Vihkimisestä saatu varoitus kumoutui – oikeustapausanalyysi

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus antoi 13.6.2019 ratkaisun Oulun hiippakunnan papin valitukseen varoituksesta, jonka tämä oli saanut siitä, että hän oli vihkinyt avioliittoon kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä. Hallinto-oikeus kumosi varoituksen äänestysratkaisulla 2–1. Käyn seuraavassa läpi hallinto-oikeuden ratkaisun ja pohdin, mitä johtopäätöksiä siitä voisi tehdä.

Ei kantaa avioliittokäsitykseen

Hallinto-oikeus ei ottanut kantaa siihen, mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitys. Kirkon oikeus määritellä itse avioliittokäsityksensä tunnustettiin, mutta samalla todettiin, että papin oikeuksia ja velvollisuuksia vihkimisen suhteen säätelevät avioliittolaki sekä kirkkolainsäädäntöön perustuvat säännökset, määräykset ja ohjeet. Näiden kokonaisuus oli hallinto-oikeuden mielestä epäselvä.

Vihkimiset eivät selkeästi sallittuja eivätkä kiellettyjä

Hallinto-oikeus ei myöskään ottanut kantaa siihen, oliko samaa sukupuolta olevien  vihkiminen sallittu vai kielletty kirkkolainsäädännön mukaan. Kirkolliskokous ei ollut muuttanut kirkkojärjestyksessä määriteltyjä vihkimisen ehtoja (kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen) sen jälkeen kun avioliittolain muutos tuli voimaan 1.3.2017. Hallinto-oikeus ei kuitenkaan katsonut, että avioliittolain muutos olisi suoraan johtanut siihen, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen olisi tullut sallituksi. Kirkkokäsikirjassa taas viitataan vihittävien sukupuoleen. Nämä viittaukset hallinto-oikeus oikeudelliselta asemaltaan epäselväksi, koska kirkkokäsikirja on peräisin ajalta ennen avioliittolain muuttamista.

Varoitus kumottiin epäselvän oikeustilan takia

Syy, miksi hallinto-oikeus kumosi papin saaman varoituksen, oli edellä kuvattu oikeustilan epäselvyys. Se, että kirkkolainsäädännöstä ei voitu suoraan saada vastausta siihen, olivatko samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset sallittuja vaiko kiellettyjä, johti hallinto-oikeuden mukaan siihen, ettei pappi ollut voinut toimia vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon.

Kirkkokäsikirjaa käytettiin oikeuslähteenä

Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä ei ole viittausta vihittävien sukupuoleen, mutta kirkkokäsikirjan kaavassa mainitaan morsian ja sulhanen sekä aviovaimo ja aviomies. Kirkkojärjestyksessä määrätään, että kirkolliset toimitukset on suoritettava kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukaisesti. Hallinto-oikeus katsoi, että myös kirkkokäsikirjassa voi olla pappia normatiivisesti velvoittavaa oikeusainesta. Koska kirkkokäsikirjaa ei ollut päivitetty avioliittolain muuttumisen jälkeen, sen sisältämä oikeudellinen aines katsottiin myös statukseltaan epäselväksi.

Ratkaisu ei ollut yksimielinen

Hallinto-oikeuden ratkaisu syntyi äänin 2–1. Eri mieltä oleva oikeuden jäsen katsoi, että kirkolliskokous oli hyväksyessään perustevaliokunnan mietinnön 4/2010 vahvistanut kirkon avioliittokäsityksen olevan miehen ja naisen välinen ja että piispainkokouksen vuoden 2016 selonteko oli todennut tuon linjauksen olevan voimassa myös avioliittolain muututtua. Tämän johdosta pappi olisi vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin rikkonut pappislupaustaan ja toiminut vastoin kirkon järjestystä.

Ratkaisun arviointia

Hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut ovat lyhyet eikä käytettyjen oikeuslähteiden keskinäinen punninta käy ratkaisusta kovin selkeästi ilmi. Hallinto-oikeus nähtävästi katsoi, että myös kirkkokäsikirja voi toimia vihkimistä määrittävänä oikeudellisena normina edellyttäen, että se olisi ollut hyväksytty sen jälkeen, kun eduskunta on hyväksynyt samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Sama aikajärjestysvaatimus näyttää hallinto-oikeuden enemmistön mukaan koskevan myös sitä kirkkojärjestyksen, jossa vihkimisen ehdot (rippikoulu ja kirkon jäsenyys) määritellään.

Argumentaatio on jossain määrin erikoinen. Kirkkolaki ja -järjestys ovat voimassa olevaa oikeutta ja mahdollisessa ristiriitatilanteissa niitä tulisi tulkita yleisten oikeudellista ratkaisutoimintaa koskevien oppien mukaisesti. Lex superior -periaatteen mukaan ylempi normi syrjäyttää alemman, lex specialis -periaatteen mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain ja lex posterior -periaatteen mukaan myöhempi säädös syrjäyttää aikaisemman. Tällaiseen oikeuslähdeopilliseen punnintaan hallinto-oikeus ei ryhtynyt. Ekonomiaperiaatteen mukaisesti valituksen kumoamiseen riitti hallinto-oikeuden enemmistön mielestä oikeustilan epäselvyyden toteaminen. Rangaistusta ei voida määrätä, ellei rike ole selvä. Muuhun ei tarvinnut ottaa kantaa.

Aiemmin on esitetty erisuuntaisia väitteitä siitä, miten samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä tulisi kirkkolainsäädännön valossa arvioida. Jotkut ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjaa ei tulisi käsitellä oikeusnormina, jolloin ei olisi olemassakaan sellaista lex specialis –normia, joka rajaisi kirkollista vihkimistä eri sukupuolta oleviin. Tällöin samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset olisivat sallittuja. Toiset taas ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjan asema oikeuslähteenä olisi selvä ja että lisäksi kirkkojärjestyksen säännös vihkimisen ehdoista tulisi ymmärtää avioliittolain aikaisemman version valossa siten, että se rajaisi vihkimisen edelleen eri sukupuolta oleviin pareihin. Hallinto-oikeus ei selvästi asettunut kummallekaan kannalle; molemmille olisi löytynyt oikeudellisia perusteita.

Mitä seuraavaksi?

