KHO: Pappi ei saanut vihkiä samansukupuolista paria

Perjantaina 18.9. saatiin Korkeimmasta hallinto-oikeudesta pitkään odotettu ratkaisu 2020:97. Kyse oli siitä, saiko Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaa varoituksen papille, joka oli ohjeiden vastaisesti vihkinyt avioliittoon kaksi keskenään samaa sukupuolta olevaa henkilöä.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli viime vuonna kumonnut varoituksen samassa asiassa. Olen analysoinut sen ratkaisun sisältöä aikaisemmassa kirjoituksessani. Tuomiokapituli valitti KHO:een ja valitus menestyi. KHO katsoi, monien odotusten vastaisesti, että tuomiokapitulilla oli oikeus varoituksen antamiseen.

Vihkimisen oikeudellinen epäselvyys

Kirkkolaki ja kirkkojärjestys – kirkon lainsäädännölliset normit – eivät sano vihittävien sukupuolesta mitään. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ssä määrätään vain, että vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä ja kirkon jäseniä. Kirkkokäsikirjassa, jonka mukaisesti kirkolliset toimitukset täytyy kirkkolain 4 luvun 2 § mukaisesti suorittaa, sukupuoli löytyy lähinnä ilmaisuista ”morsian” ja ”sulhanen”.

Tämän takia monet olivat esittäneet, että kirkon oikeudessa ei ole määräystä vihittävien sukupuolesta, jolloin papit voivat vihkiä kirkollisesti avioliittoon ketkä tahansa kaksi rippikoulun käynyttä kirkon jäsentä näiden sukupuolesta riippumatta. Sen vuoksi myös Pohjois-Suomen HaO vuosi sitten piti vihkimistä koskevaa oikeustilaa epäselvänä ja se oli riittävä syy kumota rangaistus.

Avioliittolain ja kirkkolain suhde

Avioliittolain 1.3.2017 tapahtuneen muutoksen merkityksestä kirkolle on esitetty kaksi näkemystä: Ensimmäisen mukaan avioliittolain muutos tarkoitti avioliittokäsityksen muutosta myös kirkkolaissa niin, että jatkossa avioliittoon vihkiminen kirkossa tarkoitti myös muiden kuin heteroparien vihkimistä. Toisen mukaan kirkkolaissa oli oma, avioliittolaista erillinen avioliittokäsitys, joka ei avioliittolain muutoksessa ollut muuttunut.

KHO:n ratkaisussa tämä jälkimmäinen kanta katsottiin oikeaksi. Vaikka avioliittolakia muutettiin, kirkon oikeudessa avioliittokäsitys pysyi ennallaan. Tämä on sinänsä lainsäädännössä tavallista: eri laeissa käytetään samoja sanoja eri tavalla, usein ne on eksplisiittisestikin määritelty eri tavoin. Toisaalta oikeusjärjestyksessämme ei ole kuin yksi avioliittoinstituutio, johon voidaan vihkiä kahdella erilaisella menettelyllä (kirkollisella vihkimisellä ja siviilivihkimisellä). Siten kirkon lainsäädännössä ei varsinaisesti voi olla erilaista avioliittokäsitystä, koska yhteiskunnassamme on vain yksi avioliittoinstituutio.

Kirkon lainsäädännössä voivat ”omana avioliittokäsityksenä” olla lähinnä avioliittolain 16 § mukaiset uskontokunnan omat lisäedellytykset vihkimiselle. KHO:n ratkaisussa oli kyse siitä, missä ne oli määritelty.

Kirkkokäsikirjan merkitys oikeuslähteenä

Kirkkolain 4 luvun 2 § mukaan kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa. Yhtäältä on vedottu kirkkokäsikirjan asemaan vihittävien sukupuolta rajoittavana normina, toisaalta on katsottu, että kirkkokäsikirjan rooli oikeuslähteenä on vähintäänkin epäselvä. Tälle kannalle esimerkiksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vuosi sitten.

KHO:n mukaan kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkkokäsikirjaa on tarkasteltava oikeudellisena kokonaisuutena. Ne kaikki hyväksytään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kirkkokäsikirja tarkentaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sääntelyä vihittävien sukupuolen osalta. Avioliittolain muutos ei muuttanut sitä lähtökohtaa, että avioliittoon vihkimistä koskeva toimitus on kirkon oikeuden kokonaisuudessa aikanaan hyväksytty vain miehen ja naisen väliseksi.

Kirkon opin ja lainsäädännön suhde

Avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa on ollut jokseenkin yksimielistä, että kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena ei ollut muuttunut. Tämä oli todettu myös kirkolliskokoukselle annetussa piispainkokouksen selonteossa vuonna 2016. Oikeudellinen kiista koski sen sijaan sitä, oliko avioliittolain muuttamisen jälkeenkin vihittävien sukupuolta rajattu kirkon oikeudessa vaiko ei.

KHO antoi tuomiossaan ratkaisevan merkityksen kirkon opille avioliitosta. Kirkolla on KHO:n mukaan perustuslain takaama autonomia päättää omasta opillisesta sisällöstään sisältäen sen, miten ja missä oppi ilmaistaan. Siksi ei voida edellyttää, että yhteiskunnan lainsäädännön muuttuessa kirkko joutuisi erikseen päättämään oman aiemman opetuksensa säilymisestä. KHO on halunnut myös välttää sen mielikuvan, että tuomioistuimet voisivat ratkaisuillaan vaikuttaa kirkon opin sisältöön.

Perusoikeuksien punnintaa

KHO joutui ratkaisussaan punnitsemaan kahden perusoikeuden, nimittäin uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden välistä suhdetta. Tätä ei tosin ratkaisussa ole täydellisesti kirjoitettu näkyviin. Tässä ratkaisussa uskonnonvapaudelle ja kirkon autonomialle annettiin suurempi painoarvo kuin yhdenvertaisuudelle. Suomen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännössä on yleisenä periaatteena, ettei sitä sovelleta uskonnonharjoitukseen, ja siinä mielessä KHO:n ratkaisu on johdonmukainen, kun kyse on uskonnollisen – vaikkakin samaan aikaan myös yhteiskunnallisen – toimituksen suorittamisesta ja siten uskonnonvapauden ydinalueesta.

Ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen, jos asiassa ei olisi ollut kyse uskonnonvapauden ydinalueesta vaan asia olisi kuulunut esimerkiksi työlainsäädännön alaan. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä on noudatettava myös uskontokuntien toiminnassa, ellei erikseen ole toisin säädetty. Tuomioistuimet ovatkin todenneet, että esimerkiksi rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa, koska asiasta ei ole nimenomaisesti säädetty. Sama koskee ceteris paribus myös työntekijää, jonka aviopuoliso on samaa sukupuolta.

Ratkaisun seuraukset

KHO:n ratkaisu on ainakin jonkinlainen välimerkki keskustelussa, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien asemaa kirkossa. Pappia voidaan rangaista siitä, että hän vihkii avioliittoon keskenään samaa sukupuolta olevia ihmisiä.

KHO ei kuitenkaan todennut, että rankaiseminen on välttämätöntä. Tuomiokapitulit tekevät tässä itsenäistä harkintaa. Todennäköistä on, että osa tuomiokapituleista antaa jatkossakin varoituksia ja mahdollisesti kovempiakin sanktioita. Toisaalta osa piispoista on jo ilmoittanut, että heidän hiippakunnassaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset saavat jatkua.

Oikeusturva kuuluu papillekin

Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien mielipideosastolla 27.8.2020.

Helsingin sanomat kertoi sunnuntaina (23.8.) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien tekemistä rikoksista ja niistä saatujen tuomioiden käsittelystä hiippakuntien tuomiokapituleissa. Vaikka papit syyllistyvät rikoksiin 80 prosenttia vähemmän kuin väestö keskimäärin, parannettavaa selvästi on. Pappisvirka on julkisesti hoidettava virka, ja pappisvihkimyksessä pappi lupaa tahtovansa elää niin, että on esikuvana seurakunnalle.

Huolta herättää arkkipiispa Tapio Luoman toive (HS 24.8.) siitä, että papit ilmoittaisivat saamistaan tuomioista tuomiokapituleille itse, koska tuomioistuimet vain harvoin noudattavat kirkkolain määräystä ilmoittaa kirkon viranhaltijoiden saamista tuomioista kirkollisille viranomaisille.

