our thoughts, our emotions, even our values and ethics. We must unlearn what we have learned. What was right yesterday, might be wrong today or at least tomorrow. Living in this kind of spirit requires everyday contend from us. Furthermore, we have to ask whether we have such thing as an universal or absolute truth or whether we should give up the search for such an ideal and focus more on the relations between the concepts, thoughts and people. From a postmodern point of view, the truth might be reduced to that, which is generally accepted or how people come along with each other.

Filosofisesti tarkasteltuna tällainen totuuden redusoiminen ihmisten välisiksi suhteiksi kuulostanee makaaberilta. Kristillisen teologian näkökulmasta arvio on varsin toinen. Päivän lukukappaleet tarjoavat meille yhden omalle ajallemme keskeisen näkökulman: rauhan näkökulman.

Tässä maailmanajassa ei näet riitä totuuden omistaminen. Totuutta tulee myös elää todeksi. Ja se todeksi eläminen ei voi olla sitä, että vain itse on oikeassa ja muut väärässä. Meidän ihmisten on kyettävä elämään keskenämme rauhassa huolimatta erilaisista näkemyksistämme, kokemuksistamme ja ominaisuuksistamme. Se nimenomaisesti edellyttää sitä, että toisen ihmisen kyseenalaistamisen sijaan tarkastelemme kriittisesti omaa itseämme. Samaan aikaan kilvoittelemme – emme pelkästään siinä, kuinka paljon meillä on sietokykyä erilaisuutta kohtaan, vaan myös siinä, miten opimme näkemään toisen ihmisen ja koko luomakunnan lahjana, meille annettuna rikkautena. Jos haluamme, että poteroiden, kyräilyn ja epäluulon autiomaa muuttuu arvostuksen, luottamuksen ja rakkauden hedelmätarhaksi, meidän jokaisen on aloitettava omasta itsestämme.

Koulumme juhlasalin seinällä on vielä kaksi muuta mietettä: “Tee työsi ilolla, velvollisuutesi kunnialla!” ja “Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa.” Totuudellisuudessa kilvoitteleminen kysyy tahtoa mutta sen täyttäminen tuottaa iloa ja kunniaa. Ennen kaikkea totuudellisuus on rehellisyyttä, luottamuksen osoittamista ja hyväntahtoisuutta muita ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan. Olkoon tämä meille mietiskeltäväksi niillä saatesanoilla, jotka 1. Johanneksen kirjeestä tänään kuulimme: “Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Aamen.