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin on ratkaistava, aikooko se valittaa ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Ennen valittamista tuomiokapitulin tulee saada valituslupa. Se myönnettäneen sillä perusteella, että lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeää saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi (hallintolainkäyttölaki 13 §). Vastaavia valituksia pappien saamista varoituksista on näet ratkaistavana muissakin hallinto-oikeuksissa, ja selvää on, että etenkin siinä tapauksessa, jos näistä saadaan toisella tavalla perusteltuja ratkaisuja, on korkeimman hallinto-oikeuden syytä ottaa asiaan kantaa.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisu jättää oikeuslähdeopillinen punninta auki kirjoittamatta melkeinpä jo vaatii korkeimman oikeusasteen kannanottoa. Kenenkään etu ei ole, että oikeustila jää epäselväksi. Nythän ratkaisu on, että vihkimisten sallittavuuteen ei otettu kantaa ja varoitukselle ei katsottu olevan perusteita. Jos tämä ratkaisu jää lainvoimaiseksi, vihkimiset tulevat de facto sallituiksi.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten hallinto-oikeus olisi tulkinnut oikeustilaa, jos uusi kirkkolaki ja kirkkojärjestys olisivat jo voimassa. Kirkolliskokous näet hyväksyi keväällä 2018 esityksen uudeksi kirkkolaiksi ja kirkkojärjestykseksi. Uusi kirkkolaki on parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltavana. Jos se hyväksytään tänä vuonna, astuu voimaan myös uusi kirkkojärjestys, jossa vihkimisen ehtoja koskeva säännös on saman sisältöinen kuin nykyisessäkin kirkkojärjestyksessä – kirkollisen vihkimisen edellytyksenä on kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen.

Sinänsä oikeustilan ei pitäisi olla uudenkaan kirkkojärjestyksen aikana yhtään sen selvempi kuin nytkään, koska säännöksen sisältö on sama, mutta koska hallinto-oikeus on antanut säännöksen säätämisajankohdalle oikeudellista merkitystä, on mahdollista, että samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen voidaan uuden lain aikana katsoa sallituksi. Mikäli näin ei käy, oikeustila ei ainakaan ole nykyistä epäselvempi, koska kirkolliskokouksen on uuden kirkkolain ja kirkkojärjestyksen hyväksyessään voitu katsoa ottaneen muuttunut avioliittolaki huomioon.

Kuva: Pexels.

”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?”

Mitä voisi olla kirkollinen kokeilukulttuuri tänään? Harrastaisimmeko seurakunnissa innovoimista? Voimmeko yksilöinä, tiimeinä ja organisaatioina oppia jotakin toisiltamme vai onko meillä jo totuus valmiina?

Ylhäältä ohjaamisesta kokeilukulttuuriin

Nopeasti muuttuvassa, globaalistuvassa toimintaympäristössä tarve kehittää uutta ja luoda uusia toimintatapoja on ilmeinen. Näin se on myös kirkossa. Enää ei riitä se, että suunnitellaan huolellisesti uusi toimintamalli, jota saadun palautteen perusteella hiotaan valmiiksi, ja sen jälkeen se lanseerataan koko Suomen siioniin samanlaisena. Tuloksena on helposti se, että innovaatio on vanhentunut jo syntyessään eikä se itse toiminnallisesta tasosta irrallaan kehitettynä vastaa paikallisiin tarpeisiin.

Kimurantteihin (wicked) ongelmiin on vaikea löytää ratkaisuja miettimällä etukäteen kaikki vaihtoehdot ja valitsemalla niistä huolellisen harkinnan perusteella paras. Samoin sillä, että vain reagoi koko ajan tapahtuviin muutoksiin, jäädään jatkuvasti jälkeen ja muu yhteiskunta porhaltaa eteenpäin. Kaikkitietävän ennaltanäkemisen ja toisaalta vain laivaa heiluttaviin tyrskyhin reagoimisen sijaan olisikin hyvä olla proaktiivinen, siis mieluummin muutoksen edellä.

Nykyään puhutaan paljon kokeilukulttuurista, sen luomisesta ja ylläpitämisestä. Kokeilukulttuurissa ei pyritä kartoittamaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja monimutkaisine seurauksineen etukäteen, vaan hahmotellaan muutama vaihtoehtoinen etenemistapa, ja sitten kokeillaan, mikä toimii. Palautetta kokeilun toimivuudesta on usein mahdollista saada välittömästi. Jos uudessa toiminnassa on jokin pielessä, se voidaan nopeasti korjata. Kokonaan toimimaton malli voidaan hylätä saman tien.

Kokeilukulttuurin luominen edellyttää uutta suhtautumistapaa riskinottoon eli epäonnistumisten hyväksymiseen. Kerralla ei tarvitse tulla valmista. Epäonnistumiset hyväksytään organisaation oppimiskokemuksena – on saatu tietoa siitä, mikä ei toimi. Kokeilukulttuuriin liittyvä vahva ajatus onkin se, että kokeilu epäonnistuu vain, kun siitä ei opita mitään.

Menestyksekkäiden innovaatioiden (eli uusien kehitelmien) salaisuus on useimmiten se, että on onnistuttu yhdistämään jotain vanhaa, tuttua ja turvallista johonkin uuteen, inspiroivaan ja mielenkiintoiseen. ”Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua” (miksei jotain sinistäkin) pätee innovaatioissa hyvin. Kaikkea vanhaa ei voi heittää roskakoriin, mutta sitä, mikä on haitallista, pitäisi uskaltaa siivota rohkeasti.

Innovaatioiden jakaminen

Tämän vuosikymmenen lopulla on puhuttu paljon jakamistaloudesta (sharing economy). Se viittaa yhteiseen tai yhteisölliseen talouteen, jossa pääomaa (oli se sitten rahaa, esineitä tai ideoita) kulutetaan yhdessä. Pysyvän omistamisen sijaan on ryhdytty suosimaan kertaluonteista tai ajoittaista käyttöoikeutta. Esimerkkejä jakamistalouden eri muodoista ovat vaikkapa Airbnb ja Uber, joissa yksittäiset ihmiset tarjoavat asuntonsa taikka autonsa ja ajotaitonsa muiden käyttöön. Jakamistalous edellyttää hajautettua järjestelmää, jossa vastuu on yksittäisillä toimijoilla. He haluavat olla jakamisessa mukana, koska he itse kokevat saavansa vastineeksi jotakin.

