Sanotaan, että ennustaminen on epävarmaa. Erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Varmaan siksi mielellämme tarkastelemme asioita kovin lyhytnäköisesti, ehkä vuoden–parin, korkeintaan viiden vuoden päähän. Kirkon strategisissa kysymyksissä fokus pitäisi olla kuitenkin vielä kauempana, jos ei suorastaan iäisyydessä, niin ainakin vuosikymmenen tai kahden päässä. Kirkollinen kvartaali kun on ainakin 25 vuotta; joissakin kirkoissa jopa 250 vuotta. Jokainen merikapteeni tietää, että valtamerilaiva kääntyy hitaasti. Jos ei osaa ennakoida, ollaan karilla.

Vuodesta 2000 on yhtä kauan kuin vuoteen 2040 on vielä aikaa. Seuraavat kaksi vuosikymmentä merkitsevät kirkolle rajuja muutoksia, joiden merkit ovat olleet idullaan koko 2000-luvun. Muutoksille on tyypillistä, että ne noudattavat S-käyrää. Ne alkavat hitaasti, tuskin havaittavina hiljaisina signaaleina. Jossakin vaiheessa ylitetään kynnysarvo, ja hakeudutaan nopeasti uuteen positioon, joka jälleen hiljalleen vakiintuu. Kirkon rakenteiden ja talouden osalta muutosten vuosikymmenet ovat edessä päin.

Signaalit ovat olleet hiljaisia – mutta eivät ole enää

Vaikka kirkosta on jatkuvasti erottu siitä asti, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan vuoden 1923 alusta, kirkon jäsenmäärä kasvoi 1990-luvun loppuun asti. Huippuarvo saavutettiin vuonna 2000, jolloin kirkkoon kuului 4,4 miljoonaa jäsentä. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain ja vuonna 2007 perustetun eroakirkosta.fi-palvelun avaamisen jälkeen eroamistahti on ollut nopeaa. Vuonna 2010 kirkossa oli 4,2 miljoonaa jäsentä, vuonna 2019 enää 3,8 miljoonaa. Jäsenmäärän lasku on tuplaantunut 2010-luvulla 2000-lukuun nähden.

Tulevina vuosikymmeninä jäsenmäärä pienenee edelleen kiihtyvää vauhtia. Vuonna 2030 kirkolla ennustetaan olevan enää 3,2 miljoonaa jäsentä, mikä tarkoittaa 2020-luvulla kolminkertaista vähenemistahtia 2000-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen nähden. Saman vauhdin ennustetaan jatkuvan niin, että vuonna 2040 kirkossa on jäseniä enää 2,7 miljoonaa.

Vielä tällä hetkellä jokaisessa kunnassa yli puolet väestöstä kuuluu kirkkoon. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudulla ollaan menty kokonaisuudessaan jo sen alle. Mutta vuonna 2040 kartta (ks. kuva) on aivan eri näköinen. Alueita, joilla kirkkoon kuuluu alle puolet väestöstä on useita, ja monilla kirkkoonkuulumisprosentti laskee alle 40:n. Nämä ovat vieläpä niitä alueita, joilla suurimmat väestömäärät asuvat.

Taloutta ja rakenteita on sopeutettava

Kirkon jäsenmäärää vähentää kaksi seikkaa. Kirkosta eroaminen ja kuolleisuus. Yksittäisiä seurakuntia kurjistaa lisäksi muuttoliike. Kasvavia seurakuntia on vain muutamia; ne sijaitsevat niillä alueilla, joilla muuttovoitto on merkittävä.

Toisenlainen kartta (ks. kuva) saadaan, kun tarkastellaan seurakuntien jäsenmäärän muutosta. Kirkon jäsenmäärän ennustetaan kokonaisuutena vähenevän 3,8 miljoonasta 2,7 miljoonaan vuoteen 2040 mennessä. Keskimäärin se tarkoittaa n. 29 % vähenemistä. Alueelliset erot ovat kuitenkin suuria. On seurakuntia, joissa jäsenmäärä vähenee vain reilun 6 %, sillä muuttovoitto muilta alueilta kompensoi näiden menetyksiä. Toiset seurakunnat menettävät jopa yli 60 % nykyisistä jäsenistään – sekä muuttotappion että taivaallisen elonkorjuun myötä.

Sanomattakin on selvää, että kirkon rakenteita on sopeutettava. Moni seurakunta kamppailee nyt jo selviämisen rajoilla. Seurakunnan taloudellista itsenäisyyttä pidetään niin pyhänä arvona, että taloudellinen kantokyky viedään siihen pisteeseen, ettei enää ole vaihtoehtoa kuin liittyä yhteen naapurin kanssa – usein epäedullisemmilla ehdoilla kuin aiemmin. Vapaaehtoiset liittymisprosessit eivät kuitenkaan ole tässä murroksessa riittävän tehokkaita; tarvitaan jotain enemmän.

Mistä uusi hallintomalli kirkolle?

Edellisellä kaudella kirkolliskokous sai päätettäväkseen seurakuntarakenneuudistuksen, joka olisi liittänyt jokaisen seurakunnan osaksi seurakuntayhtymää (ns. seurakuntayhtymämalli). Se äänestettiin kirkolliskokouksessa nurin – ihan syystäkin. Se ei olisi tarjonnut seurakunnille riittävää rakenteellista uudistamista. Hallinnollisten yksiköiden määrä ei olisi vähentynyt vaan päinvastoin lisääntynyt. 

Viinipuu on esittänyt mallia, jossa kirkon hallinnolliseksi perusyksiköksi otettaisiin seurakunnan sijasta hiippakunta. Hiippakunta vastaisi siitä kaiken omaisuuden, talouden ja henkilöstön hallinnosta, josta nyt seurakunnat vastaavat. Hiippakunnan ollessa henkilöstön työnantajataho hiippakunta pystyisi nykyistä paremmin koordinoimaan toimintaa laajalla alueella. Kirkollisvero olisi sama koko hiippakunnassa, kun hiippakunta keräisi veron.

Hiippakuntamallilla on vahva alkukirkollinen esikuva, mutta erityiset perusteet hiippakuntamallilla ovat käytännölliset. Hiippakuntahallintoon siirtyminen järkevöittäisi seurakuntien hallintoa sekä itsessään että suhteessa keskushallintoon. Isoissa kaupungeissa seurakuntayhtymien ja tuomiokapitulien rooli on nykyisessä hallintomallissa epäselvä. Pienet seurakunnat tarvitsisivat tuomiokapituleilta enemmän kuin ne voivat nykyisellä rahoituksella tuottaa; suuret seurakuntataloudet taas pärjäävät hyvin ilman hiippakuntien tukea. Tähän hiippakuntamalli toisi tasaisuutta. 

Hiippakuntamallissa kirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö olisi seurakunta, ja osana hiippakuntaa niitä voitaisiin joustavasti organisoida tarpeen mukaan. Mahdollisimman paljon toiminnallista päätösvaltaa delegoitaisiin seurakunnalliselle tasolle. Vaalit voitaisiin kuitenkin järjestää vain hiippakuntatasolla; silloin voitaisiin luopua nykyisestä monen vaalin sekavasta järjestelmästä. Hiippakuntamalli mahdollistaisi myös henkilöseurakunnat alueellisten rinnalle, koska hiippakunta voisi päättää seurakuntajaosta itsenäisesti. Kaikki olisi vahvasti piispan ja tuomiokapitulin kaitsennassa.

Kuva: Wikimedia Commons.

Blogin lähteenä on käytetty Kirkon tilastopalvelua ja sen kuva-aineistoa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Viinipuun blogissa.