Oikeusturva kuuluu papillekin

Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien mielipideosastolla 27.8.2020.

Helsingin sanomat kertoi sunnuntaina (23.8.) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien tekemistä rikoksista ja niistä saatujen tuomioiden käsittelystä hiippakuntien tuomiokapituleissa. Vaikka papit syyllistyvät rikoksiin 80 prosenttia vähemmän kuin väestö keskimäärin, parannettavaa selvästi on. Pappisvirka on julkisesti hoidettava virka, ja pappisvihkimyksessä pappi lupaa tahtovansa elää niin, että on esikuvana seurakunnalle.

Huolta herättää arkkipiispa Tapio Luoman toive (HS 24.8.) siitä, että papit ilmoittaisivat saamistaan tuomioista tuomiokapituleille itse, koska tuomioistuimet vain harvoin noudattavat kirkkolain määräystä ilmoittaa kirkon viranhaltijoiden saamista tuomioista kirkollisille viranomaisille.

Toiveessa on kyse puuttumisesta ihmisoikeussopimusten takaamaan itsekriminointisuojaan. Koska tuomiokapituli saattaa oikeuden antaman tuomion lisäksi määrätä papille varoituksen, pidättää papin pappisviran toimittamisesta määräajaksi tai erottaa pappisvirasta pysyvästi, on tuomiokapitulin toimilla merkittävä vaikutus papin elinkeinoon.

Kirkkolaissa tuomioistuimille annettu ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia kirkon viranhaltijoita. Miksi arkkipiispa pyytää vain pappeja ilmoittamaan rikoksistaan?

Samassa HS:n jutussa Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kritisoi pappeja siitä, että nämä turvautuvat rikosasioissa lain heille suomiin muutoksenhakukeinoihin. Tuomiosta valittaminen on Hallamaan mukaan ”taipumusta selittää rajat ylittävä toiminta sallituksi”. Oikeusvaltiossa kuitenkin ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan, ja jokaisella on oikeus puolustaa itseään samoin kuin valittaa saamastaan tuomiosta.

On kysyttävä, mitä tuomiokapitulikäsittelyllä pappien rikosasioissa saavutetaan. Useimmissa tapauksissa käsittely ei papin osalta johda hallinnolliseen sanktioon rikosoikeudellisen tuomion lisäksi. Vakavissa rikoksissa tuomioistuin voi kuitenkin panna papin viralta, ja sen tulisi riittää suojakeinoksi estää näihin rikoksiin syyllistyneen toiminta julkisessa virassa.

Ulla Ruusukallio
puheenjohtaja

Jussi Junni
toiminnanjohtaja, Suomen kirkon pappisliitto

Kuva: Pexels.

Akava uudistamaan työmarkkinoita

Puheenvuoro Akavan liittokokouksessa 25.8.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät liittokokousedustajat!

Kulunut vuosi on koronaviruspandemian johdosta ollut äärimmäisen poikkeuksellinen, ja työmarkkinoilla se on näkynyt äkillisenä työn tarjonnan vähentämisenä ja monissa tehtävissä riskitekijöiden merkittävänä lisääntymisenä. Työmarkkinajärjestöt, Akava etunenässä, tarttuivat keväällä yhtäkkisesti muuttuneeseen tilanteeseen ja veivät maan hallitukselle päätettäväksi joukon merkittäviä toimenpiteitä, joilla sekä pelastettiin yrityksiä konkursseilta että turvattiin ihmisten toimeentulo tilanteessa, jossa sosiaaliturvan aiemmat pelisäännöt eivät enää toimineet.

Samanlaista vastuunottoa tarvitaan jatkossakin. Koronapandemia ei ole ohitse, ja Suomessakin on jo merkkejä uuden epidemian puhkeamisesta. Halusimme tai emme, koronatauti on keskuudessamme vielä vähintään koko ensi vuoden. Se edellyttää myös meiltä valmiutta merkittäviin työmarkkinoita uudistaviin toimenpiteisiin etenkin sen vuoksi, että hyvinvointivaltion perusta, työllisyysaste, on koronan johdosta laskenut ja romahduttanut maan hallitusohjelmassa tavoitellun nousun 75 %:iin vaalikauden loppuun mennessä.