Kun toimijat ovat näin vuorovaikutuksessa keskenään, syntyy lisäarvoa. Kirkossa lisäarvoa tuo vaihdanta, jossa seurakuntalaiset kokevat kirkon vastaavan heidän hengellisiin ja muihinkin tarpeisiinsa ja siksi he haluavat olla kirkon jäseninä ja edistää kirkon toimintaa. Yhdessä seurakunnassa kehitetyistä innovaatioista tulee koko kirkon kannalta arvokkaita, kun ne pääsevät leviämään mahdollisimman laajalle niin, että mahdollisimman monet seurakuntalaiset voivat liittyä niihin.

Vanha sanonta on, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen. Mitä laajemmalle ja moninaisemmin uudet toimintamallit leviävät, sen paremmin on mahdollista vastata myös seurakuntalaisten tarpeisiin. Uuden kehittämiseen menee paljon energiaa ja valmiin toteuttaminen on aina helpompaa. Siksi kirkossakin tulisi toimia siten, että hyvät ideat ja toimintamallit liikkuisivat mahdollisimman ketterästi seurakuntien välillä. Tämä edellyttää kokonaiskirkon asettamista oman seurakunnan ja oman työnäyn edelle.

Myrkkyä kokeilukulttuurille on mustasukkaisuus omien ideoiden varastamisesta. Se, että mieluummin olisi kiva saada omalle toimintamallille kirkkohallituksen ”patentti”, jolloin oma kehitelmä voisi levitä muuttamattomina kaikkien seurakuntien keskuuteen. Joskus taas kyse on siitä, että oma työnäky ei salli moninaisuutta, joka kuitenkin on kokeilukulttuurin ja innovaatioiden jakamisen elinehto. Jos pyritään liikaan uniformiteettiin, ajattelu kapeutuu ja seurakuntalaiset, jotka liittyisivät uuteen toimintamalliin, voivat jäädä seurakunnan toiminnasta osattomiksi.

Innovaatioiden jakamisessa on suostuttava ennustamattomiin lopputuloksiin. Omassa seurakunnassa hyvin toimiva konsepti ei välttämättä toimikaan toisessa paikassa. Muokkaamalla siitä saattaa syntyä aivan uudenlainen toimintamalli, joka toimii vielä alkuperäistäkin paremmin ja lähtee leviämään seurakunnasta toiseen. Tämä on kaikkien etu; mitä paremmin uusia työkaluja saadaan käyttöön kaikkialla, sen enemmän valinnanvaraa seurakunnilla on.

Kirkon työelämätoimijoiden kehittämisen idut -hankkeessa on pyritty edistämään työpaikoilla tehtyjen uusien innovaatioiden jakamista. Tähän mennessä julkaistut idut ovat nähtävillä evl.fi/plus-palvelussa. Siellä on kaikkien nähtävissä (ja kopioitavissa!), miten seurakunnissa on viety eteenpäin eri toimintamuotoja, rakenteellisia uudistuksia ja henkilöstöjohtamista.

Kaikki lähtee johtamisesta

Innovaatioiden kehittämisessä ja jakamisessa aivan olennainen merkitys on sillä, miten seurakuntaa johdetaan. Rohkaistaanko kokeilemaan vai kerrotaanko uuden idean esittäjälle heti, miksi se ei kuitenkaan toimi. Ollaanko valmiita muuttamaan totuttuja toimintamalleja vai vedotaanko siihen, että näin täällä on aina tehty. Kiitetäänkö siitä, että on ryhtynyt kehittämään toimintaa, ja silloinkin, kun kokeilu on osoittautunut toimimattomaksi? Kannustetaanko viemään omia ehdotuksia myös muualle, halutaanko ottaa oppia toisista seurakunnista? Onko jakamiselle olemassa sopivia forumeita? Voidaanko kokeilemiseen panostaa myös taloudellisesti?

Innovaatioiden leviämisessä ihmisten liikkuminen on keskeistä. Paitsi että ihmisten tulee tavata toisiaan vapaamuotoisesti, heitellä ideoita ilmaan, kerätä ja koota niitä ja tehdä yhdessä uusia asioita, organisaatiot kehittyvät vain sillä, että ihmiset vaihtavat työpaikkaa, tuovat mukanaan organisaatioon jotain uutta, kehittävät seurakunnan toimintaa eteenpäin, oppivat uutta ja vievät oppimansa mukanaan taas seuraavaan, usein vaativampaan tehtävään. Inhimillisen pääoman liikkumien työpaikkojen välillä tulisi nähdä koko kirkon rikkautena ja sitä hidastavia rakenteellisia esteitä olisi syytä purkaa.

Rakenteellisesti monen seurakunnan ja koko kirkonkin ongelma on työaloittainen ja alueellinen siiloutuminen. Tieto ylipäätään liikkuu heikosti organisaatioyksikköjen rajojen yli. Mustasukkainen oman työalan varjelu ei johda parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Seurakunnissa tulisikin kehittää käytäntöjä siitä, missä ja milloin on mahdollista ideoida yhdessä ja luoda jotain uutta. Pelkästään neljän vuoden välein ylätason strategiaseminaarissa tapahtuva mission ja vision viilaaminen ei riitä, vaan ideoinnin ja kokeilemisen tulisi olla jokapäiväistä ja siihen pitäisi olla myös riittävät kannustimet.

Vuonna 2020 alkava suorituslisäpalkkaus edellyttää, että jokaisen työntekijän työlle asetetaan tavoitteet ja niitä arvioidaan. Tarkoituksena on myös lisätä työntekijän ja hänen johtajansa välistä vuorovaikutusta. Voisiko ajatella, että kokeilevuus ja työn kehittäminen olisivat yksi suorituslisäjärjestelmän kriteereistä? Tai voisiko suorituslisä perustua siihen, kuinka paljon uutta tietoa työntekijä on sekä onnistuneiden että vähemmän onnistuneiden kokeilujen osalta tuottanut työyhteisölleen?

