Palkankorotusten ja kiky-tuntien pyhä liitto

Tämän viikon perjantaihin, 31.1. mennessä päättyvät melkeinpä kaikki loput yksityisen sektorin työehtosopimukset. Moni niistä on päättynyt jo lokakuussa. Uusista sopimuksista on neuvoteltu kiivaasti, ja erimielisyyksiä on ratkottu valtakunnansovittelijan johdolla. Kuitenkin vain muutamalla sopimusalalla on päästy ratkaisuun, ja niilläkin kuukausia myöhässä. Paperiteollisuuden lakko alkoi tänään, ja myös kemianteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa on lakon uhka olemassa siitäkin huolimatta, että työ- ja elinkeinoministeriö siirsi näiden lakkojen alkamista kahdella viikolla.

Julkisuudessa käydyistä neuvotteluista on ollut vain vähän tietoa. Huomiota herättävää on ollut, että sovitteluun menneet liitot ovat poistuneet Bulevardilta kohtuullisen pikaisesti ja sen jälkeen jatkaneet neuvotteluja itse. Erikoista on sekin, että hylättyään sovintoesityksen, jossa olisi sovittu 2,4 % palkankorotuksista, Teknologiateollisuus oli valmis sopimaan 3,3 % korotuksista ilman kiky-tunteja. Neuvottelutulos on löydetty lähinnä niillä aloilla, joilla kilpailukykysopimuksen mukaisesta työajan pidentämisestä oli sovittu erikseen irtisanottavalla lisäpöytäkirjalla.

Eri lähteisiin perustuvan käsitykseni mukaan muilla aloilla on sopimusmuutoksista muuten päästy yhteisymmärrykseen, mutta nimenomaan palkankorotusten ja kiky-tuntien suhde hiertää. Asian ymmärtämiseksi on palattava taaksepäin kiky-sopimuksen syntyvaiheeseen.

Kilpailukykysopimus – viimeinen tupo?

Suomen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut niin sanottuihin tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin eli tupoihin. Vaikka tupo-sanaa on viime vuosikymmeninä vältetty, on vuoden 2011 raamisopimuksessa, vuoden 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksessa (tyka) ja vuoden 2016 kilpailukykysopimuksessa kyse aivan samasta asiasta, nimittäin kolmikannassa keskitetysti sovitusta työmarkkinaratkaisusta, joka oli määrä toteuttaa mahdollisimman monella sopimusalalla ja jossa myös valtio sitoutui toteuttamaan sovitut lainsäädäntömuutokset.

Kilpailukykysopimus oli kenties laajin tupo ikinä. EK:n arvion mukaan kilpailukykysopimus ulotettiin 91 %:iin kaikista työehtosopimusaloista; ulkopuolelle jäivät lähinnä AKT:n sopimusalat. Julkisella sektorilla kattavuus oli 100 %.

Kilpailukykysopimuksessa sovittiin muustakin kuin 24 tunnin työajanpidennyksestä ja julkisen sektorin 30 % lomarahanleikkauksesta. Lisäksi sovittiin, että paikallista sopimista lisätään kaikilla sopimusaloilla muun muassa siten, että liittojen veto-oikeus paikallisiin sopimuksiin poistetaan ja että ns. selviytymislausekkeen perusteella voidaan sopia mm. palkkojen alentamisesta enintään vuodeksi kerrallaan. Työntekijöiden muutosturvaa parannettiin lisäämällä työnantajille velvollisuus järjestää irtisanottavalle työntekijälle tämän työmarkkinakelpoisuutta parantavaa koulutusta sekä työterveyshuolto vielä työsuhteen päättymisen jälkeenkin.

Suurin asia kilpailukykysopimuksessa oli kuitenkin työnantajan työttömyysvakuutus-, sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen alentaminen ja näiden osittainen siirtäminen palkansaajien maksettavaksi. Ja tämä muutos nimenomaan on pysyvä, koska siitä ei ole mahdollista sopia millään yksittäisellä sopimusalalla. YLEn arvion mukaan työnantajamaksujen alentaminen on tarkoittanut työnantajille noin 1,7 miljardin euron vuosittaista säästöä, ja näin on luvassa tästä eteenpäinkin. Vastineeksi palkansaajien tuloverotusta on alennettu; käytännössä kärsijänä näistä maksujen siirroista on siis ollut julkinen talous.

