Viimeisen viikon aikana on keskusteltu paljon nimikkeiden uudistamisesta. Aamulehti ilmoitti lauantaina 16.9.2017 käyttävänsä jatkossa vain sukupuolineutraaleja nimikkeitä. Kehityssuunta on mielestäni oikea. Nimikkeitä tulee uudistaa kuitenkin myös virallisesti, ei vain puheen tasolla.

Kirkossa käytettävistä nimikkeistäkin on käyty keskustelua: esim. YLEn 17.9.2017 jutussa ehdotettiin kirkkoherran nimikkeen korvaajaksi johtavaa pappia. Seurakunnan johtajana toimivan kirkkoherran titteli onkin selvästi sukupuolittunut (kirkkoherranviranhaltijoistakin vain 17 % on naisia).

Kirkon tulevaisuuskomitea ehdotti 15.9.2016 jättämässään mietinnössä, että kirkollista kieltä tulisi uudistaa. Yksi osa tätä olisi kirkollisten nimikkeiden uudistaminen. Latinan sanoihin domus capituli palautuva domkapitel, lukukappaleiden talo, on käännetty tuomiokapituliksi, domkyrka tuomiokirkoksi ja domprost tuomiorovastiksi. Tuomion tai tuomitsemisen kanssa näillä ei pitäisi olla tekemistä, vaikka tuomiorovasti tuomiokapitulin jäsenenä voikin äänestää pappien kurinpitorangaistusten puolesta.

Seurakunnat saivat kesäkuussa Kirkkohallitukselta palautekyselyn kirkolliskokouksen keväällä tekemistä tulevaisuusselontekoon liittyvistä toimenpidepäätöksistä. Muun ohessa seurakunnilta kysyttiin myös ehdotuksia seuraavien nimikkeiden korvaamiseksi: kirkkoherra, tuomiokapituli, tuomiokirkko, tuomiokirkkoseurakunta, tuomiorovasti, lääninrovasti, seurakuntayhtymä, kappeliseurakunta, kirkkohallitus, hiippakuntadekaani.

Minusta valittavien nimikkeiden tulisi olla sellaisia, että ne mahdollisuuksien mukaan kuvaisivat tehtävää, joskin tässä suhteessa aivan välttämätöntä on se, että ne eivät ole harhaanjohtavia. Nykyaikaa on miettiä nimikkeet sukupuolesta riippumattomiksi ja lisäksi nimikkeiden olisi syytä olla myös käyttökelpoisia kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä, pohjautua siis jossain määrin kirkkojen yhteiseen traditioon. Haastetta siis riittää, sillä vastaavia suomenkielisiä nimikkeitä, kuten kirkkoherra ja rovasti, on käytössä myös katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa meillä Suomessa.

Käsitelläänpä ensimmäisenä kirkkoherra, joka on seurakunnan johtavan papin virkanimike. Toisin kuin usein väitetään, kyseessä ei ole käännösvirhe ruotsin sanasta kyrkoherde, kirkon paimen, vaan pohjautuu aiempaan ruotsinkieliseen sanaan kyrkoherre (keskiajalla kirkiohärra). Nimike on ollut ihan luonteva nimitys aikana, jolloin kirkkoherra on ollut pitäjässä laajasti valtaa käyttänyt virkamies (nimenomaan mies), joka on pitänyt toimipaikkaansa kirkolla ja pappilassa. Jos seurakunnalla oli useampi kirkko – tai kirkon lisäksi kappeli – näistä vastasi kappalainen eli kappeliseurakunnan pappi. Kirkkoherralla (ja joskus myös kappalaisellakin) saattoi olla apupappeja eli apulaisia, jotka vuoden 1993 kirkkolainuudistuksessa muutettiin seurakuntapastoreiksi. Pastori-nimikekin on muuttunut ajan oloon; ennen sillä tarkoitettiin lähinnä kirkkoherraa, nyttemmin ketä tahansa pappia.

Nykyisin kirkkoherra on seurakunta-nimisen hallintoyksikön johtaja. Seurakuntien koot vaihtelevat alle 500 jäsenen Bergöstä lähes 100 000 jäsenen Jyväskylään. Pienessä, yksikirkkoisessa seurakunnassa kirkkoherra on lähempänä merkitystä kirkon (kirkkorakennuksen) herraa, suuressa seurakunnassa, jossa on useita kirkkoja, kirkkoherra on etäisempi ja hallinnollisempi johtaja, melkeinpä piispaan verrattava. Voidaan hyvin kysyä, onko näissä tehtävissä, vaikka molemmat ovatkin samannimisen organisaation johtajia, kovinkaan paljon yhteistä.