Toiveessa on kyse puuttumisesta ihmisoikeussopimusten takaamaan itsekriminointisuojaan. Koska tuomiokapituli saattaa oikeuden antaman tuomion lisäksi määrätä papille varoituksen, pidättää papin pappisviran toimittamisesta määräajaksi tai erottaa pappisvirasta pysyvästi, on tuomiokapitulin toimilla merkittävä vaikutus papin elinkeinoon.

Kirkkolaissa tuomioistuimille annettu ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia kirkon viranhaltijoita. Miksi arkkipiispa pyytää vain pappeja ilmoittamaan rikoksistaan?

Samassa HS:n jutussa Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kritisoi pappeja siitä, että nämä turvautuvat rikosasioissa lain heille suomiin muutoksenhakukeinoihin. Tuomiosta valittaminen on Hallamaan mukaan ”taipumusta selittää rajat ylittävä toiminta sallituksi”. Oikeusvaltiossa kuitenkin ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan, ja jokaisella on oikeus puolustaa itseään samoin kuin valittaa saamastaan tuomiosta.

On kysyttävä, mitä tuomiokapitulikäsittelyllä pappien rikosasioissa saavutetaan. Useimmissa tapauksissa käsittely ei papin osalta johda hallinnolliseen sanktioon rikosoikeudellisen tuomion lisäksi. Vakavissa rikoksissa tuomioistuin voi kuitenkin panna papin viralta, ja sen tulisi riittää suojakeinoksi estää näihin rikoksiin syyllistyneen toiminta julkisessa virassa.

Ulla Ruusukallio
puheenjohtaja

Jussi Junni
toiminnanjohtaja, Suomen kirkon pappisliitto

Kuva: Pexels.

Akava uudistamaan työmarkkinoita

Puheenvuoro Akavan liittokokouksessa 25.8.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät liittokokousedustajat!

Kulunut vuosi on koronaviruspandemian johdosta ollut äärimmäisen poikkeuksellinen, ja työmarkkinoilla se on näkynyt äkillisenä työn tarjonnan vähentämisenä ja monissa tehtävissä riskitekijöiden merkittävänä lisääntymisenä. Työmarkkinajärjestöt, Akava etunenässä, tarttuivat keväällä yhtäkkisesti muuttuneeseen tilanteeseen ja veivät maan hallitukselle päätettäväksi joukon merkittäviä toimenpiteitä, joilla sekä pelastettiin yrityksiä konkursseilta että turvattiin ihmisten toimeentulo tilanteessa, jossa sosiaaliturvan aiemmat pelisäännöt eivät enää toimineet.

Samanlaista vastuunottoa tarvitaan jatkossakin. Koronapandemia ei ole ohitse, ja Suomessakin on jo merkkejä uuden epidemian puhkeamisesta. Halusimme tai emme, koronatauti on keskuudessamme vielä vähintään koko ensi vuoden. Se edellyttää myös meiltä valmiutta merkittäviin työmarkkinoita uudistaviin toimenpiteisiin etenkin sen vuoksi, että hyvinvointivaltion perusta, työllisyysaste, on koronan johdosta laskenut ja romahduttanut maan hallitusohjelmassa tavoitellun nousun 75 %:iin vaalikauden loppuun mennessä.

Otan esimerkiksi kesällä loppuun saatetun neuvottelukierroksen. Sen suuri teema oli kiky-sopimuksen mukana tulleen työajanpidennyksen poisto. Siitä väännettiin useimmilla aloilla kuukausia edellisen sopimuksen päättymisen jälkeen. Koronaepidemia hankaloitti etenkin julkisen sektorin neuvotteluja, kun jotkut tahot pitivät yksityisen sektorin jo saavutetun palkankorotustason tavoittelua uudessa taloudellisessa tilanteessa vastuuttomana. Siihen nähden onnistuimme erinomaisesti. Edes työtaisteluja ei tarvittu.

Puheet virka- ja työehtosopimusten avaamisesta ensi vuoden palkankorotusten osalta on torpattava. Meillä ei ole enää keskitettyä tulopoliittista neuvottelujärjestelmää, ja sopimuksissa on nykyään kattavat paikallisen sopimisen järjestelmät. Yksityisellä sektorilla palkkojen korottamisesta sovitaan ensisijaisesti paikallisesti, ja useimmilla aloilla on mahdollista tehdä selviytymislausekkeen mukainen kriisisopimus. Siksi edes kokonaisen sopimusalan kattavaa leikkausta ei ole syytä tehdä.

Toisena esimerkkinä otan kesällä heränneen keskustelun ansioturvasta. Vaikka kassoihin kuulumattomien palkansaajien palkoista pidätetyt työttömyysvakuutusmaksut kanavoidaankin perusturvan rahoitukseen eikä kassoihin kuuluvien ansioturvaan, ihmisten oikeustajuun ei yleisesti istu ajatus siitä, miksi maksamalla kassamaksun, joka rahoittaa ansioturvasta vain 5,5 %, saa merkittävästi paremman etuuden. Se on huomattu myös puolueissa. Tällä hetkellä käsittääkseni kaikki puolueet ja myös Elinkeinoelämän keskusliitto kannattavat ansioturvareformia, ja meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä yksin nurkkaan puolustamaan nykymallia kynsin ja hampain. Pikemminkin meillä on tässä mahdollisuus profiloitua kaikkien asemaa parantavana solidaarisuusliikkeenä, ja enemmän sellainen kuin vain maksajien edun puolustaminen saa meidät näyttämään sellaiselta liikkeeltä, johon halutaan kuulua ja liittyä.

Kirkon akateemisten hallitus on viime viikolla ottanut kantaa sen puolesta, että ansioturvaa voitaisiin uudistaa ns. Kotamäen selvityksen 1. tai 2. mallin mukaisesti. Joko muutettaisiin perusturva ansiosidonnaiseksi etuudeksi niin, että sen arvo olisi 94,5 % nykyisestä ansiosidonnaisesta, siis kassamaksun verran alempi. Toinen vaihtoehto olisi palkansaajan velvoite liittyä työttömyyskassaan, ja tämä velvoite voisi perustua joko nykyiseen kassajärjestelmään tai niin, että ihminen kuuluisi oletuksena esimerkiksi Kelan ylläpitämään työttömyyskassaan. Tämä uudistus säilyttäisi toimivan kassajärjestelmämme, josta jäsenemme saavat useimmiten erinomaista palvelua. On selvää, että Kotamäen raportin 3. vaihtoehto, koko ansioturvan keskittäminen Kelaan, voisi olla halvempi vaihtoehto, mutta millainen olisi palvelutaso sen jälkeen? Toimeentulotuen uudistus antoi siitä varoittavan esimerkin.

Kolmannen esimerkin otan kirkon sektorilta, jota oma liittoni edustaa. Kirkon sektori on pieni sektori, käsittäen vain reilun prosentin kaikista akavalaisista. Kuitenkin sillä on merkittävässä määrin henkilöstöä koskevaa omaa sääntelyä, joka on monessa suhteessa vanhanaikaista ja osittain myös yksilöiden perusoikeuksia polkevaa. Taitamme edelleen peistä uudesta työaikalaista, jota Akavan ansiosta saimme eduskunnassa merkittävästi muutettua nimenomaan uskonnollisia tehtäviä tekevien osalta. Kirkon sektorilla ei muista aloista poiketen ole yhteistoimintalakia, vaan yhteistoiminta perustuu sopimukseen, jonka työnantaja voi yksipuolisesti irtisanoa.

Kirkon sektorin merkittävin haaste on niin sanottu kirkon autonomia. Kirkon johto, piispat etunenässä, on sitä mieltä, että kirkon tulee saada päättää lainsäädännöstään ja jopa yleisen lainsäädännön soveltamisesta itse. Ministeriöissä taas on katsottu, että kirkkoa koskevaan sääntelyyn ei puututa ilman kirkon omaa aloitetta. Vastuunpakoilu johtaa viime kädessä siihen, että muilla aloilla itsestään selvät uudistukset eivät etene, tai ne etenevät vain pakon edessä, kun tuomioistuimet päättävät asioista kirkon työnantajien puolesta.

Olen kuvannut näitä haasteita korostaakseni sitä, mihin liitot tarvitsevat Akavaa. Samalla tavalla kuin liitto yksittäiselle jäsenelle, Akava tarjoaa liitoilleen leveämmät hartiat. 

