Nyt maaliskuussa on juhlittu sitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeiksi on jo 30 vuotta vihitty ihmisiä heidän sukupuoleensa katsomatta. Itse asiassa juuri tänään, 6.3., on kulunut 30 vuotta ensimmäisten naisten vihkimisestä papeiksi.

Usein puhutaan naispappeudesta, ikään kuin vastakohtana miespappeudelle. Miespapeista ei vain puhuta alleviivaten, toisin kuin naispapeista. Papin arkkityyppi on mielikuvissamme mies, naispappi on tässä suhteessa jotain muuta. Naispappeus jäsentyy sen kautta, että se on toista kuin miesten pappeus.

Kieli ei vain kuvaa vaan se myös luo todellisuutta. Valituilla termeillä vaikutamme siihen, millaisena maailma näyttäytyy meille. Kirkolliskokous linjasi vuonna 1986, että papin sukupuoli ei ole opillinen kysymys. Jumalan kannalta ei siis ole väliä, onko pappi mies, nainen vai jokin muu. Sukupuolella ei ole pappeuden kannalta merkitystä.

Naispappeudesta ja miespappeudesta puhuminen luo mielikuvan, että ei olisi kaikille yhtä, yhteistä pappisvirkaa, vaan miesten ja naisten erilliset pappeudet. Näinhän ei tietenkään ole. Hyvää kehitystä on se, että nyt, 30 vuotta ensimmäisten naisten papiksi vihkimisen jälkeen, on alettu puhua sukupuolten yhteisestä pappisvirasta. Se on kielellisesti hyvä valinta, sillä se ei rajoitu vain mies–nais-kysymykseen vaan sisällyttää myös sukupuolivähemmistöt.

Sukupuolittunutta kielenkäyttöä on sekä kirkon että muun yhteiskunnan virkanimikkeissä ja muussa kielenkäytössä runsaasti. Aina sellainen ei aiheuta ongelmia. Kielellinen ero papin ja naispapin välillä on kuitenkin toiseuttava ja monet kokevat sen kielteisenä.

Pappi–naispappi-erottelu ylläpitää stereotyyppistä, miehistä pappiskuvaa. Kuitenkin vuonna 2018 pappeina on miehiä ja naisia suunnilleen yhtä paljon, tulevina vuosina naisia on enemmistö. Yhdenvertaisuuden edistämiseksi on syytä jättää pois käytöstä tarpeettomasti sukupuolittavat kielelliset vastakkainasettelut.

Kuva: Kirkon kuvapankki.