Kikyn jälkinäytös

Vuonna 2017 EK muutti sääntöjään niin, ettei se enää tee tällaisia keskitettyjä ratkaisuja. Siksi kiky-sopimusta lienee tässä vaiheessa mahdollista kutsua viimeiseksi tupoksi. Mahdollista on toistaiseksi neuvottella jokaisella sopimusalalla erikseen ilman ulkopuolelta valmiiksia annettua lopputulosta.

Tänä vuonna eletään kilpailukykysopimuksen jälkinäytöstä siinä mielessä, että viimeiset sovitut muutokset työnantajamaksuihin astuivat voimaan vuoden alusta. Julkisen sektorin lomarahaleikkaukset päättyvät. Suomen kilpailukyvyn parannuttua ovat myös kriisitilanteessa sovitut työajanpidennystunnit nousseet keskusteluun. Niistä tämäntalvisissa neuvotteluissa viime kädessä on kyse.

Teollisuusliiton monessa sopimuksissa työajanpidennyksistä oli sovittu varsinaisen työehtosopimuksen liitteeksi otetulla lisäpöytäkirjalla, jolloin varsinainen työehtosopimus jäi työajan osalta ennalleen. Syksyllä 2018, kun maan hallitus halusi helpottaa työntekijöiden irtisanomista pienissä yrityksissä, Teollisuusliitto irtisanoi viiden eri alan työehtosopimuksen työajanpidennysliitteen päättymään 31.12.2019. Yli vuoden verran on ollut tiedossa, että työaika oli näillä teollisuusaloilla palaamassa entiselleen 1.1.2020 alkaen.

Työnantajien puolelta on esitetty väitettä, että tämä erillinen irtisanominen on tarkoittanut sitä, että teollisuuden 3,3 % sopimusratkaisu on tehty kiky-tuntien poistumisesta riippumatta. Tämän pitäisi työnantajapuolen mukaan johtaa siihen, että muilla aloilla kiky-tunnit jäävät pysyväksi tai vaihtoehtoisesti palkkaratkaisu olisi kiky-tuntien verran (keskimäärin n. 1,4 %) alhaisempi. Nähdäkseni asia ei ole näin, vaan kyseessä on EK:n uusi linja päänavausratkaisun tultua julki. Vielä syksyllä näet Teknologiateollisuus vaati, että kiky-tunnit on sovittava pysyväksi myös näillä sopimusaloilla. Saavutettu neuvottelutulos on siis sisältänyt 3,3 % palkkaratkaisun että 1,4 % työajanlyhennysratkaisun.

Palkansaajapuolelta on taas esitetty, että kun mm. julkisen sektorin sopimukset irtisanotaan ennenaikaisesti, päästään samaan tilanteeseen kuin teknologiateollisuudessa, että kiky-tunnit vain katoavat (ja ilmeisesti samalla palattaisiin entiseen työaikaan). Tässäkin on nähdäkseni oiottu asioita. Useimpiin muihin kuin Teollisuusliiton sopimusaloihin, mm. juuri julkisen sektorin sopimuksiin, kiky-tunnit nimittäin toteutettiin pidentämällä viikoittaista työaikaa varsinaiseen työehtosopimukseen. Toisin kuin Teollisuusliiton mainituissa työehtosopimuksissa, joissa kiky-tunneista oli sovittu poikkeusliitteellä, muissa työehtosopimuksissa ei ole mitään vanhaa lyhempää työaikaa, johon palattaisiin, kun sopimus irtisanotaan.

Oikeusjärjestyksessämme on voimassa työehtosopimuksen ns. jälkivaikutusperiaate eli se, että irtisanotun sopimuksen määräyksiä noudatetaan myös sopimuksettomassa tilassa. Teollisuusliiton viidellä alalla kiky-liitteen irtisanomisen jälkeen palattiin 1.1.2020 alkaen noudattamaan varsinaisen työehtosopimuksen jälkivaikutusta; muilla aloilla pidennetty työaika jatkuu myös sopimuksen irtisanomisen jälkeen.

Sopimuksen irtisanominen on normaali työmarkkinatoimenpide, jonka yleensä palkansaajapuoli toteuttaa siinä vaiheessa, kun ryhdytään neuvottelemaan uudesta sopimuksesta. Työehtosopimuksen purkaminen ennenaikaisesti on äärimmäisen harvinainen toimenpide, joka voidaan toteuttaa vain silloin, kun toinen osapuoli on rikkonut sopimusta niin olennaisesti, ettei toiselta osapuolelta voi enää odottaa sopimuksessa pysymistä (työehtosopimuslaki 11 §). Tällaista en tiedä lähiaikoina tapahtuneen.

