Kirkko

En usko kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen toimivuuteen

Kirkkopolitiikassa on nyt käyty vilkasta keskustelua piispainkokouksen 13.3.2024 tekemästä esityksestä kahdeksi rinnakkaiseksi avioliittokäsitykseksi. Sen mukaan kirkossa olisi kaksi avioliittokäsitystä – perinteinen, jonka mukaan vain miehiä ja naisia vihitään avioon, ja edistyksellinen, jonka mukaan vihittävien sukupuolilla ei ole merkitystä. Pappi voisi valita, kumman käsityksen mukaan toimii, ja seurakunnan tulisi tarjota vihkiminen kaikille pareille.

Tällä hetkellä kirkossa on yksi virallinen avioliittokäsitys ja se on miehen ja naisen välinen (ks. myös aiempi blogini aiheesta). Perustuslaissa säädetyn uskonnonvapauden ja kirkon oikeudellisen autonomian näkökulmasta on selvää, että kirkko saa säilyttää sen halutessaan. Kirkossa on kuitenkin valtavat paineet avioliittokäsityksen laajentamiseksi, sillä kirkon jäsenten ja pappien enemmistö kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä.

Esityksen tavoite on hyvä. Sillä pyritään ratkaisemaan kirkkoa tällä hetkellä repivä kiista luomalla kumpaankin käsitystä kannattaville oikeutus oman näkemyksen mukaiseen toimintaan. Muutos tarkoittaisi, että jatkossa myös samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen olisi kirkon (toisen) virallisen avioliittokäsityksen mukaista, mutta edelleen myös pitäytyminen käsityksessä avioliitosta miehen ja naisen välisenä olisi yhtä sallittua.

Kahden käsityksen rinnakkaisuus on kuitenkin myös esityksen suurin heikkous. Perinteisen avioliittokäsityksen kannattajalle vaihtoehtoinen laajempi avioliittokäsitys merkitsee sitä, että kirkon avioliitto-opetus todellisuudessa muuttuu, ja sitä ei haluta. Tasa-arvoisen avioliittokäsityksen kannattajalle oikeus pitäytyä miehen ja naisen välisen avioliitossa merkitsee samaa sukupuolta olevien parien epäyhdenvertaisen kohtelun laillistamista.

Avioliittokiistaa on mahdollista verrata kahteen aiempaan kirkkoa jakaneeseen kiistaan. Kun avioerot yleistyvät toisen maailmansodan jälkeen, kirkolliskokous halusi kieltää eronneiden vihkimisen. Tämä kaatui tasavallan presidentin vastustukseen ja eronneiden vihkiminen jäi lailliseksi. Vähitellen se yleistyi ja tuli normiksi. Aloittaessani teologian opinnot 2000-luvun alussa, oli seurakunnissa vielä joitakin pappeja, jotka kieltäytyivät vihkimästä eronneita. Nykyään tällaiseen ilmiöön ei juurikaan enää törmää.

Naisten vihkiminen pappisvirkaan hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1986. Esitys meni läpi, kun kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jolla taattiin perinteisen virkakäsityksen edustajille kotipaikkaoikeuden kirkossa. Neljän vuosikymmenen aikana sukupuolten yhteisestä pappisvirasta on tullut melkein yhtä itsestään selvyys kuin eronneiden vihkimisestä. Valitettavasti ristiriitoja on ajoittain edelleen.

Minusta olisi erittäin vahingollista, jos meillä olisi nyt sellainen kirkkolaki, jossa olisi sallittu kaksi erilaista virkakäsitystä. Se mahdollistaisi pappien erilaisen kohtelun sukupuolen perusteella, koska sellainen ei olisi laissa kiellettyä syrjintää. Tällainen kohtalo uhkaa nyt samaa sukupuolta olevia pareja.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirkolliskokoukselle tulisi esittää rohkeampana askelena yhtä, nykyistä laajempaa avioliittokäsitystä, jonka mukaan avioliittoon voitaisiin vihkiä sukupuolesta riippumatta. Tämä olisi yhdenvertaista, sillä Kristuksessa ei ole miestä eikä naista (Gal. 3:28). Tämän läpimeno on kuitenkin epävarmaa myös tänä keväänä valitussa kirkolliskokouksessa, vaikka enemmistö kirkolliskokousedustajista kannattaakin avioliittokäsityksen laajentamista. Mutta on syytä muistaa, että myös pappisviran avaamisesta naisille äänestettiin kirkolliskokouksessa monta kertaa.

Hyväksyn myös sen, että kaikki eivät olisi tällaisesta uudistuksesta samaa mieltä. Pidän tässä tilanteessa järkevänä ratkaisuna kirkon viranhaltijalle säädettävää omantunnonvapautta pidättäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevaa paria. Omantunnonvapaus koskisi niitä, jotka nyt on vihitty pappisvirkaan tai ovat kirkossa töissä mutta ei enää niitä, jotka uudistuksen jälkeen tulevat kirkon palvelukseen. Tällöin myös avioliittokysymyksen suhteen voisi tapahtua sellainen kehitys, kuin eronneiden vihkimisen ja sukupuolesta riippumattoman virkakäsityksen kohdalla enimmäkseen on tapahtunut, että muutaman vuosikymmenen päästä asiasta ei tarvitsisi enää keskustella.