Hyvät ammattiyhdistystoverit! Meitä haastetaan uudistamaan työmarkkinoita vastuullisesti, ja jos siihen haasteeseen tartumme, uudistuu myös ammattiyhdistysliike. Liian usein näyttäydymme ulospäin saavutettuihin etuihin tarkertuvana ja keskenään riitelevänä joukkona. Tähän ei meillä yksinkertaisesti ole varaa. Meidän on yhdessä, yhtenäisenä liikkeenä uudistettava työmarkkinoita 2020-luvulle, jotta mahdollisimman monella olisi töitä ja jokaisella myös riittävä toimeentulo. Kiitos.

Kuva: Katja Aho.

Kirkkolaki perusoikeuksia polkemassa?

Monelta lienee mennyt ohi, että keskiviikkona 4.3.2020 julkaistiin dokumentti, joka kantaa lyhennettä PeVL 4/2020 vp. Se on eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä uudeksi kirkkolaiksi, jonka oli määrä tulla voimaan jo vuoden alusta. Nyt siihen tuli lisää viivettä, kun perustuslakivaliokunta katsoi, että kirkkolakiesitys oli monessa kohdassa perustuslain vastainen.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on varmistaa, että eduskunnan hyväksymät lait ovat perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaisia. Valiokunnan työssä on kyse etukäteen tapahtuvasta perustuslainmukaisuuden valvonnasta. Jälkikäteen perustuslainmukaisuutta valvovat tuomioistuimet.

Perustuslakivaliokunta lähtee siitä, että kirkon tehtävä julkisoikeudellisena yhteisönä on omalta osaltaan taata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kirkkolakiesityksen ongelmia perustuslain suhteen on jo valtiosääntöoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen eritellyt Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran Perustuslaki-blogissa. Se kannattaa lukea tämän blogin pohjaksi.

Viranhaltijan henkilökohtainen koskemattomuus

Kirkko poikkeaa suurimmasta osasta maan työnantajia siinä, että iso osa sen työntekijöistä on virkasuhteessa, siis viranhaltijoita. Kunnan, valtion ja eduskunnan tapaan kirkolla on oma viranhaltijalainsäädäntö, jota noudatetaan vain kirkon viranhaltijoihin. Siitä on säädetty kirkkolaissa, ja nyt perustuslakivaliokunta puuttui nimenomaan tähän sisältöön.

Uudessa kirkkolaissa olisi nykyisen kirkkolain tapaan mahdollisuus velvoittaa viranhaltija menemään terveystarkastukseen ja luovuttamaan terveystietonsa työnantajalle. Tällaista velvollisuutta työsuhteisilla työntekijöillä ei ole. Terveystietojen luovuttamiseen pakottaminen on perustuslakivaliokunnan mukaan perustuslain 7 §:ss säädettyyn yksilön henkilökohtaiseen koskemattomuutteen puuttumista. Pakollinen terveystarkastus rajoittaisi myös henkilön itsemääräämisoikeutta.

Tällaisen perusoikeuteen puuttuminen lainsäädännöllä edellyttäisi sitä, että viranhaltijalle olisi taattu oikeus hakea muutosta työnantajan päätökseen. Nyt ehdotuksessa oli, että työnantajan päätöksestä määrätä viranhaltija terveystarkastukseen ei olisi voitu valittaa mitenkään.

Viranhaltijan saama varoitus

Jos työntekijä käyttäytyy moitittavasti, työnantaja voi antaa hänelle varoituksen. Kirkon viranhaltijan osalta tällainen mahdollisuus on nykyisessäkin kirkkolaissa. Perustuslakivaliokunta kuitenkin katsoi, että varoitusmenettely, josta on säädetty laissa erikseen (kuten valtion virkamieslaissa), ei ole vain työnjohdollinen toimenpide (kuten kunnallisessa viranhaltijalaissa), koska varoitukselle oli ehdotuksessa säädetty edellytyksiä, joiden tuli täyttyä ennen varoituksen antamista (”on rikkonut tai laiminlyönyt virkasuhteeseen kuuluvia velvoitteita”).

Koska varoituksessa oli perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan kyse hallintopäätöksestä, jossa päätöksentekijän tulisi tulkita, onko viranhaltija rikkonut tai laiminlyönyt virkasuhteeseen kuuluvia velvoitteita, kirkkolakiesityksessä olisi tullut säätää viranhaltijalle mahdollisuus hakea varoituksesta muutosta. Nyt työnantajan antamasta varoituksesta ei olisi voinut valittaa.

Papin oikeus hakea muutosta virantäytöstä

Perustuslain 21 § mukainen lähtökohta on, että omia oikeuksia ja velvollisuuksia koskevaan asiaan on saatava hakea muutosta. Yksi hieman harmaalla alueella oleva näkökulma koskee virkanimityksiä.

Kirkkolakiesityksessä oli ehdotettu nykyisen kirkkolain tapaan, että seurakuntapastorin virkoihin sekä papin virkojen sijaisuuksiin tehtäviin nimityspäätöksiin ei saisi hakea muutosta hallinto-oikeuteen valittamalla. Perustuslakivaliokunta on aikaisemmin katsonut, että perustuslaki tai kansainväliset ihmisoikeussopimukset eivät ehdottomasti edellytä valitusoikeutta virkaan tai virkasuhteeseen nimittämistä koskevasta päätöksestä. Samalla valiokunta on kuitenkin todennut, että valtion eräiden virkanimitysten jääminen valituskiellon alaisiksi ei hyvin sovi yhteen perustuslain 21 §:n oikeusturvaperusoikeuden kanssa.

Tämä jännite on myös esitetyssä seurakuntapastorin ja papinvirkojen sijaisuuksien virkanimityksiä koskevassa muutoksenhakukiellossa. Kirkolliskokous käsitteli vuonna 2016 hiippakuntavaltuustoaloitetta seurakuntapastorin virkoja koskevan muutoksenhakukiellon kumoamisessa ja päätti hallintovaliokunnan mietinnön mukaisesti hylätä aloitteen, koska muutoksenhakuoikeus olisi edellyttänyt selvitystyötä pappisvirkaan vihkimisen suhteesta viranhoitomääräykseen eikä hallintovaliokunta pitänyt tällaisen selvityksen laatimista tarpeellisena. Kuitenkin juuri edellisenä vuonna oli kirkkohallituksesta tullut kirkolliskokoukseen esitys diakonivirasta, jossa mainittu kysymys oli ratkaistu ehdottamalla ehdollista virkamääräystä henkilölle, jolla vihkimystä ei vielä olisi ollut.

Seurakuntapastorin virkoja ja papinvirkojen sijaisuuksia täytetään satoja vuosittain. Kaikissa muissa viranhaltijaryhmissä on mahdollista valittaa, jos viranhakija katsoo, että työnantaja on menetellyt virheellisesti.

Seurakuntalaisten yksityisyys

Perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota myös tietosuojakysymyksiin, jotka ovat EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) voimaantultua olleet aiempaa keskeisempiä erityisesti, kun käsitellään arkaluonteisia tietoja. On hyvä huomata, että koko kirkon jäsenrekisteri on luonteeltaan arkaluontoinen aineisto, koska rekisteri sisältää tiedon uskontokunnan jäsenyydestä, joka on arkaluonteinen ja siten salassa pidettävä tieto (tietosuoja-asetuksen 9 artikla 2 kohta d alakohta).

Oikeus yksityisyyteen on perustuslain 10 §:ssä säädetty perusoikeus (yksityiselämän suoja). Uuteen kirkkolakiin ehdotettiin säädettäväksi se, että kirkon jäsenrekisteriin tallennettaisiin epämääräinen määrä vanhoista kirkonkirjoista siirrettäviä tietoja. Arkaluonteisten tietojen osalta pitäisi laissa tarkkarajaisesti ja täsmällisesti yksilöidä, mitä tietoja siirretään. Samoin kirkkohallitukselle ehdotettiin lupaa luovuttaa jäsenrekisteriin tallennettuja tietoja ulkopuoliselle. Mitään perusteita tälle ei edellytetty, eli kirkkohallitus olisi saanut oikeuden luovuttaa jäsenrekisterin tietoja ulkopuolisille mistä tahansa syystä.