”Suomen malli” ja ”yleinen linja”

Tupo-maailman jälkeen on julkisuudessa puhuttu Suomen mallista, jossa ajatuksena olisi se, että vientialat sanelisivat palkankorotusvaran muille sektoreille. Esikuvana tälle on Ruotsin industriavtalet eli ns. Ruotsin malli, josta on olemassa kirjallinen sopimus työmarkkinaosapuolten kesken. Meillä Suomessa on koetettu ilman sopimusta hakea vastaavanlaista käytäntöä, jossa kotimaan sektorin ja julkisen sektorin palkankorotukset eivät ylittäisi vientialojen korotuksia.

Suomen mallin ideana olisi ollut, että kotimaan sektori ja julkinen sektori eivät kaataisi vientivetoista kansantaloutta. Kun mallia ei ole saatu sovittua, on ratkaisu nähdäkseni epäonnistunut. On päädytty malliin, jossa ensimmäinen iso sopimusala – yksityisellä sektorilla teknologiateollisuus ja julkisella sektorilla kunta – toimii päänavaajana tuottaen ns. ”yleisen linjan”, johon palkansaajat muilla sopimusaloilla yrittävät päästä ja työnantajat vahtia, ettei linja ylity. Käytännössä ei ole siis päästy tilanteeseen, jossa jokaisella sopimusalalla oikeasti voitaisiin sopia vapaasti.

Tilanteessa, jossa Suomen kilpailukyky oli heikentynyt, myös kilpailukykysopimus pyrki vastaamaan samaan ongelmaan: Toteuttamalla työn kustannusten alentaminen sisäisellä devalvaatiolla yritykset voisivat myydä tuotteitaan ulkomaille edullisempaan hintaan keräten näin suurempaa volyymia ja siten enemmän tuottoa Suomeen.

Julkisella sektorilla työvoimakustannusten laskun olisi pitänyt johtaa verojen alentamiseen työvoimakustannusten laskun myötä ja sitä kautta kuluttajien varojen ohjautumiseen kotimaan kysynnän kasvattamiseen. Käsittääkseni yksikään kunta tai seurakunta ei ole laskenut veroprosenttiaan kilpailukykysopimuksen tuoman hyödyn vuoksi, ja valtiollakin tuloveroalennukset ovat perustuneet pelkästään kiky-sopimuksen mukanaan tuomien korkeampien palkansaajamaksujen (ks. edellä) kompensoimiseen. Sikäli kilpailukykysopimuksen tuoma työajanpidennys ja lomarahaleikkaukset eivät näytä johtaneen toivottuun tulokseen ainakaan julkisella sektorilla.

Onko yleistä linjaa muodostunut?

Nyt, kun muutamalla teknologiateollisuuden alalla on saatu aikaan sopimusratkaisu, voidaan kysyä, onko 3,3 %:sta ja kiky-tuntien poistumisesta muodostunut jonkinlainen yleinen linja. Tuskinpa.

Kuten edellä on todettu, jo siitä on erimielisyyttä, poistuvatko kiky-tunnit muiltakin aloilta vain sopimukset irtisanomalla, ja myöskin siitä, onko teknologiateollisuuden ratkaisussa otettu kiky-tuntien poistuminen huomioon. Sen perusteella, mitä edellä kirjoitin, on minusta selvää, että ensimmäiseen kysymykseen vastaus on ei ja toiseen kyllä.

Koska kysymys kiky-tunneista on ollut osa teknologiateollisuuden sopimusneuvotteluja, merkitsee saavutettu neuvottelutulos sitä, että Teknologiateollisuus kelpuutti eräiden alojen työntekijöilleen 3,3 % palkankorotuksen sekä 1,4 % työajanlyhennyksen, joiden kustannusvaikutus on siis noin 4,7 %. Sama kustannusvaikutus on saatu muutamalla muulla Teollisuusliiton sopimusalalla (pelti- ja teollisuuseristys, autonalan kauppa ja korjaamotoiminta, taimitarhat sekä malmikaivokset) sekä apteekeissa.

Muilla sopimusaloilla on siis kaksi vaihtoehtoa, jos päänavauksesta kehittyy yleinen linja: Joko kiky-tunnit poistuvat ja palkkoja korotetaan 3,3 % 25 kk sopimuskauden aikana, tai kiky-tunnit jäävät ja ne kompensoidaan 1,4 % rahakorvauksella, jolloin sopimuskorotuksiksi tulee 4,7 %. Kaikki muu menee joko yli tai ali.