Ymmärrän piispainkokouksen esityksen siitä näkökulmasta, että nyt on haettu kompromissia, joka voisi mennä kirkolliskokouksessa läpi. Tämä kuitenkin pysyttäisi nykyisen avioliittokiistan vielä vuosikymmeniksi, koska kahden virkakäsityksen malli sementoisi perinteisestä avioliittokäsityksestä tasa-arvoiseen avioliittokäsitykseen siirtymisen välitilan.

Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni piispainkokouksen esitykseen. Kirjoitin aiemmin samasta aiheesta Jobiin työnantajani äänellä kirkon henkilöstön näkökulmasta.

Kuva: Pexels.

Pappien toimituspalkkiokielto ei ole tätä päivää

Heikki Nenonen tarttui kolumnissaan toimituspalkkiokieltoon (K&k 25.1.). Viranhoitoonsa tunnollisesti suhtautuva pappi ei herkästi halua kieltäytyä, jos häntä pyydetään toimitukseen suoraan. Mutta seurakunta ei useinkaan halua maksaa sille tehdystä työstä.

Omaiset voivat jäädä ilman pappia myös silloin, kun heidän edesmennyt läheisensä ei ole kirkon jäsen. Seurakunnat priorisoivat kiireisinä aikoina omia jäseniään, eikä muu kuin seurakunnan pappi saa ottaa työstä palkkiota hautaustoimistolta.

Perustuslakimme mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain eduskunnan säätämällä lailla. Kirkkojärjestyksen toimituspalkkiokielto ei täytä perustuslainmukaisuuden kriteerejä.

Ei ole oikein, että papit tekevät kirkolleen työtä sekä ilmaiseksi että vailla vakuutusturvaa. Jos toimituskeikalla sattuu työtapaturma, sitä ei korvaa kukaan. Kannatan Nenosen ehdotusta keskitetystä toimituspalkkiopoolista. Samalla on järjestettävä kuntoon myös työntekijän vakuutusturva.

Omaiset aivan oikeutetusti olettavat, että kirkko sekä maksaa palkan että hoitaa vakuutusturvan. Moni on hämmentynyt ja pettynyt kuullessaan totuuden. Kirkon asiaa ei edistä se, että toimituspalkkiokieltoa kierretään ruskeilla kirjekuorilla ja samppanjapulloilla.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 8.2.2024.

Kirkko tarvitsee seurakuntareformin!

Tärkeää ihmiselle on oma kirkko ja oma seurakunta. Alueellisesti isot hallintoyksiköt eivät sitouta. Kirkon suuri virhe on kutsua paikallistason hallintoyksikköä seurakunnaksi. Harvaa kuitenkaan kiinnostaa tällainen hallintohimmeli.

Kun seurakuntien rahat loppuvat, seurakuntia liitetään toisiinsa. Synergiaetuja haetaan isommista yksiköistä. Vauhti on ollut kova. Vuonna 2000 kirkossamme oli 587 seurakuntaa, tämän vuoden alusta enää 353.

Seurakuntaliitokset ovat sinänsä ihan hyvä asia, jotta seurakuntaelämä voi jatkua tulevaisuudessakin. Mutta samalla kun seurakuntia häviää, myös ihmisten identifikaatiokohteet katoavat.

Minä kuulun Malmin seurakuntaan. Sillä ei organisaationa ole minulle paljoakaan merkitystä. Minun lähiyhteisöni on Puistolan kirkko, jonka ympäristössä asuu noin 10 000 ihmistä. Siinä on seurakuntaa minulle tarpeeksi.

Kirkon hallintorakenne on tarpeen uudistaa. Seurakunta on nostettava keskiöön. Meidän on voitava kutsua yhden kirkon ympäristöä seurakunnaksi, vaikka hallinto hoidettaisiin kuinka kaukaa tahansa. Tulevaisuuden seurakunnat voivat rakentua vain lähiyhteisöjen ympärille.

Edellinen seurakuntarakenneuudistus kaatui kirkolliskokouksessa vuonna 2015. Silloin rakenneuudistusta koetettiin sorvata seurakuntayhtymien varaan. Jokaisen seurakunnan olisi pitänyt kuulua seurakuntayhtymään, joka olisi vastannut seurakuntien puolesta esimerkiksi talous-, kiinteistö- ja henkilöstöhallinnosta.

Seurakuntayhtymämallin perusidea on hyvä. Seurakunnat voivat olla pieniä, kun yhtymä isompana hallintoyhteisönä palvelee seurakuntia. Mutta perusongelma on kuitenkin, että seurakunnilla on silti paljon omaa hallintoa, kuten työnantajavastuut sekä seurakuntavaalien järjestäminen.

Seurakuntien ei kannata olla kovin pieniä, koska suuremmissa yksiköissä on toiminnan organisointi on helpompaa. Suurempi seurakuntaorganisaatio on monen pienen yhtymää linjakkaampi, tieto kulkee paremmin ja henkilöstölle on mahdollista tarjota työnkiertoa ja urakehitystä. Siksi näyttää pääsääntöisesti siltä, että seurakunnat mieluummin liittyvät yhteen kuin muodostavat seurakuntayhtymän.