Päivittäisten rutiinien ja deadlinejen painaessa yhteisöllinen kehittäminen ja ideoiden jakaminen ei ehkä ole päällimmäisenä mielessä. Siksi johtamiselta vaaditaan toimenpiteitä siihen suuntaan, että ideoita syntyy, niitä uskalletaan esittää, niihin tartutaan ja niitä edistetään. Vakituisen työn määrä pitäisi olla sen suuruinen, että uuden luomiseen yksin ja yhdessä on tosiasiallinen mahdollisuus. Googlen työntekijöillä omaehtoiseen kehittämiseen on varattu 20 % eli yksi päivä viikossa. Paljonko se on sinun seurakunnassasi?

Kuva: Pexels.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kirkonkellon Kehittämisen ituja -blogissa 27.3.2019.

Pappisvirka ja kirkon yhteys

Menneen viikon kuumin kirkollinen puheenaihe lienee ollut 34 henkilön kirje Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoille siitä, että ”perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme” (Kotimaa24, 27.11.2018). Kirjeen julkitulon johdosta monet naispuoliset papit ovat kertoneet tuntojaan naispappeutta vastustaville tahoille annettavan tilan vaatimuksesta (Kotimaa24, 29.11.2018). Kirjeestä nousseen kohun seurauksena kirjeen kirjoittajista kirkolliskokouksen maallikkoedustaja Mikko Himanka on ihmetellyt, miten heidän kirjettään on tulkittu väärin ja puututtu sellaisiin asioihin, mistä he eivät ole kirjoittaneet (Kotimaa24, 30.11.2018).

Ennen kirjeen sisältöön menemistä yksi viestinnän keskeinen laki: Julkituloista käytävää keskustelua ei voi hallita. Jos joku tarttuu johonkin muuhun, kuin mitä on yritetty sanoa, kuuluu se hänen sananvapauteensa. Viestintään kuuluu seurausten ennakointi, ja nyt taisi siemenet tulla kylvettyä ohdakkeiden sekaan.

Mutta kirjeeseen. Nähdäkseni sen keskeinen sisältö tiivistyy seuraavaan argumentaatioon:

  1. Kirkossa on pysyvästi jäseniä, joiden vakaumus on sellainen, että he eivät voi käydä naisen toimittamassa messussa. Siksi he ovat perustaneet omia jumalanpalvelusyhteisöjään, joissa toimii ainoastaan miespuolisia pappeja. Yhteisöjen määrä on kasvava.
  2. Seurakunnat eivät nykyisin anna tällaisten yhteisöjen toimintaan tiloja, jolloin jumalanpalvelusyhteisöt ovat joutuneet investoimaan omiin tiloihinsa. Tällöin suhde paikallisseurakuntaan etääntyy.
  3. Mainituille jumalanpalvelusyhteisöille ei riitä pappeja, koska näistä yhteisöistä kasvaneet nuoret eivät lähde vaikean työllistymisen johdosta opiskelemaan teologiaa. Lienee tulkittava niin, että ”vaikealla työllistymisellä” ei viitata yleiseen teologian alan työttömyystilanteeseen, joka on laskusuunnassa, vaan siihen, että nämä yhteisöt tarvitsisivat sellaisia miespuolisia pappeja, joiden kanssa samassa vihkimyksessä ei ole vihitty naisia papeiksi.
  4. Edellä mainittujen kolmen syyn johdosta on käynnissä prosessi, jossa mainitut jumalanpalvelusyhteisöt ovat irtaantumasta kirkosta ja mahdollisesti perustavat omia, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta omia kirkkojaan (kuten Suomen evankelis-luterilanen lähetyshiippakunta äskettäin määritteli [Kotimaa24, 20.11.2018]).
  5. Edellisessä kohdassa mainittu prosessi on kirkon ykseyden näkökulmasta haitallinen, ja sen johdosta kirkossa pitää sallia ”tietty moniäänisyys”.

Ensin voidaan kysyä, onko kirjeen esittäjien prosessinkuvaus oikea; sen jälkeen voidaan pohtia mahdollisia johtopäätöksiä (kohta 5). Prosessinkuvausta (kohdat 1–4) luonnehdin seuraavasti:

  1. Perusajatus – jäsenet, joille kelpaa vain miespuolinen pappi, heidän jumalanpalvelusyhteisönsä, tila- ja pappispulansa – ovat olemassa. Tästä ei liene erimielisyyttä, mutta ilmiön laajuudesta voinee olla monta mieltä.
  2. Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan naisten pappeutta vastustaa noin 5 % suomalaisista (Crux 1/2016). Osuus on pysynyt samana vuodesta 2000 vuoteen 2015. Väistäjien määrä sen sijaan on vähentynyt: Vuonna 2000 naispuolisen papin tilaisuuteen saattoi osallistua 63 % naispappeutta vastustavista, vuonna 2015 jo 73 %. Väistäjiä oli vuonna 2015 enää 26 % naispappeutta vastustavista, Suomen aikuisväestöstä siis 1,3 % verrattuna vuonna 2000 olleeseen 1,5 %:iin. Vanhaa virkakäsitystä kannattavien ja sillä uskonnollisen osallistumisen kannalta merkitystä olevien määrä on siis laskussa, ei kasvussa.
  3. Vielä tulevaisuudessa tapahtuvasta supistumasta kertoo perinteisellä virkakannalla olevien ikäjakauma. Edellisessä kohdassa viitatun artikkelin mukaan varauksellisia naispappeutta kohtaan ovat muita useammin muun muassa eläkeikäiset (65–79-vuotiaat), maaseutumaisissa kunnissa asuvat sekä vain perusasteen tai toisen asteen koulutuksen käyneet. On vahvoja syitä olettaa, että kun suuret ikäluokat väistyvät, Suomi edelleen kaupungistuu ja koulutustaso nousee, myös naispappeutta vastustavien määrä vain pienenee, ei kasva.
  4. Mainitut jumalanpalvelusyhteisöt ovat kirkon liepeillä toimivia organisaatioita, joiden yhteys kirkkoon on ohut. Jumalanpalvelusyhteisöt eivät ole piispallisessa kaitsennassa, kuten kirkkoherrojen johtamat seurakunnat ovat. Harvoilla yhteisöillä on kirkoiksi vihittyjä tiloja, joissa saataisiin luvan kanssa viettää ehtoollista säännöllisesti. On kysyttävä, missä määrin mainitut yhteisöt kiertävät kirkkojärjestyksen sääntelyä siinä, missä ehtoollista saadaan viettää ja missä ei.
  5. Selvästi on niin, että mainitut yhteisöt ovat siirtyneet kirkon ulkopuolelle useassa vaiheessa: Ensin niin, että yhteisöt ovat erkaantuneet seurakunnan yhteisestä jumalanpalveluksesta. Sitten yhteisöt ovat siirtäneet jumalanpalvelukset omiin tiloihinsa, osa kenties kirkkojärjestyksen vastaisesti. Side, joka pitää yhteisöt kirkossa kiinni, on pappisvirka, joka saadaan kirkolta apostolisessa seuraannossa. Tätä pidetään arvokkaana, mutta valmius teologiseen joustoon omien pappien vihkimisen suhteen on nähtävästi olemassa, jos kirjeen kirjoittajia on uskominen.