Kuva: Pexels.

Miltä näyttää seuraava kirkollinen työmarkkinakierros?

Paraikaa ollaan siirtymässä kohti uutta työmarkkinakierrosta. Ensimmäiset, eräiden teollisuusalojen työehtosopimukset ovat katkolla jo nyt syyskuussa. Näitä neuvotteluja käydään jo kulissien takana. Julkisen sektorin – valtion, kunnan ja myös kirkon – sopimukset päättyvät tammikuun lopussa. Samaan aikaan päättyy myös kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus. Toistaiseksi on työskennelty työryhmissä mutta varsinaiset sopimusneuvottelut alkanevat joulukuussa tai viimeistään tammikuussa.

Tänä syksynä ollaan pitkästä aikaa tilanteessa, jossa työmarkkinaosapuolilla ei ole vietävinään alakohtaisiin sopimuksiin paperipaavia eli keskitettyä työmarkkinaratkaisua – tupoa, raamisopimusta, tykaa tai kikyä. Suomalainen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut pääasiassa keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin, jotka on sovittu seitsikon eli Akavan, SAK:n ja STTK:n sekä Elinkeinoelämän keskusliiton sekä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen, Kirkon työmarkkinalaitoksen ja Valtion työmarkkinalaitoksen välillä. Nyt tuo tupojen aika on ohi, koska EK on viime vuonna muuttanut sääntöjään niin, että se ei enää voi tehdä keskitettyjä palkkaratkaisuja.

Tänä syksynä ollaan ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, jossa jokaisella sopimusalalla käydään omat, sopimusalakohtaiset neuvottelut eli ns. liittokierros. Edellisen kerran tällainen tilanne oli keväällä 2007.

Kirkollisia työpaikkoja koskee kaksi sopimusta, nimittäin Kirkon yleinen virka- ja työehtosopimus eli KirVESTES sekä Kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus eli KJTES. Molemmilla siis käydään omat, toisistaan enimmäkseen riippumattomat neuvottelut. Kummassakin sopimuspöydässä vaikuttaa kuitenkin samoja ammattiliittoja, joten jossain määrin samoja tavoitteita voi olla molemmissa sopimuspöydissä.

Kirkon neuvotteluissa yleinen palkkausjärjestelmä tullee olemaan keskeisessä roolissa. Työnantajalla on useita toiveita palkkausjärjestelmän kehittämiseksi, ja jos muutokset nähdään palkansaajapuolella mahdollisiksi, järjestelmämuutos voidaan hinnoitella. Myös työaikakysymykset ovat keskeisessä osassa, sillä keskustelussa on yleistyöaikakokeilun vakinaistaminen sekä hengellisen työn viranhaltijoiden työaikajärjestelyjen kehittäminen. Myös ylimmän johdon palkkausjärjestelmäkokeilun vakinaistamisesta keskustellaan.

Kristillisten järjestöjen sopimusalalla ei vastaavia suurimuotoisia keskusteluja ole käyty. Palkkausjärjestelmäuudistus kaatui juuri ennen neuvottelutuloksen allekirjoittamista pari vuotta sitten – järjestelmämuutos oli työnantajapuolen mielestä liian hintava. Oletettavaa on, että kristillisten järjestöjen sopimusalalla palkkataso on keskeisin neuvottelukysymys, sillä sopimusalan palkat ovat kirkon palkkojakin alempana ja sikäli eivät kilpailukykyisiä näihin verrattuna.

Vaikka kirkon ja kristillisten järjestöjen taloustilanne on haasteellinen, ei palkkakysymystä voida sivuuttaa. Orastava talouskasvu on nostanut myös inflaatioastetta, minkä johdosta kirkossa ja kristillisissä järjestöissä työskentelevien ostovoima vähenee, jos palkat pysyvät nykyisellään.

Mielenkiinnolla odotellaan syksyn teollisuusalojen avausta. Vaikka keskustason palkkaratkaisua ei ole – eikä paljon toivottua Suomen malliakaan – asettanevat ensimmäisenä valmistuvat vientialat jonkinlaisen suunnan myös julkisten ja julkisrahoitteisten alojen palkankorotuksille. Tällä hetkellä näyttää siltä, että palkankorotuksia sopii odottaa myös julkiselle sektorille.