Kirkko-organisaatiomme vaikeita ongelmia ovat epäselvät toimivaltasuhteet. Perusyksikkö on seurakunta, joka on monelle jäsenelle tärkeää. Yhtymän pitäisi seurakuntien palvelijoita, mutta monin paikoin yhtymissä haluttaisiin mieluummin johtaa seurakuntia. Hiippakunnat leijuvat tämän kaiken yläpuolella ohuena yläpilvenä. Rovastikuntien asema kokonaisuudessa on epämääräinen.

Jos mitään rakenneuudistusta ei toteuteta, seurakunnat liittyvät hiljalleen yhteen. Kaupungeissa lienee vain yksi seurakunta – tai kaksi silloin, kun suomenkielinen ja ruotsinkielinen muodostavat yhtymän. Maaseudulla yleistynevät useamman kunnan alueella toimivat seurakunnat.

Lopulta ollaan tilanteessa, että kussakin hiippakunnassa on enää 3–5 megaseurakuntaa. Tai ehkä jossain on enää vain hiippakunta ja sen ainoa seurakunta? Herää kysymys, eikö suoraan kannattaisi hypätä tämän kehityksen yli?

Itse olen jo pidempään ajatellut, että mielekäs organisaatiorakenne kirkolle löytyisi ns. hiippakuntamallista. Hiippakunta seurakuntineen muodostaisi yhden hallinnollisen ja taloudellisen yksikön. Hiippakunta toimisi kaikkien seurakuntiensa henkilöstön työnantajana, keräisi kirkollisveron sekä hoitaisi talous- ja kiinteistöhallinnon.

Hiippakuntamallissa seurakunta muodostuisi luontevimmin yhden toimipisteen, käytännössä yhden kirkon ympärille. Seurakuntalainen voisi hiippakunnan sisällä vapaasti valita, mihin seurakuntaan kuuluu – mikäli tällainen valinta edes olisi enää tarpeen.

Kirjoitus on osa kirkollisvaalikampanjaani tammi-helmikuussa 2024. Olen Helsingin hiippakunnan pappisvaalissa ehdolla hiippakuntavaltuustoon nrolla 5 ja kirkolliskokoukseen nrolla 44.

Kuva: Wikimedia Commons.

Kirkko sai oikeuden päättää arkipyhien sijainnista itse

Viime viikolla saatiin päätökseen lähes 20 vuotta jatkunut kirkkolain uudistaminen, kun tasavallan presidentti 14.4. vahvisti uuden kirkkolain tulemaan voimaan 1.7.2023.

Aina voimaantulo ei ole ollut näin nopeasti lain vahvistamisen jälkeen. Monet muistavat sen, kun presidentti Mauno Koivisto vuonna 1986 vahvisti kirkkolain muutoksen tulemaan voimaan vasta kuutta vuotta myöhemmin – vuonna 1992. Kyse oli silloin arkipyhistä – loppiaisen ja helatorstain palauttamisesta lauantaipäiviltä niiden perinteisille paikoilleen.

Tälläkin kerralla arkipyhäsääntelyä muutettiin, mutta nyt muutos meni valtiovallalta ohi kuin Esaulta siunaus.

Kirkkolakiin tuli vanhaan tapaan vahvistettua, että kirkollisia juhlapäiviä ovat edelleen 1. ja 2. joulupäivä, uudenvuodenpäivä, loppiainen, pitkäperjantai, 1. ja 2. pääsiäispäivä, helatorstai, helluntai, juhannuspäivä ja pyhäinpäivä. Mutta juhlapäivien sijainti siirtyi kirkkojärjestykseen, jonka säätämiseen kirkolla on yksinoikeus.

Kirkkohallitus ei ihan alun perin näin esittänyt, mutta kirkolliskokous suuressa viisaudessaan keksi siirtää juhlapyhien sijainnista päättämisen itselleen. Jatkossa kirkolliskokous voi päättää arkipyhien sijainnista juuri niin kuin sitä huvittaa.

Kirkollisten juhlapäivien sijainti on siis jatkossa kirkon oma asia, mutta yhteiskunta on kauniisti sitonut juhlapäivät työajanlyhennyksiin ja työaikakorvauksiin. Jokainen päivämäärän mukaan liikkuva arkipyhä vastaa keskimäärin 0,7:ää vuosittaista vapaapäivää ja lisäksi juhlapäiviltä lähtökohtaisesti maksetaan sunnuntailisää.

Kirkolla on nyt loistava mahdollisuus kantaa kortensa kekoon työtä tekeväisten suojelemiseksi ja palauttaa myös juhannuspäivä ja pyhäinpäivä niiden perinteisille paikoilleen 24.6. ja 1.11., jossa niitä kaikkialla muualla läntisessä kristikunnassa vietetään. Näin ihmiset saisivat vuosittain keskimäärin 1½ vapaapäivää nykyistä enemmän.

Ehdotankin, että kirkkohallitus alkaisi valmistella tätä pikaisesti.

Kirkon yhteistoimintalaki etenee

Vaikuttamistoiminta on pitkäjänteistä työtä. Tässä yhtenä esimerkkinä projekti, joka on ollut minun työpöydälläni jo pitkään: kirkon yhteistoimintalaki.