Kokonaan oma kysymyksensä koski diakoniatyötä, joka valiokunnan mielestä rinnastuu osittain sosiaali- ja terveyspalveluihin, jolloin diakoniatyössä saatettaisiin käsitellä esimerkiksi terveydentilaa ja hoitotoimenpiteitä samoin kuin sosiaalihuollon tarvetta ja sosiaalietuuksia koskevia tietoja. Kirkkolaisssa olisi tullut joko nykyistä selvästi laajemmin tai selvästi muuhun lainsäädäntöön viitaten säätää siitä, miten näitä arkaluonteisia tietoja käytetään ja suojataan kirkon työssä.

Myös yksityisyyteen ja tietosuojaan liittyvät kysymykset olivat perustuslakivaliokunnan mielestä sellaisia, että ne eivät mahdollistaneet kirkkolain säätämistä tavallisena lakina.

 

Kirkko voi ratkaista kiky-kiistan

Työmarkkinoilla jumittaa. Ratkaisua ei tunnu syntyvän aloille, jossa 24 tunnin työajanlisäys on sovittu pysyväksi. Työnantajat haluavat säilyttää kiky-tunnit mutta työntekijät poistaa ne. Samalla riidellään palkankorotuksen määrästä; se kun on kytketty työaikaan kiinni. Tästä kirjoitin viime viikolla.

Mitä jos kiista pitkittyy, sopimuksia ei saada ja työnantajat pitäytyvät tiukasti siinä, että kiky-tunneista ei luovuta ellei palkankorotuksista tingitä?

Kirkko voi ratkaista tämän ongelman. Lisätään arkipyhiä! Tai tarkkaan ottaen ensi alkuun palautetaan alkuperäisille paikoilleen niitä, jotka omavaltaisesti, muun maailman menoa seuraamatta siirrettiin ”työmarkkinasyistä” viikonloppuihin vuosina 1955 ja 1973. Näitä siirrettyjä pyhäpäiviä ovat Marianpäivä (25.3.), juhannus (alun perin 24.6.) ja pyhäinpäivä (alun perin 1.11.). Lisäksi toinen helluntaipäivä (maanantai 51. päivänä pääsiäisestä lukien katosi vuoden 1973 ”uudistuksessa”).

(Niille, joita ajatus arkipyhien palauttamisesta niiden oikeille paikoilleen kavahduttaa, todettakoon, että vuonna 1992 palautettiin loppiainen ja helatorstai niiden alkuperäisille paikoilleen lauantailta, jonne ne oli vuonna 1973 siirretty.)

Kiky-24-tuntia vastaa suunnilleen kolmea työpäivää vuodessa. Sanon suunnilleen, koska harvan työaika on täyttä kahdeksaa tuntia päivässä. Esimerkiksi 7 h 45 min päivätyöajalla kiky-tunneissa on kyse 3,1 päivän työstä.

Tiettynä viikonpäivänä sijaitsevan arkipyhän arvo (esim. helatorstai) on luonnollisesti yksi työpäivä. Päivämäärään sidotun ja siksi aina eri vuosina eri viikonpäiväksi sattuva arkipyhä taas on työmarkkinamatematiikan mukaan 0,7 työpäivää (se kun osuu tavanomaiselle työviikolle 5 kertaa seitsemästä).

Tästä saadaan nopeasti laskettua, että toinen helluntaipäivä on 1 työpäivän arvoinen ja Marianpäivä, juhannus ja pyhäinpäivä kukin 0,7 työpäivän arvoisia. Summa summarum saadaan kasaan 3,1 työpäivää eli kiky-tuntien laskennallinen työajan lyhennys.

Kirkko voisi tässä työmarkkinapoliittisesti herkässä ajassa tukea pientä ihmistä niin, että hän joko voisi pyhittää lepopäivän tai edes levätä pyhäpäivän.

Kuva: Pexels.

Kirkko 2040 – kolmanneksen pienempi

Sanotaan, että ennustaminen on epävarmaa. Erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Varmaan siksi mielellämme tarkastelemme asioita kovin lyhytnäköisesti, ehkä vuoden–parin, korkeintaan viiden vuoden päähän. Kirkon strategisissa kysymyksissä fokus pitäisi olla kuitenkin vielä kauempana, jos ei suorastaan iäisyydessä, niin ainakin vuosikymmenen tai kahden päässä. Kirkollinen kvartaali kun on ainakin 25 vuotta; joissakin kirkoissa jopa 250 vuotta. Jokainen merikapteeni tietää, että valtamerilaiva kääntyy hitaasti. Jos ei osaa ennakoida, ollaan karilla.

Vuodesta 2000 on yhtä kauan kuin vuoteen 2040 on vielä aikaa. Seuraavat kaksi vuosikymmentä merkitsevät kirkolle rajuja muutoksia, joiden merkit ovat olleet idullaan koko 2000-luvun. Muutoksille on tyypillistä, että ne noudattavat S-käyrää. Ne alkavat hitaasti, tuskin havaittavina hiljaisina signaaleina. Jossakin vaiheessa ylitetään kynnysarvo, ja hakeudutaan nopeasti uuteen positioon, joka jälleen hiljalleen vakiintuu. Kirkon rakenteiden ja talouden osalta muutosten vuosikymmenet ovat edessä päin.

Signaalit ovat olleet hiljaisia – mutta eivät ole enää

Vaikka kirkosta on jatkuvasti erottu siitä asti, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan vuoden 1923 alusta, kirkon jäsenmäärä kasvoi 1990-luvun loppuun asti. Huippuarvo saavutettiin vuonna 2000, jolloin kirkkoon kuului 4,4 miljoonaa jäsentä. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain ja vuonna 2007 perustetun eroakirkosta.fi-palvelun avaamisen jälkeen eroamistahti on ollut nopeaa. Vuonna 2010 kirkossa oli 4,2 miljoonaa jäsentä, vuonna 2019 enää 3,8 miljoonaa. Jäsenmäärän lasku on tuplaantunut 2010-luvulla 2000-lukuun nähden.

Tulevina vuosikymmeninä jäsenmäärä pienenee edelleen kiihtyvää vauhtia. Vuonna 2030 kirkolla ennustetaan olevan enää 3,2 miljoonaa jäsentä, mikä tarkoittaa 2020-luvulla kolminkertaista vähenemistahtia 2000-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen nähden. Saman vauhdin ennustetaan jatkuvan niin, että vuonna 2040 kirkossa on jäseniä enää 2,7 miljoonaa.

Vielä tällä hetkellä jokaisessa kunnassa yli puolet väestöstä kuuluu kirkkoon. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudulla ollaan menty kokonaisuudessaan jo sen alle. Mutta vuonna 2040 kartta (ks. kuva) on aivan eri näköinen. Alueita, joilla kirkkoon kuuluu alle puolet väestöstä on useita, ja monilla kirkkoonkuulumisprosentti laskee alle 40:n. Nämä ovat vieläpä niitä alueita, joilla suurimmat väestömäärät asuvat.

Taloutta ja rakenteita on sopeutettava

Kirkon jäsenmäärää vähentää kaksi seikkaa. Kirkosta eroaminen ja kuolleisuus. Yksittäisiä seurakuntia kurjistaa lisäksi muuttoliike. Kasvavia seurakuntia on vain muutamia; ne sijaitsevat niillä alueilla, joilla muuttovoitto on merkittävä.

Toisenlainen kartta (ks. kuva) saadaan, kun tarkastellaan seurakuntien jäsenmäärän muutosta. Kirkon jäsenmäärän ennustetaan kokonaisuutena vähenevän 3,8 miljoonasta 2,7 miljoonaan vuoteen 2040 mennessä. Keskimäärin se tarkoittaa n. 29 % vähenemistä. Alueelliset erot ovat kuitenkin suuria. On seurakuntia, joissa jäsenmäärä vähenee vain reilun 6 %, sillä muuttovoitto muilta alueilta kompensoi näiden menetyksiä. Toiset seurakunnat menettävät jopa yli 60 % nykyisistä jäsenistään – sekä muuttotappion että taivaallisen elonkorjuun myötä.

Sanomattakin on selvää, että kirkon rakenteita on sopeutettava. Moni seurakunta kamppailee nyt jo selviämisen rajoilla. Seurakunnan taloudellista itsenäisyyttä pidetään niin pyhänä arvona, että taloudellinen kantokyky viedään siihen pisteeseen, ettei enää ole vaihtoehtoa kuin liittyä yhteen naapurin kanssa – usein epäedullisemmilla ehdoilla kuin aiemmin. Vapaaehtoiset liittymisprosessit eivät kuitenkaan ole tässä murroksessa riittävän tehokkaita; tarvitaan jotain enemmän.