Pidän edellä mainitun pohjalta kirjeen kirjoittajien prosessinkuvausta pääpiirteissään oikeana: Seurakuntien liepeillä toimii piispallisesta kaitsennasta irrallisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden sakramenttien toimittamisen valvonta on enemmän tai vähemmän puutteellista. Näillä yhteisöillä on ekonomistisesta näkökulmasta kannustimia liikkua kirkon yhteydestä poispäin.

Toisin kuin kirjeen kirjoittajat antavat ymmärtää, nämä yhteisöt, jotka pääasiallisesti lienevät syntyneet piispainkokouksen vuoden 2006 selonteon seurauksena, ovat pieni, suppeneva vähemmistö, joka mahdollisesti uusiutuu sen verran, että yhteisöt jäävät elämään maassamme olevien pienten luterilaisten vähemmistökirkkojen tavoin tai liittyvät osaksi esimerkiksi Lähetyshiippakuntaa.

Seuraavaksi on kysyttävä, miten edellä mainittua prosessia arvioidaan. Kirjeen kirjoittajat pitävät prosessia kielteisenä. Analysoin seuraavassa tätä kahden perusoikeuden – uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden – näkökulmista:

  1. Uskonnonvapauden perusteella jokainen ihminen saa valita sen, kuuluuko uskontokuntaan vai ei, ja jos kuuluu, mihin uskontokuntaan haluaa liittyä. Uskontokunta saa itse päättää opeistaan ja käytännöistään uskonnonvapauden sekä lakien ja hyvän tavan asettamissa rajoissa.
  2. Tasa-arvolaki ei koske uskonnonharjoitusta (2 §) ja sen perustelujen mukaan kirkot saavat itse päättää esimerkiksi papiksi vihkimisen perusteista (HE 57/1985 vp). Koska tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat uskonnonvapauden ohella perusoikeuksia (perustuslaki 6 §), tulee poikkeamat näistä säätää uskontokunnan säännöissä, siis kirkkolaissa tai uskonnollisen yhdyskunnan yhdyskuntajärjestyksessä. Kirkkolaissa on omaksuttu lähtökohta, että pappisvirkaan vihitään sukupuolesta riippumatta. Jonkin toisen uskontokunnan järjestyksessä voidaan säätää toisin, mutta kullakin kirkolla voi olla oikeudellisesta näkökulmasta vain yksi käsitys.
  3. Koska Suomen evankelis-luterilaisella kirkon käsitys pappisvirasta on sukupuolineutraali, tulee sekä kirkon jäsenten että kirkollisten organisaatioiden toimia tämän käsityksen mukaisesti, vaikka näiden käsitys olisikin toinen. Toisin kuin kirjeen kirjoittajat väittävät, tasa-arvolakia nimenomaan sovelletaan kaikkiin toimijoihin työnantajina, jolloin naispappeutta vastustavakin kirkollinen järjestö, joka työnhaussa valitsee miespuolisen papin tätä pätevämmän naispuolisen sijasta, syyllistyy tasa-arvolain 8 § tarkoittamaan syrjintään.
  4. Edellä kuvattu kehitys perinteisen virkakäsityksen jumalanpalvelusyhteisöjen siirtymisestä kirkon ulkopuolelle selkiyttäisi perusoikeuksien näkökulmasta sekä uskonnonvapauden että yhdenvertaisuuden alaa. Kirkossa, jossa on uskonnonvapauden pohjalta valittu sukupuolesta riippumaton pappisvirka, toteutuisi yhdenvertaisuus nykyistä selkeämmin. Jossakin toisessa yhteisössä, jossa on valittu uskonnonvapaudenpohjalta sukupuoleen sidottu pappisvirka, olisi yksiselitteinen oikeus pitäytyä rajauksessa.

Edellä sanotun pohjalta kehitys, jossa yhteisöt, joilla on kirkon virallisesta linjasta poikkeava käsitys pappisvirasta, siirtyvät kirkon ulkopuolelle – ehkä oman kirkon muodostaen –, olisi nykytilannetta selkiyttävä. Toisin kuin kirjeen kirjoittajat väittävät, ajan kuluminen ei niinkään pahenna asiaa, vaan pikemminkin tuo ratkaisun nykytilanteeseen.

Syitä sille, miksi kirkon tulisi sallia osana itseään sellaiset yhteisöt, jotka opettavat ja toimivat kirkon virallisesta kannasta poiketen, eivät kirjeen kirjoittajat esitä. Itsekään en niitä keksi. Kirkon linjaan sopimaton vakaumus tuskin itsessään riittää syyksi. Extra Ecclesiam nulla salus ei myöskään näytä separatistisia ryhmiä haitanneen.