Kirkkohan on siitä erikoinen työelämäsektori, että sen työpaikkoja ei koske mikään yhteistoimintalaki, vaan yhteistoiminnasta on määräykset kirkon omassa yhteistoimintasopimuksessa. Se ei takaa henkilöstölle yhtä hyvää asemaa kuin muiden sektoreiden yhteistoimintalait ja kaiken lisäksi työnantaja voi halutessaan irtisanoa sen kokonaan.

Työpaikkani AKI-liitot ry:n valtuusto hyväksyi vuonna 2016 tavoitteen, että kirkkoon saadaan oma yhteistoimintalaki. Sen jälkeen on monenlaista työtä asian edistämiseksi – tutkittu kansainvälistä oikeutta, annettu lukuisia lausuntoja ja käyty lukemattomia keskusteluja.

Tänään eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta antoi mietintönsä uudeksi yritysten yhteistoimintalaiksi. Lain valmisteluvaiheessa myös kirkon asiaa on pidetty isosti esillä. Valiokunta kiinnittikin huomiota siihen, että kirkon tilanne ei vastaa muiden alojen tasoa. Siksi valiokunta edellyttää nyt – ensimmäistä kertaa – että yhteistoimintalain valmistelu aloitetaan myös kirkossa!

Tämä lausuma on toki vasta alkua. Nyt alkaa työryhmätyöskentely, joka kestää ensi kesään. Kirkkohallitus asetti kirkon oman yhteistoimintalain tarvetta selvittävän työryhmän elokuussa, ja työ alkoi syksyllä. Seuraavassa kokouksessa ensi viikolla nyt vuoden 2021 joulukuussa muotoillaan lain ensi pykäliä.

Vielä on matkaa siihen, että lakiluonnos on läpi kirkolliskokouksesta ja eduskunnasta ja lopulta myös voimassa. Se tapahtuu ehkä vuoden 2024 alussa.

Kuva: Pexels.

Katsaus kirkon työntekijöiden oikeuksiin poikkeusoloissa

Teologisen aikakauskirjan nrossa 4/2021 julkaistiin katsaukseni Kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeudet poikkeusoloissa: tapaus covid-19. Käsittelin siinä, miten poikkeusolot, jotka olivat maassamme voimassa keväällä 2020 ja 2021, vaikuttivat kirkon viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeuksiin.

Valmiuslain käyttöönottaminen ei johtanut palvelussuhteen ehtojen tai irtisanomisaikojen muuttamiseen kirkossa työskentelevien osalta. Osittain tämä johtui siitä, että nämä mahdollisuudet ovat pandemian aikana huomattavan paljon rajatummat kuin esimerkiksi sotatilan aikana, jolloin valmiuslain määräyksiä palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta on mahdollista soveltaa kaikkiin työnantajiin toimialasta riippumatta. Pandemiaolosuhteissa tätä mahdollisuutta on rajattu lähinnä terveys-, sosiaali-, pelastus- ja poliisitoimiin.

Lisäksi kirkko on jossain määrin unohdettu valmiuslaista. Esimerkiksi irtisanomisoikeutta (94 §) on mahdollista rajoittaa kirkon työsuhteissa mutta ei virkasuhteissa, kun taas kunnan ja valtion virkasuhteiset säännöksessä on mainittu. Kirkon työssä olevien suhteen tilanne muodostuu sikäli poikkeukselliseksi, että yleensä virkasuhteisten asema on enemmän työnantajan määriteltävissä kuin työsuhteisten, koska virkasuhteessa ei ole kyse sopimussuhteesta.

Mielenkiintoisesti irtisanomisoikeutta ei tosin ole mahdollista rajoittaa myöskään eduskunnan, tasavallan presidentin kanslian tai Suomen Pankin virkamiesten osalta. Siten näiden virkamiesten sen enempää kuin kirkon viranhaltijoidenkaan irtisanomisoikeutta ei ole valmiuslain 94 §:n nojalla mahdollista rajoittaa.

Työvelvollisuudesta (95 §) kirkon tuomiokapitulit katsoivat vuonna antamassaan 2020 ohjeessa, ettei työvelvollisuus voisi koskea kirkon viranhaltijoita. Kanta, jonka mukaan kirkon viranhaltijat olisivat kuuluneet valmiuslain 98 §:n rajauksen piiriin, oli nähdäkseni heikosti perusteltu ohjeessa.

Kriisitilanteiden kannalta ongelmallinen on kirkkolain hidas muuttamismenettely. Hitauteen törmättiin niin kilpailukykysopimuksen implementoinnissa vuosina 2016–2017 kuin sähköisten kokousten mahdollistamisessa vuonna 2020.

Työelämää koskeva sääntely kehittyy nopeasti. Sen vuoksi kirkon viranhaltijasääntely tulisikin olla erityisen säätämisjärjestyksen alaan kuuluvan kirkkolain sijasta erillisessä kirkon viranhaltijalaissa, jota voidaan muuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. On toivottavaa, että nyt marraskuussa kirkolliskokous marraskuussa hyväksyy tämän ratkaisun, jota kirkkohallitus on esittänyt.

