Hyttysiä ja kameleita

Kuohunta työmarkkinoilla laantui perjantaina, kun Akavan, SAK:n ja STTK:n hallitukset hyväksyivät maan hallituksen ehdotuksen irtisanomikiistan ratkaisuksi, pääministeri Sipilä puolestaan salli keskusjärjestöjen tulla mukaan lakimuutoksen valmisteluun ja liitot päättivät keskeyttää aloitetut ja suunnitellut työtaistelut.

Työsopimuslakia on määrä muuttaa siten, että 7. luvun 2 § mukaisessa irtisanomisessa tulee ottaa huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden määrä. Käytännössä niin on ollut nytkin, sillä oikeuskäytännössä pienet yritykset ovat päässeet suuria helpommalla. Nyt tämä on määrä kirjata eksplisiittisesti lakiin.

Mutta muuttuuko käytäntö nykyisestä? Onko jatkossa nykyistä helpompi irtisanoa työntekijä aivan pienessä yrityksessä? Ehkä vähän vaan tuskin kovin merkittävästi. Mahdollista on jopa että irtisanominen isoilla työpaikoilla vaikeutuu, sillä työpaikan kokokriteeri pitää ottaa huomioon kaikenkokoisilla työpaikoilla, sillä lakiin ei ole tulossa 10 tai 20 työntekijän rajaa.

Kaikenlaista kummaa käsitystä on ollut liikkeellä. Jopa media (Taloussanomat 25.10.) on mennyt haastattelemiensa yrittäjien lankaan jättäessään korjaamatta tiedon, että takaisinottovelvollisuus koskee vain tuotannollisista ja taloudellisista syistä tehtyjä irtisanomisia. TEM:n lakiluonnoksessa irtisanomisen helpottamiseksi taas väitettiin, että lakiesityksellä ei ole vaikutuksia kirkon sektorilla. Tämähän taas ei pidä paikkaansa, sillä alle 10 työsuhteista työntekijää työllistäviä seurakuntia on satakunta. On ymmärrettävää, että yksittäiset kansalaiset voivat esittää mitä tahansa asiavirheitä, mutta lainvalmistelussa niitä ei saisi olla.

Julkisuuteen ehti 22.10. alkaneella viikolla vuotaa, että palkansaajajärjestöt valmistelevat omaa ehdotusta hallitukselle. Se olisi perustunut siihen, että pienille työnantajille olisi tullut oikeus palkata työntekijä määräajaksi ilman perustetta. Jos se olisi ehditty esittää Sipilälle, olisi pallo ollut hallituksella ja riski mustanpekan käteenjäämisestä. Sipilän torstainen vastaehdotus, jonka keskusjärjestöt lopulta perjantaina käsittelivät, käänsi asetelman toisin päin: ehdotuksen hylkääminen olisi saanut liitot näyttämään joustamattomilta.

Merkille pantavaa on, että Suomen Yrittäjät on ollut lopputuloksesta aivan hiljaa. Saiko se nyt mitä halusi? Järjestöhän oli Sipilän tavoin sekä torpannut määräaikaisuuksien helpottamisen että kaivannut lisää paikallista sopimista mm. työaikalakiin. Jotain työmarkkinoilla toimimisen vaikeudesta kertoo SY:n pyrkimys vaikuttaa sekä lainsäädännön kurimuksesta kärsivänä että lakoista kärsivien pelastajana, mutta olennaista oli infota päiväkodille annettavista lahjapitsoista päiväkodin sijaan mediaa. Samanlaiselta kaksinaisuudelta vaikuttaa myös halu rajoittaa työtaisteluoikeutta (etenkin poliittisten työtaistelujen osalta) ja pysyä näiden ulkopuolella ja samanaikaisesti työtaisteluun ryhtyminen kehottamalla pidättäytyä sopimustenvastaisesti ammattiyhdistysten jäsenmaksujen perinnästä.

Selvää on että pienyritysten työllistämismahdollisuuksia on syytä parantaa. SY:n kyselyn mukaan irtisanomisen helpottaminen ei tosin ole kovin olennainen asia. Työvoiman saatavuus ja kysynnän epävakaisuus ovat kyselyn mukaan huomattavasti tärkeämpiä syitä. Ainakin viimeiseen olisi keskusjärjestöjen suunnittelema vastaus määräaikaisuuksien helpottamisesta ollut parempi vastaus.