Kirjeen pohjalta on syytä todeta myös muutama teologinen huomio:

  1. Kirjeessä toistetaan kirkolliskokouksen vuonna 1986 ja piispainkokouksen vuonna 2006 esittämä näkemys, että perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi. Tältä pohjalta voitaneen lähteä jatkossakin. Samassa yhteydessä on todettava piispainkokouksen vuoden 2006 tulkinta kirkolliskokouksen vuoden 1986 ponnesta, että myöskään naispappeus ei ole harhaoppi.
  2. Koska perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi, sitä voidaan kirkossa sietää, kuten on tehtykin. Naispappeutta vastustaville ei siis ole julistettu anateemaa eli heitä ei eroteta kirkosta, vaikka heillä on kirkon linjasta poikkeava käsitys. Perinteistä virkakäsitystä kannattavat saavat siis käsityksestään huolimata osallistua esimerkiksi ehtoollisen sakramenttiin. Ei harhaoppi -argumenttia taas ei voi käyttää toiseen suuntaan. Sillä ei voida oikeuttaa kirkon virallisesta linjasta poikkeavia opetuksia tai käytäntöjä.
  3. Koska sukupuolesta riippumaton pappeus ei myöskään ole harhaoppi, ei kirkossamme voida sallia sellaisia opetuksia tai käytäntöjä, että naisten pappeutta kannattavat henkilöt tulisi tavalla taikka toisella rajata kirkon jäsenyyden ja erityisesti ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Meillä on yksi, jakamaton virka, ja yksi, jakamaton ehtoollispöytä. Fraktiot niihin merkitsevät tosiasiallisesti yhteyden katkeamista, ja murtumista on jo tapahtunut.
  4. Edellisen perusteella tulisi siis lähteä siitä, että olipa sitten sukupuolineutraalin tai miessukupuoleen sidotun pappeuden kannalla, tulee noudattaa kirkon yhteistä linjaa, jonka mukaan sukupuolella ei ole väliä esimerkiksi sakramenttien pätevyyden kannalta. Mikäli tämä ei ole joillekuille mahdollista, voidaan perustellusti pohtia onko tämän taustalla jokin tai useampia seuraavista näkemyksistä:
    • Papin sukupuoli määrittää sen, onko tämän toimittama sakramentti pätevä.
    • Naisen vihkiminen papiksi ei ole koskaan pätevä.
    • Miehen vihkiminen papiksi ei ole pätevä, jos samassa jumalanpalveluksessa on vihitty nainen papiksi.
  5. Vastaukset edellisen kohdan väitteisiin paljastanevat sen, mihin erillisvihkimyksiä teologisessa mielessä tarvitaan. Onko osalla perinteisen virkakäsityksen kannattajista sellainen käsitys, että pappisvihkimys on pätevä ainoastaan silloin, kun samassa vihkimyksessä ei ole vihitty myös naisia papeiksi? Mikäli vastaus on kyllä, herää kysymys kontaminaatiosta: Miten on mahdollista, että samalla alttarilla papiksi vihityn naisen sukupuoli voi saastuttaa tai tehdä tyhjäksi viran, jonka kirkko piispan välityksellä antaa?
  6. On syytä kysyä, onko jokin edellä 4. kohdassa todetuista näkemyksistä kirkon virkateologian vastainen tai jopa harhaoppi, josta olisi syytä julistaa anateema. Sakramentin tai pappisvihkimyksen pätevyys on näet kirkon teologisen itseymmärryksen ydinaluetta, jossa poikkeaville käsityksille on perinteisesti annettu kovin vähän sijaa.

Lopuksi todettakoon pari epätoivottavaa käytöstä. Lapuan kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jaana Holma päätti protestina jäädä pois Lapualla tänään toimitetusta uusien pappien siunaamisesta – ilmeisesti siksi, että siunauksen toimittavat Lapuan tuomiorovasti Matti Salomäki sekä Etelä-Pohjanmaan lääninrovasti Heikki Sariola, jotka ovat molemmat kirjeen allekirjoittajia (Kotimaa24, 30.11.2018). Jäikö Holmalta huomaamatta, että hän lankesi naispappeja väistävien kanssa samaan ansaan, kun meni katkaisemaan alttariyhteyden?

Samantyyppisesti reagoi Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö Eero Jokela, joka ilmoitti katkaisevansa alttariyhteyden niiden miespappien kanssa, jotka eivät tee yhteistyötä naispappien kanssa (Kotimaa24, 28.11.2018). Hän tiedostaa kirjoituksessaan, että tästä saattaa olla hänelle tai muille vastavankaltaisille papeille seuraamuksia.

Näin pitää ollakin. Syrjintää ei näet tule kitkeä vastasyrjinnällä vaan muilla keinoilla. Pappisliiton laatiman papin ammattietiikka -ohjeistuksen mukaan pappi sitoutuu kirkon perustehtävään, kirkon tunnustukseen, kirkkolakiin, kirkkojärjestykseen, kirkon ja seurakunnan virallisiin päätöksiin sekä piispan ohjeistukseen. Näitä tulee noudattaa siitäkin huolimatta, että kaikki muut eivät niin tee.

Maljapuhe #Pappisliitto100 3.10.2018

Maljapuhe Suomen kirkon pappisliiton 100-vuotisjuhlan aluksi 3.10.2018.

Hyvät pappistoverit, ärade prästkamrater!

On hienoa olla täällä Finlandia-talolla. Aina puitteet eivät ole olleet ihan näin hienot. Liiton 60-vuotisjuhlia nimittäin vietettiin Akavatalon ruokalassa. Ihan kiva paikka sekin. Vuonna 1948 taas jännitettiin, saadaanko 30-vuotisjuhlia ollenkaan järjestettyä. Saatiinhan ne, sillä kesällä oli ollut hyvä sato ja myös Ruotsista oli saatu viljaa.

Ajattelin, että voisimme katsastaa, millaista oli silloin, kun Pappisliitto perustettiin. Sehän tapahtui 14. tammikuuta vuonna 1918, ja silloin oli maanantai eli pappien tavanomainen vapaapäivä. Paitsi silloin ei papeilla vielä ollut yhtäkään vapaapäivää.

Tuonna samana päivänä bolševikkien joukot valtasivat Krimin kansandemokraattisen tasavallan pääkaupungin. Päivän Hesarissa uutisoitiin, että Kansallisteatterissa oli sunnuntaina ollut kansanjuhla, jossa oli ”lämmin isänmaallinen tunnelma”. Samassa lehdessä mainostettiin myös lihaliemikuutioita sekä “obligatsiooneja”.

Mutta Pappisliiton perustamisesta ei ihan hirveästi uutisoitu. Paitsi demarien äänenkannattaja Työmies kyllä kirjoitti asiasta kahdeksan päivää myöhemmin. Jutussa todettiin, että sellainen järjestö, jossa oli jäseninä pappeja ja piispoja, oli ”taistelujärjestönä tyhjää ilmaa” sekä ”haihattelua ja ruikutusta”.