Myös Kirkon virka- ja työehtosopimus (KirVESTES) aipaisi muutosta pandemiaa koskevaan sääntelyyn. Toisin kuin kunnissa ja valtiolla, kirkossa karanteeni ja eristys ovat ensisijaisesti palkattomia. Aikana, kun on tehty valtavasti etätyötä, karanteenin lähtökohtainen palkattomuus voi olla hankalaa. Ongelmia syntyy etenkin, jos henkilö sairastuu kesken karanteenin. Tässä suhteessa myös kirkon virkaehdot olisi syytä päivittää muun julkisen sektorin tasolle.

Eläkkeiden rahoitus, yhteisvastuu ja tulevaisuus

YLE uutisoi tänään, että kirkon eläkerahasto oli ”koronaromahduksen suuri hyötyjä osakemarkkinoilla: Kun muut myivät pakon edessä, kirkon eläkerahasto näki paikan iskeä”. Kirkon eläkerahaston eli KER:n tulos oli vuonna 2020 kaikista eläkelaitoksista paras.

Vuonna 2020 kävi niin kuin usein aina ennenkin, että sijoitustuotoissa johtivat julkiset eläkelaitokset. Toisena KER:n jälkeen oli viime vuonna yksityinen Ilmarinen, mutta heti sen jälkeen kolmantena kuntien eläkkeiden rahoituksesta vastaava Keva ja neljäntenä Valtion eläkerahasto VER. Kun katsoo 10 vuoden keskimääräisiä tuottoja, julkiset eläkelaitokset johtavat selvästi. Miksi julkiset eläkelaitokset pärjäävät keskimäärin paremmin kuin yksityiset?

Ero johtuu yksityisten eläkelaitosten vakavaraisuussääntelystä, joka asettaa rajat eri omaisuuslajien omistamiselle sekä niiden riskiluokitukselle. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, että eläkeyhtiö ei voi pitää salkussa mitä tahansa osakkeita sallittua osuutta enempää. Koronavuonna 2020 yksityiset eläkelaitokset joutuivat myymään osakeomistuksiaan juuri vakavaraisuussääntelyn takia, kun kurssit kääntyivät nopeaan laskuun.

Tämänpäiväisessä YLEn jutussa Eläketurvakeskuksen johtaja Jaakko Kiander esittää, että vakavaraisuussääntely voisi olla nykyistä joustavampaa, jotta nopeissa kurssiheilahteluissa ei tarvitsisi tehdä sijoitustoiminnan näkökulmasta huonoja ratkaisuja. Tätä olisi myös minun mielestäni syytä selvittää, koska sillä paremmat tuotot myös yksityisellä puolella hyödyttäisivät koko suomalaista yhteiskuntaa.

Julkisissa eläkelaitoksissa ei samanlaista vakavaraisuussääntelyä ole, joten ne pystyvät hyötymään osakemarkkinoiden heilahteluista yksityisiä paremmin. Hyvänä esimerkkinä on Kirkon eläkerahasto (KER), joka ylsi viime vuonna eläkelaitoksista parhaaseen, 7,2 % vuosituottoon. KER on ollut tuottovertailun ykkönen ennenkin, ja rahaston sijoitusten tuotto on rahaston perustamisesta vuodesta 1991 alkaen ollut 8,0 % p.a.

KER on myös vastuullisen sijoittamisen edelläkävijä Suomessa. Sijoittamisen vastuullisuuteen on etenkin 2010-luvun loppupuolella kiinnitetty yhä enemmän huomiota koko yhteiskunnassa, ja samalla on nähty, että vastuulliset sijoitukset itse asiaa tuottavat jopa enemmän kuin vastuuttomat tai luokittelemattomat. Meneillään oleva vihreä siirtymä ja teknologinen kehitys auttavat ymmärtämään, miksi näin on.

Toisin kuin yksityisillä eläkelaitoksilla, julkisilla ei ole yhteisvastuuta vakuuttamistaan eläkkeistä. Vakavaraisuussääntely suojelee yksityisiä eläkevaroja eläkelaitosten väliseltä liialliselta kilpailulta. Koska eläkelaitoksilla on eläkevastuuta jopa 80 vuoden päähän, on myös eläkeyhtiön mahdollisella konkurssilla pitkät kantimet: edelleen muut eläkeyhtiöt ja sitä kautta eläkevakuuttajat maksavat vuonna 1994 konkurssiin menneen Eläke-Kansan vastuulla olleita eläkkeitä.

Julkiset eläkelaitokset vastaavat itse omista varoistaan loppuun saakka. Se sopii kunnille ja valtiolle, jotka voivat joka tapauksessa rahoittaa eläkkeet verottamalla kansalaisia. Kirkko on hankalassa välikädessä. Sen eläkerahaston asema on julkinen, mutta kirkon jäsenet voivat äänestää jaloillaan ja poistua rahoittamasta eläkkeitä. Se onkin kirkon talouden kannalta todella iso riski, koska eläkevastuusta on rahastoitu 36,0 % ja loput 64,0 %

KER:n johtokunnassa tarkastelemme säännöllisesti kirkon eläkkeiden rahoituksen tulevaisuutta. Vaikka sijoitusyksikkö tekee koko ajan erinomaista tuottoa, eivät KER:n varat riitä siihen, jos väki vähenee kirkosta äkkinäisesti. Nykyinen, noin 1 %:n vuosittainen poistuma jäsenistöstä mahdollistaa vielä eläkkeiden rahoituksen nykyisillä eläkemaksuilla olettaen, että sijoitustuotot jatkuvat samankaltaisena tulevaisuudessakin.