Mistä uusi hallintomalli kirkolle?

Edellisellä kaudella kirkolliskokous sai päätettäväkseen seurakuntarakenneuudistuksen, joka olisi liittänyt jokaisen seurakunnan osaksi seurakuntayhtymää (ns. seurakuntayhtymämalli). Se äänestettiin kirkolliskokouksessa nurin – ihan syystäkin. Se ei olisi tarjonnut seurakunnille riittävää rakenteellista uudistamista. Hallinnollisten yksiköiden määrä ei olisi vähentynyt vaan päinvastoin lisääntynyt. 

Viinipuu on esittänyt mallia, jossa kirkon hallinnolliseksi perusyksiköksi otettaisiin seurakunnan sijasta hiippakunta. Hiippakunta vastaisi siitä kaiken omaisuuden, talouden ja henkilöstön hallinnosta, josta nyt seurakunnat vastaavat. Hiippakunnan ollessa henkilöstön työnantajataho hiippakunta pystyisi nykyistä paremmin koordinoimaan toimintaa laajalla alueella. Kirkollisvero olisi sama koko hiippakunnassa, kun hiippakunta keräisi veron.

Hiippakuntamallilla on vahva alkukirkollinen esikuva, mutta erityiset perusteet hiippakuntamallilla ovat käytännölliset. Hiippakuntahallintoon siirtyminen järkevöittäisi seurakuntien hallintoa sekä itsessään että suhteessa keskushallintoon. Isoissa kaupungeissa seurakuntayhtymien ja tuomiokapitulien rooli on nykyisessä hallintomallissa epäselvä. Pienet seurakunnat tarvitsisivat tuomiokapituleilta enemmän kuin ne voivat nykyisellä rahoituksella tuottaa; suuret seurakuntataloudet taas pärjäävät hyvin ilman hiippakuntien tukea. Tähän hiippakuntamalli toisi tasaisuutta. 

Hiippakuntamallissa kirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö olisi seurakunta, ja osana hiippakuntaa niitä voitaisiin joustavasti organisoida tarpeen mukaan. Mahdollisimman paljon toiminnallista päätösvaltaa delegoitaisiin seurakunnalliselle tasolle. Vaalit voitaisiin kuitenkin järjestää vain hiippakuntatasolla; silloin voitaisiin luopua nykyisestä monen vaalin sekavasta järjestelmästä. Hiippakuntamalli mahdollistaisi myös henkilöseurakunnat alueellisten rinnalle, koska hiippakunta voisi päättää seurakuntajaosta itsenäisesti. Kaikki olisi vahvasti piispan ja tuomiokapitulin kaitsennassa.

Kuva: Wikimedia Commons.

Blogin lähteenä on käytetty Kirkon tilastopalvelua ja sen kuva-aineistoa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Viinipuun blogissa

 

 

Kolme helmeä kirkon johtajuudelle

Olin 16.–17.1.2020 järjestämässä joka toinen vuosi pidettävää Kirkon johtamisforumia Helsingissä. Päivät kokosivat noin 200 kirkon johtajaa yhteen. Ohjelmassa oli paljon johtamisen peruskysymyksiä, julkisen sektorin ja sen työpaikkojen murroksesta, kirkon tulevaisuuden toimintaympäristöstä sekä johtamisen sukupuolittuneisuudesta.

Työnantajani Kirkon akateemiset AKI on ollut mukana forumin järjestämisessä alusta asti, ja tänäkin vuonna meillä oli näyttelyosastolla ständi. Pisteellämme saattoi äänestää kolmen eri väitteen puolesta pudottamalla astiaan keltaisen helmen tai väitettä vastaan pudottamalla astiaan punaisen helmen. Jakauman näkee silmämääräisesti yllä olevasta kuvasta. Olen höystänyt helmien kysymyksiä ajatuksilla, joita olen kuullut forumin aikana puhujilta ja keskustelukumppaneilta. Jos joku tunnistaa oman ajatuksensa varastetun, pyydän anteeksi.

Johtaminen kirkossa on hyvällä tasolla

Huolestuttavan paljon oli punaista tässä. Suurin osa vastanneista näyttäisi ajattelevan, että johtaminen ei kirkossa ole hyvällä tasolla. Petrattavaa on. Tunnistetaan hallinnollista kankeutta, vanhentuneita johtamiskäyntäntöjä, vaikeutta puuttua epäkohtiin, johtajien uupumista työkuorman alle. Pohditaan, miksi johtajiksi kirkossa ei aina edes haluta; etenkin ylimpään johtoon varsinkin kirkkoherran virkojen osalta hakijoita on monin paikoin vain kourallinen.

Kirkollinen johtaminen on perinteisesti ollut hallinnointia – administraatiota – enemmän kuin asioiden sujumaan saattamista – managementia – tai ihmisten johtamista – leadershipia. Vaikka juuri viimeisimmän kuvittelisi olevan kirkollisten virkojen ytimessä. Kirkon johtamiskoulutuksessakin hengellinen tai pastoraalinen johtaminen on monin tavoin keskiössä. Silti kirkon työpaikat ovat pitkään olleet monin tavoin hyvin individualistisen työkulttuurin kehtoja, ja strategiselle johtamiselle on ollut vain vähän tilaa. Tilanne on onneksi muuttunut.

Kirkolla olisi paljon opittavaa myös muusta yhteiskunnasta. Moni asia, joka kirkkoon on vasta tuloillaan, on ollut totta jo vuosikymmeniä esimerkiksi elinkeinoelämässä. Pidän tärkeänä, että johtamisforumissa meillä on nimenomaan ollut puhujina myös muita kuin kirkollisessa kulttuurissa marinoituneita johtajia.

Työaika sopii myös hengelliseen työhön

Kirkossa hengellistä työtä on perinteisesti tehty ilman työaikaa. Isä Camillo -ihannetta aina työssä olevasta työntekijästä on eletty aina 2000-luvulle asti. Työaikalaki ei ole koskenut pappeja ja kanttoreita ja muitakin hengellisen työn viranhaltijoita on ollut työajan ulkopuolella vuoden 1996 työaikalain aikana. Kirkon johtajat tuntuvat suhtautuvan ajatukseen työajasta hengellisessä työssä vaihtelevasti. Osa kannattaa, osa vastustaa, osa ehkä siltä väliltä.

Työajasta on keskusteltu jo 1990-luvulta asti, mutta vasta 2010-luku on nähnyt ensimmäiset työaikakokeilut seurakunnissa. Vuonna 2019 hengellistä työtä tehtiin  työajassa ainakin Jyväskylän, Keravan ja Töölön seurakunnissa sekä Tampereen ja Joensuun seurakuntayhtymissä ja näiden yhtymien seurakunnissa. Ruotsin ja Norjan kansankirkossa työaikaan on siirrytty hengellisessä työssä jo jonkin aikaa sitten.

Uusi työaikalaki astui voimaan vuoden 2020 alusta, ja kun kirkon virkaehtosopimuskausi umpeutuu maaliskuun lopussa, tulee työajattomuuden suhteen noudattaa uuden lain säännöksiä. Diakoneja, nuorisotyönohjaajia ja varhaiskasvatuksen ohjaajia koskevaa kirkon työaika-asetusta ei enää ole, ja pappien ja kanttorien osalta edellytetään työaika-autonomian toteutumista.

Seurakunnat ovat monessa uuden edessä. Se puhututti myös forumin epävirallisissa käytäväkeskusteluissa. Laskin käyneeni noin 30 osallistujan kanssa keskutelun siitä, mitä 1.4. alkaen tapahtuu, ja aikovatko työmarkkinaosapuolet ohjeistaa seurakuntia asiassa. Paine ohjeille on kova.

Kirkon työntekijän hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää

Useimmat vastaajat olivat tämän väitteen puolesta. Muutama punainen pallo kuitenkin huolettaa. Kuka voi olla työntekijän hyvinvoinnin huolehtimista vastaan? Toivoa sopii, että kyse on erehdyksestä.

Työntekijöiden hyvinvointia selvitetään aika ajoin. Yksi parhaimpia on Kevan Julkisen alan työhyvinvointi -selvitys, joka toteutetaan kahden vuoden välein. Siinä on mukana kirkon, kuntien ja valtion työpaikat.