Otan esimerkiksi kesällä loppuun saatetun neuvottelukierroksen. Sen suuri teema oli kiky-sopimuksen mukana tulleen työajanpidennyksen poisto. Siitä väännettiin useimmilla aloilla kuukausia edellisen sopimuksen päättymisen jälkeen. Koronaepidemia hankaloitti etenkin julkisen sektorin neuvotteluja, kun jotkut tahot pitivät yksityisen sektorin jo saavutetun palkankorotustason tavoittelua uudessa taloudellisessa tilanteessa vastuuttomana. Siihen nähden onnistuimme erinomaisesti. Edes työtaisteluja ei tarvittu.

Puheet virka- ja työehtosopimusten avaamisesta ensi vuoden palkankorotusten osalta on torpattava. Meillä ei ole enää keskitettyä tulopoliittista neuvottelujärjestelmää, ja sopimuksissa on nykyään kattavat paikallisen sopimisen järjestelmät. Yksityisellä sektorilla palkkojen korottamisesta sovitaan ensisijaisesti paikallisesti, ja useimmilla aloilla on mahdollista tehdä selviytymislausekkeen mukainen kriisisopimus. Siksi edes kokonaisen sopimusalan kattavaa leikkausta ei ole syytä tehdä.

Toisena esimerkkinä otan kesällä heränneen keskustelun ansioturvasta. Vaikka kassoihin kuulumattomien palkansaajien palkoista pidätetyt työttömyysvakuutusmaksut kanavoidaankin perusturvan rahoitukseen eikä kassoihin kuuluvien ansioturvaan, ihmisten oikeustajuun ei yleisesti istu ajatus siitä, miksi maksamalla kassamaksun, joka rahoittaa ansioturvasta vain 5,5 %, saa merkittävästi paremman etuuden. Se on huomattu myös puolueissa. Tällä hetkellä käsittääkseni kaikki puolueet ja myös Elinkeinoelämän keskusliitto kannattavat ansioturvareformia, ja meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä yksin nurkkaan puolustamaan nykymallia kynsin ja hampain. Pikemminkin meillä on tässä mahdollisuus profiloitua kaikkien asemaa parantavana solidaarisuusliikkeenä, ja enemmän sellainen kuin vain maksajien edun puolustaminen saa meidät näyttämään sellaiselta liikkeeltä, johon halutaan kuulua ja liittyä.

Kirkon akateemisten hallitus on viime viikolla ottanut kantaa sen puolesta, että ansioturvaa voitaisiin uudistaa ns. Kotamäen selvityksen 1. tai 2. mallin mukaisesti. Joko muutettaisiin perusturva ansiosidonnaiseksi etuudeksi niin, että sen arvo olisi 94,5 % nykyisestä ansiosidonnaisesta, siis kassamaksun verran alempi. Toinen vaihtoehto olisi palkansaajan velvoite liittyä työttömyyskassaan, ja tämä velvoite voisi perustua joko nykyiseen kassajärjestelmään tai niin, että ihminen kuuluisi oletuksena esimerkiksi Kelan ylläpitämään työttömyyskassaan. Tämä uudistus säilyttäisi toimivan kassajärjestelmämme, josta jäsenemme saavat useimmiten erinomaista palvelua. On selvää, että Kotamäen raportin 3. vaihtoehto, koko ansioturvan keskittäminen Kelaan, voisi olla halvempi vaihtoehto, mutta millainen olisi palvelutaso sen jälkeen? Toimeentulotuen uudistus antoi siitä varoittavan esimerkin.

Kolmannen esimerkin otan kirkon sektorilta, jota oma liittoni edustaa. Kirkon sektori on pieni sektori, käsittäen vain reilun prosentin kaikista akavalaisista. Kuitenkin sillä on merkittävässä määrin henkilöstöä koskevaa omaa sääntelyä, joka on monessa suhteessa vanhanaikaista ja osittain myös yksilöiden perusoikeuksia polkevaa. Taitamme edelleen peistä uudesta työaikalaista, jota Akavan ansiosta saimme eduskunnassa merkittävästi muutettua nimenomaan uskonnollisia tehtäviä tekevien osalta. Kirkon sektorilla ei muista aloista poiketen ole yhteistoimintalakia, vaan yhteistoiminta perustuu sopimukseen, jonka työnantaja voi yksipuolisesti irtisanoa.