Muutosta julkisten ja yksityisten eläkelaitosten väliseen suhteeseen on kuitenkin tapahtumassa. Nykyisin lähes kaikki työeläkkeet (esim. sotilaseläkkeitä lukuun ottamatta) kertyvät samalla tavalla, jolloin julkisten ja yksityisten eläkkeiden erillisyyttä ei ole perusteltua ylläpitää. Sosiaaliturvaa uudistetaan jatkuvasti, ja eläketurvan takaaminen on osa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta.

Kuntien osalta on selvitetty, että kunnalliset eläkkeet olisi mahdollista siirtää yksityisen eläkejärjestelmän ja siten yhteisvastuun piiriin siten, että aiempien kuntien eläkelain mukaiset paremmat eläkkeet jäisivät ns. Julkis-Kevaan ja yksityisen työeläkejärjestelmän mukainen osuus siirtyisi ns. TyEL-Kevaan, joka toimisi markkinoilla kilpailutilanteessa muiden eläkeyhtiöiden tavoin. Kevan jako on paraikaa valmistelussa ja sen on suunniteltu tapahtuvan vuodesta 2027 alkaen.

Samankaltainen ratkaisu tarvitaan myös kirkon eläkkeille. Kirkon eläkkeiden rahastointiaste on 36,0 %, kun yksityisistä työeläkkeistä on rahastoitu vain 30,6 %. Kun kunta-alan eläkkeet on saatu siirrettyä yksityisen eläkejärjestelmän piiriin, on syytä käynnistää selvitys myös muiden julkisen sektorin eläkkeiden siirtämisestä yksityisen eläkejärjestelmän ja yhteisvastuun piiriin. Eläkkeiden turvaaminen on koko yhteiskunnan yhteinen asia.

Seurakuntien yt-neuvottelujen perusta uudistettava

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kotimaa-lehdessä 19.2.2021.

Kirkon yhteistoimintasääntely kaipaa uudistamista. Se ei nykyisellään vastaa sitä tasoa, jota Euroopan unioni jäsenvaltioiltaan edellyttää. Asia on korjattava sisällyttämällä kirkko nyt valmisteltavaan yhteistoimintalakiin.

Työyhteisöissä harjoitettu yhteistoiminta on parhaimmillaan hyvähenkistä ja rakentavaa vuoropuhelua työnantajien ja työntekijöiden välillä. Pahimmillaan ”yt” on kirosana, joka mainitaan silloin, kun henkilöstöä vähennetään tai organisaatiossa tapahtuu muita isoja muutoksia. Seurakuntienkin työyhteisöistä löytyy näitä molempia.

Yhteistoiminnan tarkoituksena on antaa henkilöstölle oikea-aikaista tietoa työnantajan suunnitelmista sekä lisätä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia työpaikan toimintaan ja työoloihin. Tämä työntekijöiden perusoikeus on kirjattu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 27 artiklaan, ja sikäli se rinnastuu Suomen perustuslaissa jokaiselle osoitettuihin perusoikeuksiin. EU:n jäsenvaltiot on velvoitettu järjestämään yhteistoiminta siten, että työntekijöiden oikeudet taataan tehokkaasti.

Kirkon työyhteisöjen yhteistoiminnan perusta ei ole kestävällä pohjalla. Kirkko on meillä Suomessa ainoa työelämäsektori, jota ei koske mikään yhteistoimintalaki. Kirkossa on kyllä vuodesta 1999 ollut voimassa seurakuntia sitova yhteistoimintasopimus, mutta se ei kaikilta osin vastaa EU:n yhteistoimintamenettelydirektiivin (2002/14/EY) edellytyksiä. Sopimus ei esimerkiksi tunne työntekijöiden oikeutta lausua organisaatiomuutoksista sekä oikeutta saada asiasta työnantajan lisäselvitykset.

Kirkon yhteistoimintasopimus ei myöskään sisällä vastaavia hyvityksiä ja seuraamuksia kuin muiden työelämäsektorien yhteistoimintalait. Esimerkiksi jos kirkon työntekijä irtisanotaan tuotannollis-taloudellista syistä ilman edeltävää yhteistoimintamenettelyä, hän ei ole oikeutettu minkäänlaiseen korvaukseen. Muualla yhteiskunnassa työnantaja on velvoitettu korvaamaan tällainen rikkomus enintään 30 000 eurolla.

Euroopan parlamentti on päätöslauselmassaan 19.2.2009 (2010/C 76 E/03) katsonut välttämättömäksi taata myös julkisyhteisöjen työntekijöille samat yhteistoimintaa koskevat oikeudet kuin yksityisen sektorin työntekijöille. Nämä pitää toteuttaa eduskunnan säätämällä lailla. Valtiolla asianmukainen lainsäädäntö on toteutettu jo vuonna 1988 ja kunnissa vuonna 2006.

Yleistä yhteistoimintalakia uudistetaan parhaillaan. Yksinkertaisin vaihtoehto saattaa seurakuntien yhteistoiminta ajanmukaiselle tasolle on laajentaa yhteistoimintalain soveltamisalaa koskemaan myös kirkkoa. Sen puolesta ovat Akava ja AKI-liitot sekä useat muut työmarkkinajärjestöt lausuneet työ- ja elinkeinoministeriölle.