Kevan selvityksen mukaan seurakunnissa ei aina voida hyvin. Yli 30 % kirkon työntekijöistä on kokenut kiusaamista ja häirintää vuoden aikana. Erityisesti hallinnossa työskentelevät raportoivat pahoinvointia. Kokonaisuutena kirkon arvosanat ovat hyvinvoinnin suhteen heikentyneet vuodesta 2016 vuoteen 2018 monen mittarin osalta. Toivottavasti kyse olisi vain siitä, että epäkohdat tunnistetaan ja niistä ilmoitetaan aiempaa herkemmin. Kirkon murrostilanteen tuntien pelkästään tästä ei liene ole kyse.

***

Kirkon johtamisforum on kahden vuoden välein järjestettävänä tapahtumana erinomainen kohtaamisen ja mielenmuutoksen paikka kirkon johtajille. Vielä nykyistäkin enemmän kaipaan tapahtumaan työalojen lähijohtajia, jottei tapahtumassa olisi kyse vain kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden kinkereistä. Samoin toivon enemmän paikalle kirkkomme keskushallinnon ylintä johtoa, eli piispoja, kirkkoneuvoksia ja hiippakuntadekaaneja. Ilahduttavaa oli, että muutama heistäkin oli löytänyt tiensä johtamisen kysymysten äärelle, keskustelemaan ja tapaamaan kollegoja.

Papit ja kansankirkot pohjoismaisessa vertailussa

Pohjoismaisten pappisliittojen vuosittainen tapaaminen järjestettiin 4.9.2019 Helsingissä. Paikalla oli edustajia Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin ja Färsaarten pappisliitoista. Kokous jatkuu torstaina 5.9. Porvoossa piispa electuksen tapaamisella.

Pohjoismainen vertailu papiston ja kirkon aseman suhteen on kiinnostavaa. Kaikissa muissa pohjoismaissa on enemmän tai vähemmän pappispula. Meillä on ylitarjontaa, kun papinvirkoja hakee 50–100 henkilöä. Pappisvihkimyksen saanut voi kätevästi työllistyä pohjoismaisiin sisarkirkkoihin, mutta teologian maisterin, joka haluaisi pappisvihkimyksen esimerkiksi Ruotsin kirkosta, tulisi ensin käydä Ruotsin kirkon puolivuotinen pastoraalikoulutus, mikä on taloudellisesti usein vaikea järjestää.

Islannissa ja Norjassa on ollut ja on tulossa isoja muutoksia kirkon asemaan. Nämä uudistukset ovat seurantoa samalle kehitykselle, joka Ruotsissa tapahtui vuoden 2000 ja meillä Suomessa vuoden 1869 kirkkolain myötä, kun kirkko itsenäistyi valtiosta. Toki meilläkin esimerkiksi tuomiokapitulit siirtyivät kirkon rahoitusvastuulle vasta 1990-luvulla, mutta perusratkaisussa kirkon ja valtion itsenäisistä alueista olimme 150 vuotta muita pohjoismaita edellä.

Norjassa valtiokirkko lakkautettiin vuonna 2017, jolloin papit siirrettiin valtiolta kirkolle ja työajan piiriin. Nyt on Norjaan tulossa uusi uskonto- ja katsomus(!)kuntia koskeva laki, jonka piiriin myös Norjan kirkko rekisteröidään samanlaiseksi katsomusyhteisöksi kuin muutkin kirkot. Norjassa kaikki uskonnolliset ja katsomukselliset yhteisöt ovat oikeutettuja joko valtion tai kuntien tukeen, joten niiden rahoituspohja on varsin erilainen kuin Suomessa.

Islannin uusi kirkon ja valtion välinen sopimus merkitsee myös valtiokirkon lopettamista siinä, että papit siirtyvät valtiolta kirkon palkkalistoille. Samalla luovutaan virkasuhteista ja siirrytään työsuhteisiin, jolloin myös työaikakysymys tulee neuvoteltavaksi.

Norjan kirkossa papit ovat olleet työajassa vuodesta 2017 ja Ruotsissa vielä pidempään. Tanskan kirkossa pappien työajan suhteen eletään samankaltaisessa tilanteessa kuin meillä 1990-luvulla; Tanskan kirkon papeilla on 1 vapaapäivä viikossa ja 6 viikonloppuvapaata vuodessa.

Tanskan ja Ruotsin pappisliittojen edustajat olivat erityisen kiinnostuneita siitä, miten työtaisteluiden rahoitus on muissa pappisliitoissa järjestetty. Molemmissa maissa papit ovat ensimmäistä kertaa olleet lakossa viimeisen parin vuoden aikana. Suomessa Pappisliiton jäseniä on toistaiseksi osallistunut yliopistolakkoon pari vuotta sitten – kirkon sektorin työtaistelut odottavat vielä tuloaan. Pohjoismaiden välillä on merkittäviä eroja siinä, onko lakkoavustus verotonta vai ei; Suomessa veronalaista on 16 €/pv ylittävä osuus.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä muut pohjoismaat ovat Suomea edistyneempiä. Etenkin ruotsalaisia edustajia järkytti se, että Suomen papistosta n. 4 % edelleen vastustaa naisten toimimista pappeina ja 1 % kieltäytyy yhteistyöstä papeiksi vihittyjen naisten kanssa. Samoin se, että tutkimustemme mukaan 31 % papeista ja kanttoreista on viimeisen 12 kuukauden aikana kokenut häirintää tai epäasiallista kohtelua esimiehen tai työtoverin taholta, herätti keskustelua. Aivan kohtuuton luku se onkin.

Hienoa oli nähdä, että myös muissa pohjoismaissa pappien järjestäytyminen on vahvaa ja liitot tekevät vakavasti otettavaa edunvalvontaa. Ajankohtaiset kysymykset ovat eri maissa loppujen lopuksi varsin samanlaisia.

Kuva: Wikimedia Commons.

Vihkimisestä saatu varoitus kumoutui – oikeustapausanalyysi

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus antoi 13.6.2019 ratkaisun Oulun hiippakunnan papin valitukseen varoituksesta, jonka tämä oli saanut siitä, että hän oli vihkinyt avioliittoon kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä. Hallinto-oikeus kumosi varoituksen äänestysratkaisulla 2–1. Käyn seuraavassa läpi hallinto-oikeuden ratkaisun ja pohdin, mitä johtopäätöksiä siitä voisi tehdä.

Ei kantaa avioliittokäsitykseen

Hallinto-oikeus ei ottanut kantaa siihen, mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitys. Kirkon oikeus määritellä itse avioliittokäsityksensä tunnustettiin, mutta samalla todettiin, että papin oikeuksia ja velvollisuuksia vihkimisen suhteen säätelevät avioliittolaki sekä kirkkolainsäädäntöön perustuvat säännökset, määräykset ja ohjeet. Näiden kokonaisuus oli hallinto-oikeuden mielestä epäselvä.

Vihkimiset eivät selkeästi sallittuja eivätkä kiellettyjä

Hallinto-oikeus ei myöskään ottanut kantaa siihen, oliko samaa sukupuolta olevien  vihkiminen sallittu vai kielletty kirkkolainsäädännön mukaan. Kirkolliskokous ei ollut muuttanut kirkkojärjestyksessä määriteltyjä vihkimisen ehtoja (kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen) sen jälkeen kun avioliittolain muutos tuli voimaan 1.3.2017. Hallinto-oikeus ei kuitenkaan katsonut, että avioliittolain muutos olisi suoraan johtanut siihen, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen olisi tullut sallituksi. Kirkkokäsikirjassa taas viitataan vihittävien sukupuoleen. Nämä viittaukset hallinto-oikeus oikeudelliselta asemaltaan epäselväksi, koska kirkkokäsikirja on peräisin ajalta ennen avioliittolain muuttamista.

Varoitus kumottiin epäselvän oikeustilan takia

Syy, miksi hallinto-oikeus kumosi papin saaman varoituksen, oli edellä kuvattu oikeustilan epäselvyys. Se, että kirkkolainsäädännöstä ei voitu suoraan saada vastausta siihen, olivatko samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset sallittuja vaiko kiellettyjä, johti hallinto-oikeuden mukaan siihen, ettei pappi ollut voinut toimia vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon.