Kirkon sektorin merkittävin haaste on niin sanottu kirkon autonomia. Kirkon johto, piispat etunenässä, on sitä mieltä, että kirkon tulee saada päättää lainsäädännöstään ja jopa yleisen lainsäädännön soveltamisesta itse. Ministeriöissä taas on katsottu, että kirkkoa koskevaan sääntelyyn ei puututa ilman kirkon omaa aloitetta. Vastuunpakoilu johtaa viime kädessä siihen, että muilla aloilla itsestään selvät uudistukset eivät etene, tai ne etenevät vain pakon edessä, kun tuomioistuimet päättävät asioista kirkon työnantajien puolesta.

Olen kuvannut näitä haasteita korostaakseni sitä, mihin liitot tarvitsevat Akavaa. Samalla tavalla kuin liitto yksittäiselle jäsenelle, Akava tarjoaa liitoilleen leveämmät hartiat. 

Hyvät ammattiyhdistystoverit! Meitä haastetaan uudistamaan työmarkkinoita vastuullisesti, ja jos siihen haasteeseen tartumme, uudistuu myös ammattiyhdistysliike. Liian usein näyttäydymme ulospäin saavutettuihin etuihin tarkertuvana ja keskenään riitelevänä joukkona. Tähän ei meillä yksinkertaisesti ole varaa. Meidän on yhdessä, yhtenäisenä liikkeenä uudistettava työmarkkinoita 2020-luvulle, jotta mahdollisimman monella olisi töitä ja jokaisella myös riittävä toimeentulo. Kiitos.

Kuva: Katja Aho.

Töitä kesällä ja loma talvella?

Kesä on pitkällä ja illat ovat jo pimenneet. Vuosi alkaa kääntyä syksyyn, joka monen mielestä ei ole se mieltä ylentävin vuodenaika. Lumettoman talven pimeydestä nyt puhumattakaan. Normaalina työpäivänä hädin tuskin ehtii valoisana aikana ulos, usein ei.

Kesällä päivät ovat pitkiä, useimmiten valoisia, ja kenties aivan kuumimpia päiviä lukuun ottamatta moni meistä on täynnä energiaa.

Eikö tuntuisi järkevältä, että työntekoon käytettäisiin nämä kaikkein energisimmät kuukaudet ja lomaa vietettäisiin silloin, kun sää muutenkin on kaikken kurjin? Miksi kaupungit hiljenevät ja Suomi vetäytyy kuoreensa juuri parhaimpana aikana vuodesta?

Luin kesälomalla Väinö Linnan upean Täällä pohjantähden alla -trilogian, jota voin sosiaalihistoriallisen otteen puolesta suositella kaikille. Siellä työelämä olikin toisenlaista.

Kesällä tehtiin pitkää päivää, usein yömyöhään, kun valoa riitti. Varakas torppari olisi kenties voinut muutoin lähettää taksvärkkiin jonkun toisen puolestaan, mutta työvoima oli kaikki töissä pellolla eikä ketään saanut sijalle. Talvella taas työvoimaa riitti, kun maatöitä ei ollut.

Maatalousyhteiskunnassa työn rytmi määräytyi vuodenkierron mukaan. Juhlia vietettiin sitten, kun elanto talveksi oli varmistettu. Häitä vietettiinkin etenkin syksyisin.

Entisajat olivat myös lapsityövoiman aikaa. Lapsia tarvittiin monenlaisissa puhdetöissä ja myöhemmässä iässä myös pelloilla. Koulua saattoi päästä käymään, mutta vain niinä aikoina, kun maatyöt sen sallivat. Lomat takasivat työvoiman pelloille. Syyslomakin oli ennen nimeltään perunannostoloma.

Työelämä on kuitenkin muuttunut. Sata vuotta sitten elettiin maatalousyhteiskunnassa, toisen maailmansodan jälkeen teollisuus oli suurin kansantalouden osa, ja nyt elämme palveluyhteiskunnassa. Työ ei ole enää samalla tavalla sidottu vuodenaikoihin kuin ennen. Lapsienkin työsuojelusta on 1900-luvulla merkittävästi huolehdittu.