Yhteistoimintasääntelyn uudistamisen aika on nyt. Onko mitään perusteltua syytä jatkaa nykytilaa, jossa kirkon työntekijöillä on muita heikommat oikeudet?

Minna Raassina
Puheenjohtaja, AKI-liitot ry

Jussi Junni
Toiminnanjohtaja, AKI-liitot ry

Pappien rikosasiat on käsiteltävä oikeusvaltion periaattein

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 5.1.2021.

Helsingin sanomien pääkirjoituksessa (30.12.2020) katsottiin, ettei evankelis-luterilainen kirkko toimi tarpeeksi ponnekkaasti rangaistakseen pappejaan. Myös papit saivat kritiikkiä siitä, etteivät he oma-aloitteisesti ilmoita saamistaan tuomioista työnantajalleen. Pääkirjoituksen mukaan papit sitoutuvat jo pappisvihkimyksessä elämään esikuvallisesti, ja siksi yhteiskunnalla on oikeus odottaa papeilta korkeaa moraalia.

On oikein, että pappien rikosasiat käsitellään myös kirkossa ja pappien odotetaan noudattavan vihkimyksessä antamaansa lupausta. Papit ovat kirkon valtuuttamina mukana ihmisten henkilökohtaisimmissa hetkissä: perhejuhlissa, arjen vaikeuksissa, uskonnollisessa etsinnässä ja surun kohdatessa. Ihmisten tulee voida luottaa kirkkoon ja sen pappeihin.

Samalla on pidettävä kiinni siitä, että myös pappien rikosasiat käsitellään oikeusvaltion periaatteita noudattaen. Ei ole mielekästä vaatia, että rikosasiat tulisivat tuomiokapitulien käsittelyyn pappien omien ilmoitusten kautta.

Velvollisuus ilmoittaa pappien rikostuomioista kirkolle on säädetty tuomioistuimille, ei papeille. Siksi on varmistettava, että tuomioistuimet täyttävät ilmoitusvelvollisuutensa. Muutoin vastuu tuomioistuimen tehtävästä ja viime kädessä pappisinstituution luotettavuudesta sälytetään omaa oikeusturvaansa pohtivalle yksittäiselle papille.

Ilmoituskäytäntö on yhteiskunnan kannalta läpinäkyvä ja kaikille julkisen sektorin viranhaltijoille sama ja oikeudenmukainen.

Tuomiokapituleissa arvioidaan rikoksesta tuomittujen pappien edellytyksiä toimia pappisvirassa. Kyse on viranhaltijoihin kohdistetusta työnantajan erityisestä valvonnasta.

Pappisvirka voidaan määrätä menetettäväksi, jos pappi on saanut tuomion rikoksesta, joka osoittaa hänet ilmeisen sopimattomaksi toimimaan pappina. Tuomiokapituli ei kuitenkaan voi olla lisärangaistuksen määrääjä.

Oikeusvaltiossa ei voi olla oikeuslaitokselle rinnakkaisia uskonnollisia tuomioistuimia. Tästä periaatteesta yhteiskunta ei saa tinkiä.

Janne Keränen
puheenjohtaja

Jussi Junni
toiminnanjohtaja

Suomen kirkon pappisliitto

KHO: Pappi ei saanut vihkiä samansukupuolista paria

Perjantaina 18.9. saatiin Korkeimmasta hallinto-oikeudesta pitkään odotettu ratkaisu 2020:97. Kyse oli siitä, saiko Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaa varoituksen papille, joka oli ohjeiden vastaisesti vihkinyt avioliittoon kaksi keskenään samaa sukupuolta olevaa henkilöä.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli viime vuonna kumonnut varoituksen samassa asiassa. Olen analysoinut sen ratkaisun sisältöä aikaisemmassa kirjoituksessani. Tuomiokapituli valitti KHO:een ja valitus menestyi. KHO katsoi, monien odotusten vastaisesti, että tuomiokapitulilla oli oikeus varoituksen antamiseen.

Vihkimisen oikeudellinen epäselvyys

Kirkkolaki ja kirkkojärjestys – kirkon lainsäädännölliset normit – eivät sano vihittävien sukupuolesta mitään. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ssä määrätään vain, että vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä ja kirkon jäseniä. Kirkkokäsikirjassa, jonka mukaisesti kirkolliset toimitukset täytyy kirkkolain 4 luvun 2 § mukaisesti suorittaa, sukupuoli löytyy lähinnä ilmaisuista ”morsian” ja ”sulhanen”.

Tämän takia monet olivat esittäneet, että kirkon oikeudessa ei ole määräystä vihittävien sukupuolesta, jolloin papit voivat vihkiä kirkollisesti avioliittoon ketkä tahansa kaksi rippikoulun käynyttä kirkon jäsentä näiden sukupuolesta riippumatta. Sen vuoksi myös Pohjois-Suomen HaO vuosi sitten piti vihkimistä koskevaa oikeustilaa epäselvänä ja se oli riittävä syy kumota rangaistus.