Liitossa on ollut vuosikymmenten aikana monenlaista edunvalvonta-agendaa. Heti liiton perustamisen jälkeen oli tarpeen tarttua siihen, että papit pystyisivät pitämään ainakin yhtä hevosta ja kahta lehmää. Samaan aikaan lobattiin, että pappiloiden lämmitystä varten saataisiin sähköä ja polttopuita.

Sodan jälkeen taas keskeistä oli saada papeille autoja ja virkapukuja: liitto mm. tilasi opetusministeriöltä 400 metriä mustaa kangasta ja 1 000 kiloa tärkkiä. Kymmenelle papille onnistuttiin hankkimaan Skoda. Myös oman radioaseman perustamista suunniteltiin.

Haasteitakin meillä on aika ajoin ollut. Heti ensimmäisen vuoden joulukuussa jouduttiin miettimään viestintä uusiksi, kun liiton hallinnoiman rahaston nimi päätettiin muuttaa ”vuoden 1918 muistorahastoksi”. Sehän oli vain kuukautta aikaisemmin perustettu nimellä ”Suomen kirkon marttyyripappien rahasto”.

Ristiriidoilta kirkon kanssa ei myöskään vältytty. Heti toisena vuonna Pappisliitto julisti, että kirkon torpparit ja mäkitupalaiset pitää vapauttaa. Sillä kannanotolla onnistuttiin suututtamaan arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän oli sitä mieltä, että liiton kannanotto on ”huonoa kiihotusta”.

Pahat kielet sanovat, että ay-liike on aina niin negatiivinen. Mutta meillä Pappisliitossa tavataan suhtautua erilaisiin asioihin myönteisesti. Esimerkiksi sotavuosina liitossa oli paljon optimismia. Vaikka liiton jäsenistä kaatui sodassa peräti 10 %, niin keskustoimikunta katsoi, että jäsenkato ei suoranaisesti vaikuttanut liiton tulevaisuuden näkymiin.

Voitteko arvata, mikä oli viimeinen linnake yhteiskunnassa, jossa palkoista ei sovittu vaan työnantaja määräsi ne yksipuolisesti? Aivan oikein, kirkkohan se. Vuonna 1975 sitten vihdoin saatiin virkaehtosopimusjärjestelmä.

Arkkipiispa Martti Simojoki joutui kirkolliskokouksessa tentattavaksi, että miksi kirkko tulee muuta yhteiskuntaa 35 vuotta jäljessä. Hänellä oli siihen papillinen vastaus: ”kesti aikaa ymmärtää, ettei kristillinen usko oikeuttanut ’holhoamaan toista ihmistä'”.

Sopimusjärjestelmän tulo kirkkoon vasta oli hienoa aikaa. Papitkin saivat ensimmäisen viikkovapaapäivän. Ja lakko-oikeuden. Tosin sitä pidettiin ”täysin evankeliumin vastaisena” ja ”avoimena rikoksena pappisvalaa kohtaan”. Professori Osmo Tiililäkin masentui.

Vaan kyllä se palkka on, mikä pappiakin kiinnostaa. Raamatussakin sanotaan, että työmies on palkkansa ansainnut. Papit ovat palkkana saaneet kyllä rahaakin, mutta pitkään sijasta annettiin virka-asunto, viljelysalaa, metsästysoikeus, kyydityksiä, halkoja – rikkaassa seurakunnassa ehkä jopa koivuhalkoja. Taistelu kokonaispalkan puolesta kesti vuosikymmeniä; vielä 1990-luvun alussa papeille maksettiin osa palkasta luonnossa.

Joskus kyllä on ollut sellainenkin aika, että joku pappi on saanut liitonkin mielestä liikaa palkkaa. Nimittäin 1950-luvulla Helsingin pitäjän kappalainen nautti vielä kymmenyksiä eli sai palkakseen 10 % kirkollisverosta. Jos systeemi olisi edelleen sama, tämä pappi saisi palkakseen 10 % Vantaan seurakuntayhtymän kirkollisverosta eli 2,5 miljoonaa vuodessa.

Toinen asia, joka on aina kiinnostanut, on työaika. Tai oikeastaan vapaa-aika. Siitä on puhuttu erityisen paljon nyt 2020-lukua lähestyttäessä, ihan Fingerporissakin. Sarjakuvassa pappi kertoo Heimolle, että hän ei pidä vapaapäiviä, ”koska saatanakaan ei niitä pidä”. Heimo vastaa papille, että sinulla on epäilyttäviä roolimalleja.

Pappisliiton ensimmäinen satavuotinen on ollut niin mielenkiintoinen, että tekee mieli profetoida toinen samanmoinen heti tähän perään. Etenkin jos kannanotot ovat ”haihattelun ja ruikutuksen sijaan” ”hyvää kiihotusta”. Eiköhän siis nosteta malja 100-vuotiaalle Pappisliitolle. Liiton malja!

Kirkon viranhaut aina verkkoon – hyvä uudistus tulossa!

Kirjoitin kuukausi sitten yhdessä Marjukka Anderssonin kanssa Kirkko & kaupunkiin sekä Kotimaahan tapauksesta, jossa helsinkiläinen Mikaelin seurakunta oli julkaissut kanttorin viran haettavaksi ainoastaan seurakunnan virallisella ilmoitustaululla kirkkoherranviraston seinällä. Menettely sinänsä täyttää lain kirjaimen (Kirkkolaki 6:10 §) mutta hyvän hallinnon henkeä tai hiippakunnan rekrytointiohjeita sen ei voi katsoa noudattavan. Julkista työnantajaa koskee julkisuuslain velvollisuus siitä, että yleisön tiedonsaannin kannalta keskeiset asiakirjat ovat saatavissa mm. yleisissä tietoverkoissa.

Toukokuun puolessa välissä Turkuun kokoontuvat kirkolliskokous saa käsiteltäväkseen kirkolliskokouksen lakivaliokunnan mietinnön 5/2017 kirkkolain ja kirkkojärjestyksen uudistamisesta. Kyseessä on ”kirkkolain kodifiointi” -nimellä tunnettu valtava lainsäädäntötekninen työ, jossa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännöksiä on kirjoitettu ja järjestelty uudestaan luettavaan ja käytettävämpään muotoon. Tavoitteena ei ole ollut muuttaa sääntelyä olennaisilta osin, mutta pieniä ja hyviä muutoksia joukossa on.