Mitä jos keikauttaisimmekin työelämän rytmin päälaelleen ja siirtäisimme vuosiloman talveen? Töissä jaksaisi paremmin ja pimeänä aikana voisi viettää hiljaiseloa. Joulukin olisi keskellä parasta loma-aikaa.

Kuva: Pexels.

Kenenkään työttömyysvakuutusmaksu ei mene ”hukkaan”

Ansioturva on viikonlopun aikana puhututtanut, ja hyvä niin. Sosiaaliturvan oikeudenmukaisuus on olennainen asia, ja järjestelmää tulee alituiseen kehittää. Ajattelin sanoa pari sanaa siltä pohjalta, mitä olen oppinut tehtävässäni Erityiskoulutettujen työttömyyskassa Erkon hallituksen jäsenenä ja sittemmin varapuheenjohtajana.

Nykyisessä järjestelmässä kukaan ei maksa työttömyysturvaansa vain itse, vaan takana on aina kollektiivi. Esimerkiksi ansioturvaa rahoittivat vuonna 2018 valtio (40 %), työnantajat (29 %) ja vain kassoihin kuuluvat palkansaajat (31 %, kun sekä palkansaajan työttömyysvakuutusmaksu että työttömyyskassan jäsenmaksu huomioidaan) (ks. linkki, s. 15).

Julkisessa keskustelussa (mm. HS 10.7.) toistuu kuitenkin virheellinen käsitys, jonka mukaan palkansaajan työttömyysvakuutusmaksu ”menisi hukkaan” niiden palkansaajien osalta, jotka eivät kuulu työttömyyskassaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kassoihin kuulumattomien palkansaajien osuudet työttömyysvakuutusmaksuista näet tilitetään Kelalle, jossa niillä rahoitetaan peruspäivärahaa.

Työttömyysturva koostuu työmarkkinatuesta, perusturvasta ja ansioturvasta. Työmarkkinatuen maksavat kunnat ja valtio. Perusturvan rahoittavat valtio ja ne palkansaajat, jotka eivät kuulu työttömyyskassaan. Ansioturvan rahoittavat valtio, työnantajat ja ne palkansaajat, jotka kuuluvat työttömyyskassaan. Tästä on sosiaali- ja terveysministeriön sivulla selkeä infografiikka, jonka olen lainannut tähän:

tyottomyysturva 30_10_FI

Yllä olevan infografiikan luvut ovat toki hieman vanhentuneita. Kelan tilastoista (linkki, s. 15) ilmenee, että vuonna 2018 työttömyyskassaan kuulumattomien maksama työttömyysvakuutusmaksu oli 261 miljoonaa euroa kaikkien palkansaajien maksamasta 756 miljoonasta eurosta eli noin 35 %. Tuo määrä vastaa sitä noin miljoonaa palkansaajaa, jotka eivät kuulu työttömyyskassoihin. Kassojen jäseniä vuonna 2018 oli noin 1,9 miljoonaa. 

Kelalle tilitetyllä 261 miljoonalla rahoitettiin noin 66 000 työttömän työnhakijan saamaa perusturvaa. Vastaavasti työttömyyskassoille tilitetyillä noin 495 miljoonalla eurolla rahoitettiin noin 262 000 työttömän ansioturvaa, joka sisältää perusturvaosuuden. Tästä voidaan helposti todeta, että kassoihin kuulumattomien palkansaajien työttömyysvakuutusmaksulla rahoitetaan perusturvaa n. 3 954 euroa perusturvan saajaa kohden, kun taas  työttömyyskassoihin kuuluvien palkansaajien työttömyysvakuutusmaksuilla rahoitetaan ansioturvaa vain n. 1 889 euroa per ansioturvan saaja. 

On hyvä huomata, että universaali ansioturva edellyttää sitä, että järjestelmään saadaan lisää rahaa. Jos mainitun 66 000 peruspäivärahan saajan tulotaso vastaa keskimäärin sitä tulotasoa, joka ansioturvaa saaneilla on, tarvitaan järjestelmään 235 miljoonaa lisärahoitusta. Se tarkoittaa lisäkuluja sekä valtiolle, työnantajille että palkansaajille.

Kuva: Pexels.

Kirkkolaki perusoikeuksia polkemassa?