Kirkkokäsikirjaa käytettiin oikeuslähteenä

Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä ei ole viittausta vihittävien sukupuoleen, mutta kirkkokäsikirjan kaavassa mainitaan morsian ja sulhanen sekä aviovaimo ja aviomies. Kirkkojärjestyksessä määrätään, että kirkolliset toimitukset on suoritettava kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukaisesti. Hallinto-oikeus katsoi, että myös kirkkokäsikirjassa voi olla pappia normatiivisesti velvoittavaa oikeusainesta. Koska kirkkokäsikirjaa ei ollut päivitetty avioliittolain muuttumisen jälkeen, sen sisältämä oikeudellinen aines katsottiin myös statukseltaan epäselväksi.

Ratkaisu ei ollut yksimielinen

Hallinto-oikeuden ratkaisu syntyi äänin 2–1. Eri mieltä oleva oikeuden jäsen katsoi, että kirkolliskokous oli hyväksyessään perustevaliokunnan mietinnön 4/2010 vahvistanut kirkon avioliittokäsityksen olevan miehen ja naisen välinen ja että piispainkokouksen vuoden 2016 selonteko oli todennut tuon linjauksen olevan voimassa myös avioliittolain muututtua. Tämän johdosta pappi olisi vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin rikkonut pappislupaustaan ja toiminut vastoin kirkon järjestystä.

Ratkaisun arviointia

Hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut ovat lyhyet eikä käytettyjen oikeuslähteiden keskinäinen punninta käy ratkaisusta kovin selkeästi ilmi. Hallinto-oikeus nähtävästi katsoi, että myös kirkkokäsikirja voi toimia vihkimistä määrittävänä oikeudellisena normina edellyttäen, että se olisi ollut hyväksytty sen jälkeen, kun eduskunta on hyväksynyt samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Sama aikajärjestysvaatimus näyttää hallinto-oikeuden enemmistön mukaan koskevan myös sitä kirkkojärjestyksen, jossa vihkimisen ehdot (rippikoulu ja kirkon jäsenyys) määritellään.

Argumentaatio on jossain määrin erikoinen. Kirkkolaki ja -järjestys ovat voimassa olevaa oikeutta ja mahdollisessa ristiriitatilanteissa niitä tulisi tulkita yleisten oikeudellista ratkaisutoimintaa koskevien oppien mukaisesti. Lex superior -periaatteen mukaan ylempi normi syrjäyttää alemman, lex specialis -periaatteen mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain ja lex posterior -periaatteen mukaan myöhempi säädös syrjäyttää aikaisemman. Tällaiseen oikeuslähdeopilliseen punnintaan hallinto-oikeus ei ryhtynyt. Ekonomiaperiaatteen mukaisesti valituksen kumoamiseen riitti hallinto-oikeuden enemmistön mielestä oikeustilan epäselvyyden toteaminen. Rangaistusta ei voida määrätä, ellei rike ole selvä. Muuhun ei tarvinnut ottaa kantaa.

Aiemmin on esitetty erisuuntaisia väitteitä siitä, miten samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä tulisi kirkkolainsäädännön valossa arvioida. Jotkut ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjaa ei tulisi käsitellä oikeusnormina, jolloin ei olisi olemassakaan sellaista lex specialis –normia, joka rajaisi kirkollista vihkimistä eri sukupuolta oleviin. Tällöin samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset olisivat sallittuja. Toiset taas ovat esittäneet, että kirkkokäsikirjan asema oikeuslähteenä olisi selvä ja että lisäksi kirkkojärjestyksen säännös vihkimisen ehdoista tulisi ymmärtää avioliittolain aikaisemman version valossa siten, että se rajaisi vihkimisen edelleen eri sukupuolta oleviin pareihin. Hallinto-oikeus ei selvästi asettunut kummallekaan kannalle; molemmille olisi löytynyt oikeudellisia perusteita.

Mitä seuraavaksi?

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin on ratkaistava, aikooko se valittaa ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Ennen valittamista tuomiokapitulin tulee saada valituslupa. Se myönnettäneen sillä perusteella, että lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeää saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi (hallintolainkäyttölaki 13 §). Vastaavia valituksia pappien saamista varoituksista on näet ratkaistavana muissakin hallinto-oikeuksissa, ja selvää on, että etenkin siinä tapauksessa, jos näistä saadaan toisella tavalla perusteltuja ratkaisuja, on korkeimman hallinto-oikeuden syytä ottaa asiaan kantaa.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisu jättää oikeuslähdeopillinen punninta auki kirjoittamatta melkeinpä jo vaatii korkeimman oikeusasteen kannanottoa. Kenenkään etu ei ole, että oikeustila jää epäselväksi. Nythän ratkaisu on, että vihkimisten sallittavuuteen ei otettu kantaa ja varoitukselle ei katsottu olevan perusteita. Jos tämä ratkaisu jää lainvoimaiseksi, vihkimiset tulevat de facto sallituiksi.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten hallinto-oikeus olisi tulkinnut oikeustilaa, jos uusi kirkkolaki ja kirkkojärjestys olisivat jo voimassa. Kirkolliskokous näet hyväksyi keväällä 2018 esityksen uudeksi kirkkolaiksi ja kirkkojärjestykseksi. Uusi kirkkolaki on parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmisteltavana. Jos se hyväksytään tänä vuonna, astuu voimaan myös uusi kirkkojärjestys, jossa vihkimisen ehtoja koskeva säännös on saman sisältöinen kuin nykyisessäkin kirkkojärjestyksessä – kirkollisen vihkimisen edellytyksenä on kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen.

Sinänsä oikeustilan ei pitäisi olla uudenkaan kirkkojärjestyksen aikana yhtään sen selvempi kuin nytkään, koska säännöksen sisältö on sama, mutta koska hallinto-oikeus on antanut säännöksen säätämisajankohdalle oikeudellista merkitystä, on mahdollista, että samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen voidaan uuden lain aikana katsoa sallituksi. Mikäli näin ei käy, oikeustila ei ainakaan ole nykyistä epäselvempi, koska kirkolliskokouksen on uuden kirkkolain ja kirkkojärjestyksen hyväksyessään voitu katsoa ottaneen muuttunut avioliittolaki huomioon.

Kuva: Pexels.

”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?”

Mitä voisi olla kirkollinen kokeilukulttuuri tänään? Harrastaisimmeko seurakunnissa innovoimista? Voimmeko yksilöinä, tiimeinä ja organisaatioina oppia jotakin toisiltamme vai onko meillä jo totuus valmiina?

Ylhäältä ohjaamisesta kokeilukulttuuriin

Nopeasti muuttuvassa, globaalistuvassa toimintaympäristössä tarve kehittää uutta ja luoda uusia toimintatapoja on ilmeinen. Näin se on myös kirkossa. Enää ei riitä se, että suunnitellaan huolellisesti uusi toimintamalli, jota saadun palautteen perusteella hiotaan valmiiksi, ja sen jälkeen se lanseerataan koko Suomen siioniin samanlaisena. Tuloksena on helposti se, että innovaatio on vanhentunut jo syntyessään eikä se itse toiminnallisesta tasosta irrallaan kehitettynä vastaa paikallisiin tarpeisiin.

Kimurantteihin (wicked) ongelmiin on vaikea löytää ratkaisuja miettimällä etukäteen kaikki vaihtoehdot ja valitsemalla niistä huolellisen harkinnan perusteella paras. Samoin sillä, että vain reagoi koko ajan tapahtuviin muutoksiin, jäädään jatkuvasti jälkeen ja muu yhteiskunta porhaltaa eteenpäin. Kaikkitietävän ennaltanäkemisen ja toisaalta vain laivaa heiluttaviin tyrskyhin reagoimisen sijaan olisikin hyvä olla proaktiivinen, siis mieluummin muutoksen edellä.

Nykyään puhutaan paljon kokeilukulttuurista, sen luomisesta ja ylläpitämisestä. Kokeilukulttuurissa ei pyritä kartoittamaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja monimutkaisine seurauksineen etukäteen, vaan hahmotellaan muutama vaihtoehtoinen etenemistapa, ja sitten kokeillaan, mikä toimii. Palautetta kokeilun toimivuudesta on usein mahdollista saada välittömästi. Jos uudessa toiminnassa on jokin pielessä, se voidaan nopeasti korjata. Kokonaan toimimaton malli voidaan hylätä saman tien.