Seurakunnan jäsenen kannalta hallintorakenne on usein toisarvoinen. Vaikka juridisesti jäsenyys on seurakunnan jäsenyyttä, ihmiset kokevat kuuluvansa kirkkoon. Seurakunta saattaa olla läheinen, mutta kirkosta voidaan silti erotakin. Suurissa seurakuntayhtymissä ei välttämättä hahmoteta sitä, mihin kaupunginosaseurakuntaan kuulutaan – ehkä mainitaan joko se oma lähikirkko seurakuntana tai sitten ajatellaan koko kaupungin kokoista hallintoyksikköä.

Kansainvälisesti tarkasteluna Suomen jättiläisseurakunnat ovat hyvin poikkeuksellisia. Yleensä seurakunta hahmotetaan yhteen kirkkoon kokoontuvana yhteisönä tai yhden kirkon alueella asuvana jäsenistönä. Siinä mielessä Suomessa on useita seurakunta-nimisiä alueita, jotka jakautuvat useampiin alueita, joita voitaisiin kutsua seurakunniksi. Usein näillä alueilla on joko kirkko tai seurakuntatalo. Minusta luontevampaa olisi kutsua tätä alueellista toimipistettä seurakunnaksi ja sen johtajaa kirkkoherraksi. Hallinnollinen yksikkö ja sen johtaja voisivat sitten olla jonkin muun nimisiä.

Tosin ongelmahan kirkkoherran nimikkeessä on juuri se herra. Se on korostaa sekä valtaa että vain toista sukupuolta. Tilalle on ehdotettu seurakunnanjohtajaa tai johtavaa pappia. Edellä esitettyä pohdintaa jatkaen nimike olisi syytä olla sellainen, että se kuvaisi yhden kirkon ympärille sijoittuvan seurakunnan johtajan tehtävää. Mitään kovin hyvää ehdotusta en ole tähän keksinyt. Seurakunnanjohtaja olisi toki selkeä, mutta on pituutensa vuoksi vähän kankea. Jotakin yhtä ytimekästä kuin kirkkoherra on vaikea löytää. Muista ehdotuksista kirkon paimen tai johtava pappi lienevät sellaisia, että käytössä ne muuttuvat joksikin yksinkertaisemmiksi.

Englanninkielisessä maailmassa kirkkoherraa kutsutaan sanalla vicar eli vikaari. Ajatuksena on, että hän on piispan sijainen. Alkukirkossa, kun seurakunnat olivat pieniä kaupunkiyhteisöjä, piispa oli seurakunnan johtaja. Kirkon kasvaessa kaupungeissa ja laajetessa maaseudulle piispasta kehittyi kaupungin seurakunnan lisäksi ympäröivälle alueelle ylettyvän hiippakunnan johtaja. Ympäröivien kirkkojen pappien ajateltiin sijaistavan piispaa, ja keskiajalla vicarius tuli paitsi paavien tittelistöön (vicarius Christi, Kristuksen sijainen) myös merkitsemään seurakunnan johtajan nimikettä. Vikaari on terminä näppärä ja teologisesti perusteltu, mutta kun nimike ei ole meillä ollut käytössä, on sen ymmärrettävyys heikko.

Hiippakuntaa pienemmälle mutta seurakuntaa suuremmalle yksikölle on kirkollisessa perinteessämme jo valmiiksi sopiva nimike. Nimittäin rovasti. Rovastikuntien johdossa olevat kirkkoherrat ovat nykyisin nimikkeiltään lääninrovasteja. Rovasti palautuu latinan sanaan praepositus eli eteen asetettu. Termin käyttökelpoisuus on huomattu yliopistoissakin, joihin on meillä Suomessakin ilmestynyt provost ja provosti-nimisiä johtajia. Mielestäni saisivat tosin olla nekin rovasteja. Mikäli kirkkoherran nimikkeelle ei löydetä sopivaa sanaa, rovasti toimisi hyvin myös yksittäistä kirkkoa johtavan papin nimikkeenä.