Monelta lienee mennyt ohi, että keskiviikkona 4.3.2020 julkaistiin dokumentti, joka kantaa lyhennettä PeVL 4/2020 vp. Se on eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä uudeksi kirkkolaiksi, jonka oli määrä tulla voimaan jo vuoden alusta. Nyt siihen tuli lisää viivettä, kun perustuslakivaliokunta katsoi, että kirkkolakiesitys oli monessa kohdassa perustuslain vastainen.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on varmistaa, että eduskunnan hyväksymät lait ovat perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaisia. Valiokunnan työssä on kyse etukäteen tapahtuvasta perustuslainmukaisuuden valvonnasta. Jälkikäteen perustuslainmukaisuutta valvovat tuomioistuimet.

Perustuslakivaliokunta lähtee siitä, että kirkon tehtävä julkisoikeudellisena yhteisönä on omalta osaltaan taata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kirkkolakiesityksen ongelmia perustuslain suhteen on jo valtiosääntöoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen eritellyt Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran Perustuslaki-blogissa. Se kannattaa lukea tämän blogin pohjaksi.

Viranhaltijan henkilökohtainen koskemattomuus

Kirkko poikkeaa suurimmasta osasta maan työnantajia siinä, että iso osa sen työntekijöistä on virkasuhteessa, siis viranhaltijoita. Kunnan, valtion ja eduskunnan tapaan kirkolla on oma viranhaltijalainsäädäntö, jota noudatetaan vain kirkon viranhaltijoihin. Siitä on säädetty kirkkolaissa, ja nyt perustuslakivaliokunta puuttui nimenomaan tähän sisältöön.

Uudessa kirkkolaissa olisi nykyisen kirkkolain tapaan mahdollisuus velvoittaa viranhaltija menemään terveystarkastukseen ja luovuttamaan terveystietonsa työnantajalle. Tällaista velvollisuutta työsuhteisilla työntekijöillä ei ole. Terveystietojen luovuttamiseen pakottaminen on perustuslakivaliokunnan mukaan perustuslain 7 §:ss säädettyyn yksilön henkilökohtaiseen koskemattomuutteen puuttumista. Pakollinen terveystarkastus rajoittaisi myös henkilön itsemääräämisoikeutta.

Tällaisen perusoikeuteen puuttuminen lainsäädännöllä edellyttäisi sitä, että viranhaltijalle olisi taattu oikeus hakea muutosta työnantajan päätökseen. Nyt ehdotuksessa oli, että työnantajan päätöksestä määrätä viranhaltija terveystarkastukseen ei olisi voitu valittaa mitenkään.

Viranhaltijan saama varoitus

Jos työntekijä käyttäytyy moitittavasti, työnantaja voi antaa hänelle varoituksen. Kirkon viranhaltijan osalta tällainen mahdollisuus on nykyisessäkin kirkkolaissa. Perustuslakivaliokunta kuitenkin katsoi, että varoitusmenettely, josta on säädetty laissa erikseen (kuten valtion virkamieslaissa), ei ole vain työnjohdollinen toimenpide (kuten kunnallisessa viranhaltijalaissa), koska varoitukselle oli ehdotuksessa säädetty edellytyksiä, joiden tuli täyttyä ennen varoituksen antamista (”on rikkonut tai laiminlyönyt virkasuhteeseen kuuluvia velvoitteita”).

Koska varoituksessa oli perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan kyse hallintopäätöksestä, jossa päätöksentekijän tulisi tulkita, onko viranhaltija rikkonut tai laiminlyönyt virkasuhteeseen kuuluvia velvoitteita, kirkkolakiesityksessä olisi tullut säätää viranhaltijalle mahdollisuus hakea varoituksesta muutosta. Nyt työnantajan antamasta varoituksesta ei olisi voinut valittaa.

Papin oikeus hakea muutosta virantäytöstä

Perustuslain 21 § mukainen lähtökohta on, että omia oikeuksia ja velvollisuuksia koskevaan asiaan on saatava hakea muutosta. Yksi hieman harmaalla alueella oleva näkökulma koskee virkanimityksiä.