Yksi uudistus esitetyssä kirkkolaissa koskee mukavasti viranhaun julkisuutta. Enää kirkollinen työnantaja ei voisi ilmoittaa julkisesti haettavasta virasta ainoastaan kirkkoherranviraston eteisessä, vaan seurakunnan tulisi julkaista viranhakuilmoitus yleisessä tietoverkossa (esitetyn lain 7. luvun 12 §). Muutenkin kirkon hallinnon päätökset ja pöytäkirjat tulee tarkastamisen jälkeen pitää esillä yleisessä tietoverkossa eli käytännössä Internetissä (esitetyn lain 10. luvun 22 §).

Tietenkin monet seurakunnat ovat jo tähän mennessäkin oma-aloitteisesti tiedottaneet päätöksistään ja julkaisseet asiakirjansa nettisivuillaan. Uudet säännökset ovatkin niitä varten, jotka haluavat pitää asioita mieluummin salassa tai muuten vain eivät ole nähneet tarpeelliseksi avautua nettiä käyttäville jäsenilleen.

Kuva: Pexels.

Kirkon virantäyttöihin tarvitaan avoimuutta

Seurakuntien virantäytöt ovat lähtökohtaisesti julkisia. Katsomme, että virantäytöissä tulee noudattaa lain kirjaimen lisäksi lain henkeä.

Helsingin Mikaelin seurakunnan kanttorinviran hakuilmoitus julkaistiin 14.2.2018 ainoastaan seurakunnan virallisella ilmoitustaululla. Hakuilmoitusta ei ollut julkaistu seurakuntayhtymän intranetissä eikä avoimilla työpaikkasivustoilla, mikä on laillista, mutta ei avointa.

Viran hakuaika oli normaalia lyhempi, kuitenkin lain sallima kaksi viikkoa. Kun hakuaika päättyi viikon 9 keskiviikkona, oli hakijoita pyydetty varautumaan haastatteluun ja näytteisiin jo samalla viikolla. Viranhakijan valmistautuminen haastatteluun ja näytteisiin jää tällä aikataululla olemattomaksi, mikäli hänelle edes onnistuisi haastatteluun saapuminen näin lyhyellä varoitusajalla.

Hakuilmoituksen tehtäväkuvaus oli erittäin seikkaperäinen, ikään kuin valmiiksi jollekulle räätälöity. Tulkintaa puoltaa myös laajempi ilmoittelematta jättäminen ja lyhyet hakuajat. Huhuja tällaisesta julkisen viran etukäteen lupaamisesta on liikkunut laajalti kirkkomuusikoiden keskuudessa, mikä ei edistä kirkon julkisuuskuvaa.

Työnantajan toiminta on laillisuudestaan huolimatta kyseenalaista, sillä menettely ei noudata hyvän rekrytoinnin periaatteita. Helsingin hiippakunta on antanut seurakunnille rekrytointiohjeet, joita on syytä noudattaa. Kirkon tulisi olla esimerkillinen työnantaja – myönteisessä mielessä.

Enää ei hakuilmoituksen piilottelu virallisella ilmoitustaululla auta. Viranhaku on saanut runsaasti julkisuutta sosiaalisessa mediassa ja hakuilmoitus on kiertänyt kopiona kirkkomuusikoiden forumeilla. Toivottavasti Mikaelin seurakunta saa runsaasti hyviä hakijoita, joista paras voidaan valita!

Marjukka Andersson
puheenjohtaja
Suomen Kanttori-urkuriliitto r.y.

Jussi Junni
toiminnanjohtaja
Kirkon akateemiset AKI r.y.

Kuva: Pexels.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 12.3.2018 sekä Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 8.3.2018.

Naispappeus vai yhteinen pappisvirka?

Nyt maaliskuussa on juhlittu sitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeiksi on jo 30 vuotta vihitty ihmisiä heidän sukupuoleensa katsomatta. Itse asiassa juuri tänään, 6.3., on kulunut 30 vuotta ensimmäisten naisten vihkimisestä papeiksi.

Usein puhutaan naispappeudesta, ikään kuin vastakohtana miespappeudelle. Miespapeista ei vain puhuta alleviivaten, toisin kuin naispapeista. Papin arkkityyppi on mielikuvissamme mies, naispappi on tässä suhteessa jotain muuta. Naispappeus jäsentyy sen kautta, että se on toista kuin miesten pappeus.

Kieli ei vain kuvaa vaan se myös luo todellisuutta. Valituilla termeillä vaikutamme siihen, millaisena maailma näyttäytyy meille. Kirkolliskokous linjasi vuonna 1986, että papin sukupuoli ei ole opillinen kysymys. Jumalan kannalta ei siis ole väliä, onko pappi mies, nainen vai jokin muu. Sukupuolella ei ole pappeuden kannalta merkitystä.

Naispappeudesta ja miespappeudesta puhuminen luo mielikuvan, että ei olisi kaikille yhtä, yhteistä pappisvirkaa, vaan miesten ja naisten erilliset pappeudet. Näinhän ei tietenkään ole. Hyvää kehitystä on se, että nyt, 30 vuotta ensimmäisten naisten papiksi vihkimisen jälkeen, on alettu puhua sukupuolten yhteisestä pappisvirasta. Se on kielellisesti hyvä valinta, sillä se ei rajoitu vain mies–nais-kysymykseen vaan sisällyttää myös sukupuolivähemmistöt.

Sukupuolittunutta kielenkäyttöä on sekä kirkon että muun yhteiskunnan virkanimikkeissä ja muussa kielenkäytössä runsaasti. Aina sellainen ei aiheuta ongelmia. Kielellinen ero papin ja naispapin välillä on kuitenkin toiseuttava ja monet kokevat sen kielteisenä.

Pappi–naispappi-erottelu ylläpitää stereotyyppistä, miehistä pappiskuvaa. Kuitenkin vuonna 2018 pappeina on miehiä ja naisia suunnilleen yhtä paljon, tulevina vuosina naisia on enemmistö. Yhdenvertaisuuden edistämiseksi on syytä jättää pois käytöstä tarpeettomasti sukupuolittavat kielelliset vastakkainasettelut.

Kuva: Kirkon kuvapankki.