Moni lienee kysynyt, onko lopputulos todella ollut tämän kaiken kohun ja taistelun arvoista? Vaikuttavathan ammattiliittojen voimakkaat reaktiot kieltämättä hyttysen siivilöinniltä mutta samalla on vältytty kamelin nielemiseltä: Kyseessä on mitä enimmässä määrin kyse siitä, haluaako valtio kuunnella kansalaisjärjestöjä ja kansalaisten mielipidettä vai runnoa lävitse oman mielensä mukaisia uudistuksia.

Korporatismia voidaan perustellusti kritikoida silloin, kun työmarkkinaratkaisuissa sovitaan työelämän kehittämisen lisäksi kaikesta muustakin, niin kuin takavuosina on silloin ja tällöin tapahtunut. Järkevää kuitenkin on, että valtio puuttuu työmarkkinoihin vain sen verran, mikä on tarpeen heikomman osapuolen (=työntekijän) suojelemiseksi, ja jättää loput työmarkkinaosapuolten vapaasti sovittavaksi.

Feminismin tilalle ekvalismi

Feministeiksi itseään kutsuvat Maria Ohisalo ja Milja Henttonen (HS Mielipide 27. 9.) ehdottivat feminismi-sanan käyttämistä ”salonkikelpoisena” pitämänsä tasa-arvon sijasta. Feminismi näet olisi Ohisalon ja Henttosen mukaan käyttökelpoinen ilmaisu kuvaamaan sukupuolten välisen epätasa-arvon purkamista. Näkemys on minusta hyvin kummallinen.

On vaikea nähdä, miten sana feminismi, jonka kantasana on nainen (lat. femina), voisi kuvata sukupuolten välistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Onhan siinä mainittu vain yksi sukupuoli! Vai eivätkö maskulismi ja virilismi olisi termeinä ihan yhtä hyviä?

Sanan feminismi nykykäyttöön yleisenä yhdenvertaisuusaatteena ei liene muita perusteita kuin sen käyttöhistoria.

Jos tasa-arvo tai yhdenvertaisuus välttämättä halutaan hävittää vaikeasti käsitettävän eufemismin alle, on myös sukupuolineutraaleja vaihtoehtoja. Ehdotan termiä ekvalismi (engl. equalism), jonka kantasana tarkoittaa tasa-arvoista. Myös egalitarismi (kantasana ransk. égal, suom. tasa-arvoinen) on feminismiä neutraalimpi ilmaisu.

Pelkkä vakiintuneisuus ei voi olla epäkorrektin feminismi-sanan käyttämisen peruste. Feminismi sukupuolittuneena terminä väistyköön yhdenvertaisuuden tieltä.

Jussi Junni
ekvalisti


Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien mielipidepalstalla 30.9.2014.

Kirkon ja Simolan demokratiasta

Kirkolliskokous linjasi viime viikolla, että jatkossa yhteisten kirkkoneuvostojen puheenjohtajana toimii yhtymärovastin sijasta luottamushenkilö. Myös päätoimittaja Seppo Simola halusi matkia tässä kuntapuolta (K&k; 15.5.) ja viedä kirkkoa kohti ”suurempaa demokratisoitumista”. Näköalatonta.

Valistusfilosofi Montesquieu vaati säädäntävallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan keskinäistä riippumattomuutta, jotta vähennettäisiin vallan kasautumista ja siten väärinkäytöksiä. Simolan ”demokratia” eli ilmeisesti parlamentaristinen hallinto ei ole tätä, koska siinä toimeenpanovalta – seurakunnan operatiivinen johtaminen – on alistettu säädäntävallalle eli kirkkovaltuustolle.

Tällainen muka hajautettu hallinto on vallan kolmijaon irvikuva. Kahden vallan keskinäinen alistussuhde pitää purkaa kokonaan, jotta toimeenpanovalta voisi olla säädäntävallasta riippumatonta. Parlamentarismi ei ole kunnolla hajautettua vallanjakoa.

Yhteisestä kirkkoneuvostosta voidaan hyvin luopua kokonaan (kuten Hannu Ronimus, K&k; 15.5.). Silloin toimeenpanovallasta eli operatiivisesta johtamisesta vastaa yhtymärovasti, jonka on syytä olla sekä teologisesti koulutettu hengellinen suunnannäyttäjä että osaava ammattijohtaja. Puolinaisuus suuntaan tai toiseen tässä ei riitä.

Eikä yhtymän johtajan valinnan pidä olla yhteisen kirkkovaltuuston käsissä, sillä silloin säädäntävalta sotkeutuu toimeenpanovallan asioihin ja vallankäyttö keskittyy. Valtuusto hoitakoon oman tonttinsa ja virkamiehet omansa.


Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupungin mielipidepalstalla 20.5.2013.