Kirkkolakiesityksessä oli ehdotettu nykyisen kirkkolain tapaan, että seurakuntapastorin virkoihin sekä papin virkojen sijaisuuksiin tehtäviin nimityspäätöksiin ei saisi hakea muutosta hallinto-oikeuteen valittamalla. Perustuslakivaliokunta on aikaisemmin katsonut, että perustuslaki tai kansainväliset ihmisoikeussopimukset eivät ehdottomasti edellytä valitusoikeutta virkaan tai virkasuhteeseen nimittämistä koskevasta päätöksestä. Samalla valiokunta on kuitenkin todennut, että valtion eräiden virkanimitysten jääminen valituskiellon alaisiksi ei hyvin sovi yhteen perustuslain 21 §:n oikeusturvaperusoikeuden kanssa.

Tämä jännite on myös esitetyssä seurakuntapastorin ja papinvirkojen sijaisuuksien virkanimityksiä koskevassa muutoksenhakukiellossa. Kirkolliskokous käsitteli vuonna 2016 hiippakuntavaltuustoaloitetta seurakuntapastorin virkoja koskevan muutoksenhakukiellon kumoamisessa ja päätti hallintovaliokunnan mietinnön mukaisesti hylätä aloitteen, koska muutoksenhakuoikeus olisi edellyttänyt selvitystyötä pappisvirkaan vihkimisen suhteesta viranhoitomääräykseen eikä hallintovaliokunta pitänyt tällaisen selvityksen laatimista tarpeellisena. Kuitenkin juuri edellisenä vuonna oli kirkkohallituksesta tullut kirkolliskokoukseen esitys diakonivirasta, jossa mainittu kysymys oli ratkaistu ehdottamalla ehdollista virkamääräystä henkilölle, jolla vihkimystä ei vielä olisi ollut.

Seurakuntapastorin virkoja ja papinvirkojen sijaisuuksia täytetään satoja vuosittain. Kaikissa muissa viranhaltijaryhmissä on mahdollista valittaa, jos viranhakija katsoo, että työnantaja on menetellyt virheellisesti.

Seurakuntalaisten yksityisyys

Perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota myös tietosuojakysymyksiin, jotka ovat EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) voimaantultua olleet aiempaa keskeisempiä erityisesti, kun käsitellään arkaluonteisia tietoja. On hyvä huomata, että koko kirkon jäsenrekisteri on luonteeltaan arkaluontoinen aineisto, koska rekisteri sisältää tiedon uskontokunnan jäsenyydestä, joka on arkaluonteinen ja siten salassa pidettävä tieto (tietosuoja-asetuksen 9 artikla 2 kohta d alakohta).

Oikeus yksityisyyteen on perustuslain 10 §:ssä säädetty perusoikeus (yksityiselämän suoja). Uuteen kirkkolakiin ehdotettiin säädettäväksi se, että kirkon jäsenrekisteriin tallennettaisiin epämääräinen määrä vanhoista kirkonkirjoista siirrettäviä tietoja. Arkaluonteisten tietojen osalta pitäisi laissa tarkkarajaisesti ja täsmällisesti yksilöidä, mitä tietoja siirretään. Samoin kirkkohallitukselle ehdotettiin lupaa luovuttaa jäsenrekisteriin tallennettuja tietoja ulkopuoliselle. Mitään perusteita tälle ei edellytetty, eli kirkkohallitus olisi saanut oikeuden luovuttaa jäsenrekisterin tietoja ulkopuolisille mistä tahansa syystä.

Kokonaan oma kysymyksensä koski diakoniatyötä, joka valiokunnan mielestä rinnastuu osittain sosiaali- ja terveyspalveluihin, jolloin diakoniatyössä saatettaisiin käsitellä esimerkiksi terveydentilaa ja hoitotoimenpiteitä samoin kuin sosiaalihuollon tarvetta ja sosiaalietuuksia koskevia tietoja. Kirkkolaisssa olisi tullut joko nykyistä selvästi laajemmin tai selvästi muuhun lainsäädäntöön viitaten säätää siitä, miten näitä arkaluonteisia tietoja käytetään ja suojataan kirkon työssä.

Myös yksityisyyteen ja tietosuojaan liittyvät kysymykset olivat perustuslakivaliokunnan mielestä sellaisia, että ne eivät mahdollistaneet kirkkolain säätämistä tavallisena lakina.