Avioliittolain ja kirkkolain suhde

Avioliittolain 1.3.2017 tapahtuneen muutoksen merkityksestä kirkolle on esitetty kaksi näkemystä: Ensimmäisen mukaan avioliittolain muutos tarkoitti avioliittokäsityksen muutosta myös kirkkolaissa niin, että jatkossa avioliittoon vihkiminen kirkossa tarkoitti myös muiden kuin heteroparien vihkimistä. Toisen mukaan kirkkolaissa oli oma, avioliittolaista erillinen avioliittokäsitys, joka ei avioliittolain muutoksessa ollut muuttunut.

KHO:n ratkaisussa tämä jälkimmäinen kanta katsottiin oikeaksi. Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan. Tämä on sinänsä lainsäädännössä tavallista: eri laeissa käytetään samoja sanoja eri tavalla, usein ne on eksplisiittisestikin määritelty eri tavoin. Toisaalta oikeusjärjestyksessämme ei ole kuin yksi avioliittoinstituutio, johon voidaan vihkiä kahdella erilaisella menettelyllä (kirkollisella vihkimisellä ja siviilivihkimisellä). Siten kirkon lainsäädännössä ei varsinaisesti voi olla erilaista avioliittokäsitystä, koska yhteiskunnassamme on vain yksi avioliittoinstituutio.

Kirkon lainsäädännössä voivat ”omana avioliittokäsityksenä” olla lähinnä avioliittolain 16 § mukaiset uskontokunnan omat lisäedellytykset vihkimiselle. KHO:n ratkaisussa oli kyse siitä, missä ne oli määritelty.

Kirkkokäsikirjan merkitys oikeuslähteenä

Kirkkolain 4 luvun 2 § mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Yhtäältä on vedottu kirkkokäsikirjan asemaan vihittävien sukupuolta rajoittavana normina, toisaalta on katsottu, että kirkkokäsikirjan rooli oikeuslähteenä on vähintäänkin epäselvä. Tälle kannalle esimerkiksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vuosi sitten.

KHO:n mukaan kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava oikeudellisena kokonaisuutena. Ne kaikki hyväksytään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kirkkokäsikirja tarkentaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sääntelyä vihittävien sukupuolen osalta. Avioliittolain muutos ei muuttanut sitä lähtökohtaa, että avioliittoon vihkimistä koskeva toimitus on kirkon oikeuden kokonaisuudessa aikanaan hyväksytty vain miehen ja naisen väliseksi.

Kirkon opin ja lainsäädännön suhde

Avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa on ollut jokseenkin yksimielistä, että kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena ei ollut muuttunut. Tämä oli todettu myös kirkolliskokoukselle annetussa piispainkokouksen selonteossa vuonna 2016. Oikeudellinen kiista koski sen sijaan sitä, oliko avioliittolain muuttamisen jälkeenkin vihittävien sukupuolta rajattu kirkon oikeudessa vaiko ei.

KHO antoi tuomiossaan ratkaisevan merkityksen kirkon opille avioliitosta. Kirkolla on KHO:n mukaan perustuslain takaama autonomia päättää omasta opillisesta sisällöstään sisältäen sen, miten ja missä oppi ilmaistaan. Siksi ei voida edellyttää, että yhteiskunnan lainsäädännön muuttuessa kirkko joutuisi erikseen päättämään oman aiemman opetuksensa säilymisestä. KHO on halunnut myös välttää sen mielikuvan, että tuomioistuimet voisivat ratkaisuillaan vaikuttaa kirkon opin sisältöön.

Perusoikeuksien punnintaa

KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden, nimittäin uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden välistä suhdetta. Tätä ei tosin ratkaisussa ole täydellisesti kirjoitettu näkyviin. Tässä ratkaisussa uskonnonvapaudelle ja kirkon autonomialle annettiin suurempi painoarvo kuin yhdenvertaisuudelle. Suomen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännössä on yleisenä periaatteena, ettei sitä sovelleta uskonnonharjoitukseen, ja siinä mielessä KHO:n ratkaisu on johdonmukainen, kun kyse on uskonnollisen – vaikkakin samaan aikaan myös yhteiskunnallisen – toimituksen suorittamisesta ja siten uskonnonvapauden ydinalueesta.

Ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen, jos asiassa ei olisi ollut kyse uskonnonvapauden ydinalueesta vaan asia olisi kuulunut esimerkiksi työlainsäädännön alaan. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä on noudatettava myös uskontokuntien toiminnassa, ellei erikseen ole toisin säädetty. Tuomioistuimet ovatkin todenneet, että esimerkiksi rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa, koska asiasta ei ole nimenomaisesti säädetty. Sama koskee ceteris paribus myös työntekijää, jonka aviopuoliso on samaa sukupuolta.

Ratkaisun seuraukset

KHO:n ratkaisu on ainakin jonkinlainen välimerkki keskustelussa, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien asemaa kirkossa. Pappia voidaan rangaista siitä, että hän vihkii avioliittoon keskenään samaa sukupuolta olevia ihmisiä.

KHO ei kuitenkaan todennut, että rankaiseminen on välttämätöntä. Tuomiokapitulit tekevät tässä itsenäistä harkintaa. Todennäköistä on, että osa tuomiokapituleista antaa jatkossakin varoituksia ja mahdollisesti kovempiakin sanktioita. Toisaalta osa piispoista on jo ilmoittanut, että heidän hiippakunnassaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset saavat jatkua.