Kokeilukulttuurin luominen edellyttää uutta suhtautumistapaa riskinottoon eli epäonnistumisten hyväksymiseen. Kerralla ei tarvitse tulla valmista. Epäonnistumiset hyväksytään organisaation oppimiskokemuksena – on saatu tietoa siitä, mikä ei toimi. Kokeilukulttuuriin liittyvä vahva ajatus onkin se, että kokeilu epäonnistuu vain, kun siitä ei opita mitään.

Menestyksekkäiden innovaatioiden (eli uusien kehitelmien) salaisuus on useimmiten se, että on onnistuttu yhdistämään jotain vanhaa, tuttua ja turvallista johonkin uuteen, inspiroivaan ja mielenkiintoiseen. ”Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua” (miksei jotain sinistäkin) pätee innovaatioissa hyvin. Kaikkea vanhaa ei voi heittää roskakoriin, mutta sitä, mikä on haitallista, pitäisi uskaltaa siivota rohkeasti.

Innovaatioiden jakaminen

Tämän vuosikymmenen lopulla on puhuttu paljon jakamistaloudesta (sharing economy). Se viittaa yhteiseen tai yhteisölliseen talouteen, jossa pääomaa (oli se sitten rahaa, esineitä tai ideoita) kulutetaan yhdessä. Pysyvän omistamisen sijaan on ryhdytty suosimaan kertaluonteista tai ajoittaista käyttöoikeutta. Esimerkkejä jakamistalouden eri muodoista ovat vaikkapa Airbnb ja Uber, joissa yksittäiset ihmiset tarjoavat asuntonsa taikka autonsa ja ajotaitonsa muiden käyttöön. Jakamistalous edellyttää hajautettua järjestelmää, jossa vastuu on yksittäisillä toimijoilla. He haluavat olla jakamisessa mukana, koska he itse kokevat saavansa vastineeksi jotakin.

Kun toimijat ovat näin vuorovaikutuksessa keskenään, syntyy lisäarvoa. Kirkossa lisäarvoa tuo vaihdanta, jossa seurakuntalaiset kokevat kirkon vastaavan heidän hengellisiin ja muihinkin tarpeisiinsa ja siksi he haluavat olla kirkon jäseninä ja edistää kirkon toimintaa. Yhdessä seurakunnassa kehitetyistä innovaatioista tulee koko kirkon kannalta arvokkaita, kun ne pääsevät leviämään mahdollisimman laajalle niin, että mahdollisimman monet seurakuntalaiset voivat liittyä niihin.

Vanha sanonta on, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen. Mitä laajemmalle ja moninaisemmin uudet toimintamallit leviävät, sen paremmin on mahdollista vastata myös seurakuntalaisten tarpeisiin. Uuden kehittämiseen menee paljon energiaa ja valmiin toteuttaminen on aina helpompaa. Siksi kirkossakin tulisi toimia siten, että hyvät ideat ja toimintamallit liikkuisivat mahdollisimman ketterästi seurakuntien välillä. Tämä edellyttää kokonaiskirkon asettamista oman seurakunnan ja oman työnäyn edelle.

Myrkkyä kokeilukulttuurille on mustasukkaisuus omien ideoiden varastamisesta. Se, että mieluummin olisi kiva saada omalle toimintamallille kirkkohallituksen ”patentti”, jolloin oma kehitelmä voisi levitä muuttamattomina kaikkien seurakuntien keskuuteen. Joskus taas kyse on siitä, että oma työnäky ei salli moninaisuutta, joka kuitenkin on kokeilukulttuurin ja innovaatioiden jakamisen elinehto. Jos pyritään liikaan uniformiteettiin, ajattelu kapeutuu ja seurakuntalaiset, jotka liittyisivät uuteen toimintamalliin, voivat jäädä seurakunnan toiminnasta osattomiksi.

Innovaatioiden jakamisessa on suostuttava ennustamattomiin lopputuloksiin. Omassa seurakunnassa hyvin toimiva konsepti ei välttämättä toimikaan toisessa paikassa. Muokkaamalla siitä saattaa syntyä aivan uudenlainen toimintamalli, joka toimii vielä alkuperäistäkin paremmin ja lähtee leviämään seurakunnasta toiseen. Tämä on kaikkien etu; mitä paremmin uusia työkaluja saadaan käyttöön kaikkialla, sen enemmän valinnanvaraa seurakunnilla on.

Kirkon työelämätoimijoiden kehittämisen idut -hankkeessa on pyritty edistämään työpaikoilla tehtyjen uusien innovaatioiden jakamista. Tähän mennessä julkaistut idut ovat nähtävillä evl.fi/plus-palvelussa. Siellä on kaikkien nähtävissä (ja kopioitavissa!), miten seurakunnissa on viety eteenpäin eri toimintamuotoja, rakenteellisia uudistuksia ja henkilöstöjohtamista.

Kaikki lähtee johtamisesta

Innovaatioiden kehittämisessä ja jakamisessa aivan olennainen merkitys on sillä, miten seurakuntaa johdetaan. Rohkaistaanko kokeilemaan vai kerrotaanko uuden idean esittäjälle heti, miksi se ei kuitenkaan toimi. Ollaanko valmiita muuttamaan totuttuja toimintamalleja vai vedotaanko siihen, että näin täällä on aina tehty. Kiitetäänkö siitä, että on ryhtynyt kehittämään toimintaa, ja silloinkin, kun kokeilu on osoittautunut toimimattomaksi? Kannustetaanko viemään omia ehdotuksia myös muualle, halutaanko ottaa oppia toisista seurakunnista? Onko jakamiselle olemassa sopivia forumeita? Voidaanko kokeilemiseen panostaa myös taloudellisesti?

Innovaatioiden leviämisessä ihmisten liikkuminen on keskeistä. Paitsi että ihmisten tulee tavata toisiaan vapaamuotoisesti, heitellä ideoita ilmaan, kerätä ja koota niitä ja tehdä yhdessä uusia asioita, organisaatiot kehittyvät vain sillä, että ihmiset vaihtavat työpaikkaa, tuovat mukanaan organisaatioon jotain uutta, kehittävät seurakunnan toimintaa eteenpäin, oppivat uutta ja vievät oppimansa mukanaan taas seuraavaan, usein vaativampaan tehtävään. Inhimillisen pääoman liikkumien työpaikkojen välillä tulisi nähdä koko kirkon rikkautena ja sitä hidastavia rakenteellisia esteitä olisi syytä purkaa.

Rakenteellisesti monen seurakunnan ja koko kirkonkin ongelma on työaloittainen ja alueellinen siiloutuminen. Tieto ylipäätään liikkuu heikosti organisaatioyksikköjen rajojen yli. Mustasukkainen oman työalan varjelu ei johda parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Seurakunnissa tulisikin kehittää käytäntöjä siitä, missä ja milloin on mahdollista ideoida yhdessä ja luoda jotain uutta. Pelkästään neljän vuoden välein ylätason strategiaseminaarissa tapahtuva mission ja vision viilaaminen ei riitä, vaan ideoinnin ja kokeilemisen tulisi olla jokapäiväistä ja siihen pitäisi olla myös riittävät kannustimet.

Vuonna 2020 alkava suorituslisäpalkkaus edellyttää, että jokaisen työntekijän työlle asetetaan tavoitteet ja niitä arvioidaan. Tarkoituksena on myös lisätä työntekijän ja hänen johtajansa välistä vuorovaikutusta. Voisiko ajatella, että kokeilevuus ja työn kehittäminen olisivat yksi suorituslisäjärjestelmän kriteereistä? Tai voisiko suorituslisä perustua siihen, kuinka paljon uutta tietoa työntekijä on sekä onnistuneiden että vähemmän onnistuneiden kokeilujen osalta tuottanut työyhteisölleen?

Päivittäisten rutiinien ja deadlinejen painaessa yhteisöllinen kehittäminen ja ideoiden jakaminen ei ehkä ole päällimmäisenä mielessä. Siksi johtamiselta vaaditaan toimenpiteitä siihen suuntaan, että ideoita syntyy, niitä uskalletaan esittää, niihin tartutaan ja niitä edistetään. Vakituisen työn määrä pitäisi olla sen suuruinen, että uuden luomiseen yksin ja yhdessä on tosiasiallinen mahdollisuus. Googlen työntekijöillä omaehtoiseen kehittämiseen on varattu 20 % eli yksi päivä viikossa. Paljonko se on sinun seurakunnassasi?

Kuva: Pexels.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kirkonkellon Kehittämisen ituja -blogissa 27.3.2019.