 

Kirkko voi ratkaista kiky-kiistan

Työmarkkinoilla jumittaa. Ratkaisua ei tunnu syntyvän aloille, jossa 24 tunnin työajanlisäys on sovittu pysyväksi. Työnantajat haluavat säilyttää kiky-tunnit mutta työntekijät poistaa ne. Samalla riidellään palkankorotuksen määrästä; se kun on kytketty työaikaan kiinni. Tästä kirjoitin viime viikolla.

Mitä jos kiista pitkittyy, sopimuksia ei saada ja työnantajat pitäytyvät tiukasti siinä, että kiky-tunneista ei luovuta ellei palkankorotuksista tingitä?

Kirkko voi ratkaista tämän ongelman. Lisätään arkipyhiä! Tai tarkkaan ottaen ensi alkuun palautetaan alkuperäisille paikoilleen niitä, jotka omavaltaisesti, muun maailman menoa seuraamatta siirrettiin ”työmarkkinasyistä” viikonloppuihin vuosina 1955 ja 1973. Näitä siirrettyjä pyhäpäiviä ovat Marianpäivä (25.3.), juhannus (alun perin 24.6.) ja pyhäinpäivä (alun perin 1.11.). Lisäksi toinen helluntaipäivä (maanantai 51. päivänä pääsiäisestä lukien katosi vuoden 1973 ”uudistuksessa”).

(Niille, joita ajatus arkipyhien palauttamisesta niiden oikeille paikoilleen kavahduttaa, todettakoon, että vuonna 1992 palautettiin loppiainen ja helatorstai niiden alkuperäisille paikoilleen lauantailta, jonne ne oli vuonna 1973 siirretty.)

Kiky-24-tuntia vastaa suunnilleen kolmea työpäivää vuodessa. Sanon suunnilleen, koska harvan työaika on täyttä kahdeksaa tuntia päivässä. Esimerkiksi 7 h 45 min päivätyöajalla kiky-tunneissa on kyse 3,1 päivän työstä.

Tiettynä viikonpäivänä sijaitsevan arkipyhän arvo (esim. helatorstai) on luonnollisesti yksi työpäivä. Päivämäärään sidotun ja siksi aina eri vuosina eri viikonpäiväksi sattuva arkipyhä taas on työmarkkinamatematiikan mukaan 0,7 työpäivää (se kun osuu tavanomaiselle työviikolle 5 kertaa seitsemästä).

Tästä saadaan nopeasti laskettua, että toinen helluntaipäivä on 1 työpäivän arvoinen ja Marianpäivä, juhannus ja pyhäinpäivä kukin 0,7 työpäivän arvoisia. Summa summarum saadaan kasaan 3,1 työpäivää eli kiky-tuntien laskennallinen työajan lyhennys.

Kirkko voisi tässä työmarkkinapoliittisesti herkässä ajassa tukea pientä ihmistä niin, että hän joko voisi pyhittää lepopäivän tai edes levätä pyhäpäivän.

Kuva: Pexels.

Palkankorotusten ja kiky-tuntien pyhä liitto

Tämän viikon perjantaihin, 31.1. mennessä päättyvät melkeinpä kaikki loput yksityisen sektorin työehtosopimukset. Moni niistä on päättynyt jo lokakuussa. Uusista sopimuksista on neuvoteltu kiivaasti, ja erimielisyyksiä on ratkottu valtakunnansovittelijan johdolla. Kuitenkin vain muutamalla sopimusalalla on päästy ratkaisuun, ja niilläkin kuukausia myöhässä. Paperiteollisuuden lakko alkoi tänään, ja myös kemianteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa on lakon uhka olemassa siitäkin huolimatta, että työ- ja elinkeinoministeriö siirsi näiden lakkojen alkamista kahdella viikolla.

Julkisuudessa käydyistä neuvotteluista on ollut vain vähän tietoa. Huomiota herättävää on ollut, että sovitteluun menneet liitot ovat poistuneet Bulevardilta kohtuullisen pikaisesti ja sen jälkeen jatkaneet neuvotteluja itse. Erikoista on sekin, että hylättyään sovintoesityksen, jossa olisi sovittu 2,4 % palkankorotuksista, Teknologiateollisuus oli valmis sopimaan 3,3 % korotuksista ilman kiky-tunteja. Neuvottelutulos on löydetty lähinnä niillä aloilla, joilla kilpailukykysopimuksen mukaisesta työajan pidentämisestä oli sovittu erikseen irtisanottavalla lisäpöytäkirjalla.

