Menneen viikon kuumin kirkollinen puheenaihe lienee ollut 34 henkilön kirje Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoille siitä, että ”perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme” (Kotimaa24, 27.11.2018). Kirjeen julkitulon johdosta monet naispuoliset papit ovat kertoneet tuntojaan naispappeutta vastustaville tahoille annettavan tilan vaatimuksesta (Kotimaa24, 29.11.2018). Kirjeestä nousseen kohun seurauksena kirjeen kirjoittajista kirkolliskokouksen maallikkoedustaja Mikko Himanka on ihmetellyt, miten heidän kirjettään on tulkittu väärin ja puututtu sellaisiin asioihin, mistä he eivät ole kirjoittaneet (Kotimaa24, 30.11.2018).

Ennen kirjeen sisältöön menemistä yksi viestinnän keskeinen laki: Julkituloista käytävää keskustelua ei voi hallita. Jos joku tarttuu johonkin muuhun, kuin mitä on yritetty sanoa, kuuluu se hänen sananvapauteensa. Viestintään kuuluu seurausten ennakointi, ja nyt taisi siemenet tulla kylvettyä ohdakkeiden sekaan.

Mutta kirjeeseen. Nähdäkseni sen keskeinen sisältö tiivistyy seuraavaan argumentaatioon:

1. Kirkossa on pysyvästi jäseniä, joiden vakaumus on sellainen, että he eivät voi käydä naisen toimittamassa messussa. Siksi he ovat perustaneet omia jumalanpalvelusyhteisöjään, joissa toimii ainoastaan miespuolisia pappeja. Yhteisöjen määrä on kasvava.
2. Seurakunnat eivät nykyisin anna tällaisten yhteisöjen toimintaan tiloja, jolloin jumalanpalvelusyhteisöt ovat joutuneet investoimaan omiin tiloihinsa. Tällöin suhde paikallisseurakuntaan etääntyy.
3. Mainituille jumalanpalvelusyhteisöille ei riitä pappeja, koska näistä yhteisöistä kasvaneet nuoret eivät lähde vaikean työllistymisen johdosta opiskelemaan teologiaa. Lienee tulkittava niin, että ”vaikealla työllistymisellä” ei viitata yleiseen teologian alan työttömyystilanteeseen, joka on laskusuunnassa, vaan siihen, että nämä yhteisöt tarvitsisivat sellaisia miespuolisia pappeja, joiden kanssa samassa vihkimyksessä ei ole vihitty naisia papeiksi.
4. Edellä mainittujen kolmen syyn johdosta on käynnissä prosessi, jossa mainitut jumalanpalvelusyhteisöt ovat irtaantumasta kirkosta ja mahdollisesti perustavat omia, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta omia kirkkojaan (kuten Suomen evankelis-luterilanen lähetyshiippakunta äskettäin määritteli [Kotimaa24, 20.11.2018]).
5. Edellisessä kohdassa mainittu prosessi on kirkon ykseyden näkökulmasta haitallinen, ja sen johdosta kirkossa pitää sallia ”tietty moniäänisyys”.

Ensin voidaan kysyä, onko kirjeen esittäjien prosessinkuvaus oikea; sen jälkeen voidaan pohtia mahdollisia johtopäätöksiä (kohta 5). Prosessinkuvausta (kohdat 1–4) luonnehdin seuraavasti:

1. Perusajatus – jäsenet, joille kelpaa vain miespuolinen pappi, heidän jumalanpalvelusyhteisönsä, tila- ja pappispulansa – ovat olemassa. Tästä ei liene erimielisyyttä, mutta ilmiön laajuudesta voinee olla monta mieltä.
2. Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan naisten pappeutta vastustaa noin 5 % suomalaisista (Crux 1/2016). Osuus on pysynyt samana vuodesta 2000 vuoteen 2015. Väistäjien määrä sen sijaan on vähentynyt: Vuonna 2000 naispuolisen papin tilaisuuteen saattoi osallistua 63 % naispappeutta vastustavista, vuonna 2015 jo 73 %. Väistäjiä oli vuonna 2015 enää 26 % naispappeutta vastustavista, Suomen aikuisväestöstä siis 1,3 % verrattuna vuonna 2000 olleeseen 1,5 %:iin. Vanhaa virkakäsitystä kannattavien ja sillä uskonnollisen osallistumisen kannalta merkitystä olevien määrä on siis laskussa, ei kasvussa.
3. Vielä tulevaisuudessa tapahtuvasta supistumasta kertoo perinteisellä virkakannalla olevien ikäjakauma. Edellisessä kohdassa viitatun artikkelin mukaan varauksellisia naispappeutta kohtaan ovat muita useammin muun muassa eläkeikäiset (65–79-vuotiaat), maaseutumaisissa kunnissa asuvat sekä vain perusasteen tai toisen asteen koulutuksen käyneet. On vahvoja syitä olettaa, että kun suuret ikäluokat väistyvät, Suomi edelleen kaupungistuu ja koulutustaso nousee, myös naispappeutta vastustavien määrä vain pienenee, ei kasva.
4. Mainitut jumalanpalvelusyhteisöt ovat kirkon liepeillä toimivia organisaatioita, joiden yhteys kirkkoon on ohut. Jumalanpalvelusyhteisöt eivät ole piispallisessa kaitsennassa, kuten kirkkoherrojen johtamat seurakunnat ovat. Harvoilla yhteisöillä on kirkoiksi vihittyjä tiloja, joissa saataisiin luvan kanssa viettää ehtoollista säännöllisesti. On kysyttävä, missä määrin mainitut yhteisöt kiertävät kirkkojärjestyksen sääntelyä siinä, missä ehtoollista saadaan viettää ja missä ei.
5. Selvästi on niin, että mainitut yhteisöt ovat siirtyneet kirkon ulkopuolelle useassa vaiheessa: Ensin niin, että yhteisöt ovat erkaantuneet seurakunnan yhteisestä jumalanpalveluksesta. Sitten yhteisöt ovat siirtäneet jumalanpalvelukset omiin tiloihinsa, osa kenties kirkkojärjestyksen vastaisesti. Side, joka pitää yhteisöt kirkossa kiinni, on pappisvirka, joka saadaan kirkolta apostolisessa seuraannossa. Tätä pidetään arvokkaana, mutta valmius teologiseen joustoon omien pappien vihkimisen suhteen on nähtävästi olemassa, jos kirjeen kirjoittajia on uskominen.

Pidän edellä mainitun pohjalta kirjeen kirjoittajien prosessinkuvausta pääpiirteissään oikeana: Seurakuntien liepeillä toimii piispallisesta kaitsennasta irrallisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden sakramenttien toimittamisen valvonta on enemmän tai vähemmän puutteellista. Näillä yhteisöillä on ekonomistisesta näkökulmasta kannustimia liikkua kirkon yhteydestä poispäin.

Toisin kuin kirjeen kirjoittajat antavat ymmärtää, nämä yhteisöt, jotka pääasiallisesti lienevät syntyneet piispainkokouksen vuoden 2006 selonteon seurauksena, ovat pieni, suppeneva vähemmistö, joka mahdollisesti uusiutuu sen verran, että yhteisöt jäävät elämään maassamme olevien pienten luterilaisten vähemmistökirkkojen tavoin tai liittyvät osaksi esimerkiksi Lähetyshiippakuntaa.

Seuraavaksi on kysyttävä, miten edellä mainittua prosessia arvioidaan. Kirjeen kirjoittajat pitävät prosessia kielteisenä. Analysoin seuraavassa tätä kahden perusoikeuden – uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden – näkökulmista:

1. Uskonnonvapauden perusteella jokainen ihminen saa valita sen, kuuluuko uskontokuntaan vai ei, ja jos kuuluu, mihin uskontokuntaan haluaa liittyä. Uskontokunta saa itse päättää opeistaan ja käytännöistään uskonnonvapauden sekä lakien ja hyvän tavan asettamissa rajoissa.
2. Tasa-arvolaki ei koske uskonnonharjoitusta (2 §) ja sen perustelujen mukaan kirkot saavat itse päättää esimerkiksi papiksi vihkimisen perusteista (HE 57/1985 vp). Koska tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat uskonnonvapauden ohella perusoikeuksia (perustuslaki 6 §), tulee poikkeamat näistä säätää uskontokunnan säännöissä, siis kirkkolaissa tai uskonnollisen yhdyskunnan yhdyskuntajärjestyksessä. Kirkkolaissa on omaksuttu lähtökohta, että pappisvirkaan vihitään sukupuolesta riippumatta. Jonkin toisen uskontokunnan järjestyksessä voidaan säätää toisin, mutta kullakin kirkolla voi olla oikeudellisesta näkökulmasta vain yksi käsitys.
3. Koska Suomen evankelis-luterilaisella kirkon käsitys pappisvirasta on sukupuolineutraali, tulee sekä kirkon jäsenten että kirkollisten organisaatioiden toimia tämän käsityksen mukaisesti, vaikka näiden käsitys olisikin toinen. Toisin kuin kirjeen kirjoittajat väittävät, tasa-arvolakia nimenomaan sovelletaan kaikkiin toimijoihin työnantajina, jolloin naispappeutta vastustavakin kirkollinen järjestö, joka työnhaussa valitsee miespuolisen papin tätä pätevämmän naispuolisen sijasta, syyllistyy tasa-arvolain 8 § tarkoittamaan syrjintään.
4. Edellä kuvattu kehitys perinteisen virkakäsityksen jumalanpalvelusyhteisöjen siirtymisestä kirkon ulkopuolelle selkiyttäisi perusoikeuksien näkökulmasta sekä uskonnonvapauden että yhdenvertaisuuden alaa. Kirkossa, jossa on uskonnonvapauden pohjalta valittu sukupuolesta riippumaton pappisvirka, toteutuisi yhdenvertaisuus nykyistä selkeämmin. Jossakin toisessa yhteisössä, jossa on valittu uskonnonvapaudenpohjalta sukupuoleen sidottu pappisvirka, olisi yksiselitteinen oikeus pitäytyä rajauksessa.

Edellä sanotun pohjalta kehitys, jossa yhteisöt, joilla on kirkon virallisesta linjasta poikkeava käsitys pappisvirasta, siirtyvät kirkon ulkopuolelle – ehkä oman kirkon muodostaen –, olisi nykytilannetta selkiyttävä. Toisin kuin kirjeen kirjoittajat väittävät, ajan kuluminen ei niinkään pahenna asiaa, vaan pikemminkin tuo ratkaisun nykytilanteeseen.

Syitä sille, miksi kirkon tulisi sallia osana itseään sellaiset yhteisöt, jotka opettavat ja toimivat kirkon virallisesta kannasta poiketen, eivät kirjeen kirjoittajat esitä. Itsekään en niitä keksi. Kirkon linjaan sopimaton vakaumus tuskin itsessään riittää syyksi. Extra Ecclesiam nulla salus ei myöskään näytä separatistisia ryhmiä haitanneen.

Kirjeen pohjalta on syytä todeta myös muutama teologinen huomio:

1. Kirjeessä toistetaan kirkolliskokouksen vuonna 1986 ja piispainkokouksen vuonna 2006 esittämä näkemys, että perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi. Tältä pohjalta voitaneen lähteä jatkossakin. Samassa yhteydessä on todettava piispainkokouksen vuoden 2006 tulkinta kirkolliskokouksen vuoden 1986 ponnesta, että myöskään naispappeus ei ole harhaoppi.
2. Koska perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi, sitä voidaan kirkossa sietää, kuten on tehtykin. Naispappeutta vastustaville ei siis ole julistettu anateemaa eli heitä ei eroteta kirkosta, vaikka heillä on kirkon linjasta poikkeava käsitys. Perinteistä virkakäsitystä kannattavat saavat siis käsityksestään huolimata osallistua esimerkiksi ehtoollisen sakramenttiin. Ei harhaoppi -argumenttia taas ei voi käyttää toiseen suuntaan. Sillä ei voida oikeuttaa kirkon virallisesta linjasta poikkeavia opetuksia tai käytäntöjä.
3. Koska sukupuolesta riippumaton pappeus ei myöskään ole harhaoppi, ei kirkossamme voida sallia sellaisia opetuksia tai käytäntöjä, että naisten pappeutta kannattavat henkilöt tulisi tavalla taikka toisella rajata kirkon jäsenyyden ja erityisesti ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Meillä on yksi, jakamaton virka, ja yksi, jakamaton ehtoollispöytä. Fraktiot niihin merkitsevät tosiasiallisesti yhteyden katkeamista, ja murtumista on jo tapahtunut.
4. Edellisen perusteella tulisi siis lähteä siitä, että olipa sitten sukupuolineutraalin tai miessukupuoleen sidotun pappeuden kannalla, tulee noudattaa kirkon yhteistä linjaa, jonka mukaan sukupuolella ei ole väliä esimerkiksi sakramenttien pätevyyden kannalta. Mikäli tämä ei ole joillekuille mahdollista, voidaan perustellusti pohtia onko tämän taustalla jokin tai useampia seuraavista näkemyksistä:
   • Papin sukupuoli määrittää sen, onko tämän toimittama sakramentti pätevä.
   • Naisen vihkiminen papiksi ei ole koskaan pätevä.
   • Miehen vihkiminen papiksi ei ole pätevä, jos samassa jumalanpalveluksessa on vihitty nainen papiksi.
5. Vastaukset edellisen kohdan väitteisiin paljastanevat sen, mihin erillisvihkimyksiä teologisessa mielessä tarvitaan. Onko osalla perinteisen virkakäsityksen kannattajista sellainen käsitys, että pappisvihkimys on pätevä ainoastaan silloin, kun samassa vihkimyksessä ei ole vihitty myös naisia papeiksi? Mikäli vastaus on kyllä, herää kysymys kontaminaatiosta: Miten on mahdollista, että samalla alttarilla papiksi vihityn naisen sukupuoli voi saastuttaa tai tehdä tyhjäksi viran, jonka kirkko piispan välityksellä antaa?
6. On syytä kysyä, onko jokin edellä 4. kohdassa todetuista näkemyksistä kirkon virkateologian vastainen tai jopa harhaoppi, josta olisi syytä julistaa anateema. Sakramentin tai pappisvihkimyksen pätevyys on näet kirkon teologisen itseymmärryksen ydinaluetta, jossa poikkeaville käsityksille on perinteisesti annettu kovin vähän sijaa.

Lopuksi todettakoon pari epätoivottavaa käytöstä. Lapuan kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jaana Holma päätti protestina jäädä pois Lapualla tänään toimitetusta uusien pappien siunaamisesta – ilmeisesti siksi, että siunauksen toimittavat Lapuan tuomiorovasti Matti Salomäki sekä Etelä-Pohjanmaan lääninrovasti Heikki Sariola, jotka ovat molemmat kirjeen allekirjoittajia (Kotimaa24, 30.11.2018). Jäikö Holmalta huomaamatta, että hän lankesi naispappeja väistävien kanssa samaan ansaan, kun meni katkaisemaan alttariyhteyden?

Samantyyppisesti reagoi Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö Eero Jokela, joka ilmoitti katkaisevansa alttariyhteyden niiden miespappien kanssa, jotka eivät tee yhteistyötä naispappien kanssa (Kotimaa24, 28.11.2018). Hän tiedostaa kirjoituksessaan, että tästä saattaa olla hänelle tai muille vastavankaltaisille papeille seuraamuksia.

Näin pitää ollakin. Syrjintää ei näet tule kitkeä vastasyrjinnällä vaan muilla keinoilla. Pappisliiton laatiman papin ammattietiikka -ohjeistuksen mukaan pappi sitoutuu kirkon perustehtävään, kirkon tunnustukseen, kirkkolakiin, kirkkojärjestykseen, kirkon ja seurakunnan virallisiin päätöksiin sekä piispan ohjeistukseen. Näitä tulee noudattaa siitäkin huolimatta, että kaikki muut eivät niin tee.