Rovasti on tosin myös papille annettava kirkollinen arvonimi – jota vieläpä on jaeltu kohtuullisen paljon – joten sekaannuksen vaaraa voi jossain määrin olla. Piispat ovat tosin pyrkineet viime vuosina rajoittamaan rovastin arvojen myöntämistä, joten sikäli rovasti voitaisiin hyvin varata useita seurakunniksi kutsuttavia alueita sisältävän hallintoyksikön (jota nykyisin kutsutaan seurakunnaksi) johtajan nimikkeeksi. Ovathan professori ja kaupunginjohtajakin tehtävän lisäksi myös arvonimiä.

Tuomio-alkuiset nimikkeet, tuomiokapituli, tuomiokirkko ja tuomiorovasti, voitaisiin saman tien laittaa vaihtoon. Ne yksinkertaisesti ovat harhaanjohtavia. Tuomiokapitulissa on kyse hiippakunnan hallintovirastosta, tuomiokirkossa hiippakunnan pääkirkosta ja tuomiorovastissa hiippakunnan pääkirkon ja sen seurakunnan kirkkoherrasta.

Hiippakunnan pääkirkon tuomiokirkosta tekee se, että siellä sijaitsee  – ainakin symbolisesti – piispan valtaistuin eli cathedra. Meillä kun konkreettisia piispan istuimia ei alttarien takana ole, istuin vertautuu ajatukseen professorien oppituoleista. Siinä mielessä cathedral tuomiokirkon englanninnoksena on mielestäni käypä ja katedraalia voisi muuten käyttää suomen kielessäkin, mutta helpommin lausuttavia ja helpommin ymmärrettäviä termejäkin on. Jos hiippakuntakirkko on pitkä tai kankea, voisi esimerkiksi piispankirkko olla luonteva nimike. Tuomiokirkkoseurakunta olisi siten hiippakunnan pääseurakunta tai vaikkapa piispanseurakunta. Kuvaisihan se sitä, että piispa – Lapuan hiippakuntaa lukuun ottamatta – asuu kyseisen seurakunnan alueella ja että piispa vihkii hiippakunnan papit juuri tuossa kirkossa.

Piispanseurakunnan johtajana toimisi tietysti piispanseurakunnan kirkkoherra, mutta piispanrovastin nimike kuulostaa minusta hassuhkolta. Kansainvälisiä esikuvia seuraten dekaani voisi korvata tuomiorovastin nimikkeen. Silloin se tosin on päällekkäinen tuomiokapitulissa työskentelevän hiippakuntadekaanin nimikkeen kanssa. Hiippakuntadekaanin nimike on kehittynyt ensin koulutussihteeristä ja sitten pääsihteeristä, ja hänen työnsä koostuu muun ohessa tuomiokapitulin viraston esimies- ja koulutustehtävistä.

Mikä sitten olisi sopiva korvike hiippakuntadekaanille? Johtotehtävästähän on kyse, eli siinä mielessä vaikkapa hiippakuntarovasti voisi olla ihan kelpo. Osa hiippakunnista on muuttanut notaarin tehtävän hiippakuntapastoriksi ja hiippakuntasihteerit asiantuntijoiksi. Hiippakuntavirastossa työskentelevät papit ja diakonit tosin voisivat kirkollisen perinteen pohjalta olla vaikkapa arkkipappeja ja arkkidiakoneja.

Kuin luontevana jatkona edeltävään pohditaan piispanseurakunnasta Helsingin hiippakunnassa on tuomiokapitulin henkilökunta alkanut puhua Helsingin piispan toimistosta – tosin virasto olisi kuvaisi tätä paremmin, sillä suurin osa tuomiokapitulin henkilökunnasta on virkasuhteessa. Nimikkeen lähestyttävyydessä ei näiden välillä liene suuria eroja. Tuomiokapituli on kuitenkin eri asia kuin sen virasto, se on kirkkolaissa määritelty hallintoelin, ja sillekin on syytä keksiä uusi nimi. Piispanvirasto (tai -toimisto) voisi toki olla yksi vaihtoehto, mutta se ei kuvaa hallintoelintä juurikaan. Hiippakunnan ylin päättävä elin on hiippakuntavaltuusto, siinä mielessä jokin hiippakuntaneuvosto tai hiippakuntakollegio voisi olla toimiva. Tuomiokapitulin kollegiostahan puhutaan jo muutenkin. Neuvosto tosin lienee ymmärrettävämpi ja yhdenmukaisempi seurakuntahallinnon nimikkeistön kanssa.

Ei ole kovin helppoa löytää uudistusta tähän käsitteelliseen sekamelskaan. Työtä on silti syytä jatkaa. Kielenkäyttö nimittäin ei vain kuvaa vaan myös luo todellisuutta.