Eri lähteisiin perustuvan käsitykseni mukaan muilla aloilla on sopimusmuutoksista muuten päästy yhteisymmärrykseen, mutta nimenomaan palkankorotusten ja kiky-tuntien suhde hiertää. Asian ymmärtämiseksi on palattava taaksepäin kiky-sopimuksen syntyvaiheeseen.

Kilpailukykysopimus – viimeinen tupo?

Suomen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut niin sanottuihin tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin eli tupoihin. Vaikka tupo-sanaa on viime vuosikymmeninä vältetty, on vuoden 2011 raamisopimuksessa, vuoden 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksessa (tyka) ja vuoden 2016 kilpailukykysopimuksessa kyse aivan samasta asiasta, nimittäin kolmikannassa keskitetysti sovitusta työmarkkinaratkaisusta, joka oli määrä toteuttaa mahdollisimman monella sopimusalalla ja jossa myös valtio sitoutui toteuttamaan sovitut lainsäädäntömuutokset.

Kilpailukykysopimus oli kenties laajin tupo ikinä. EK:n arvion mukaan kilpailukykysopimus ulotettiin 91 %:iin kaikista työehtosopimusaloista; ulkopuolelle jäivät lähinnä AKT:n sopimusalat. Julkisella sektorilla kattavuus oli 100 %.

Kilpailukykysopimuksessa sovittiin muustakin kuin 24 tunnin työajanpidennyksestä ja julkisen sektorin 30 % lomarahanleikkauksesta. Lisäksi sovittiin, että paikallista sopimista lisätään kaikilla sopimusaloilla muun muassa siten, että liittojen veto-oikeus paikallisiin sopimuksiin poistetaan ja että ns. selviytymislausekkeen perusteella voidaan sopia mm. palkkojen alentamisesta enintään vuodeksi kerrallaan. Työntekijöiden muutosturvaa parannettiin lisäämällä työnantajille velvollisuus järjestää irtisanottavalle työntekijälle tämän työmarkkinakelpoisuutta parantavaa koulutusta sekä työterveyshuolto vielä työsuhteen päättymisen jälkeenkin.

Suurin asia kilpailukykysopimuksessa oli kuitenkin työnantajan työttömyysvakuutus-, sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen alentaminen ja näiden osittainen siirtäminen palkansaajien maksettavaksi. Ja tämä muutos nimenomaan on pysyvä, koska siitä ei ole mahdollista sopia millään yksittäisellä sopimusalalla. YLEn arvion mukaan työnantajamaksujen alentaminen on tarkoittanut työnantajille noin 1,7 miljardin euron vuosittaista säästöä, ja näin on luvassa tästä eteenpäinkin. Vastineeksi palkansaajien tuloverotusta on alennettu; käytännössä kärsijänä näistä maksujen siirroista on siis ollut julkinen talous.

Kikyn jälkinäytös

Vuonna 2017 EK muutti sääntöjään niin, ettei se enää tee tällaisia keskitettyjä ratkaisuja. Siksi kiky-sopimusta lienee tässä vaiheessa mahdollista kutsua viimeiseksi tupoksi. Mahdollista on toistaiseksi neuvottella jokaisella sopimusalalla erikseen ilman ulkopuolelta valmiiksia annettua lopputulosta.

Tänä vuonna eletään kilpailukykysopimuksen jälkinäytöstä siinä mielessä, että viimeiset sovitut muutokset työnantajamaksuihin astuivat voimaan vuoden alusta. Julkisen sektorin lomarahaleikkaukset päättyvät. Suomen kilpailukyvyn parannuttua ovat myös kriisitilanteessa sovitut työajanpidennystunnit nousseet keskusteluun. Niistä tämäntalvisissa neuvotteluissa viime kädessä on kyse.

Teollisuusliiton monessa sopimuksissa työajanpidennyksistä oli sovittu varsinaisen työehtosopimuksen liitteeksi otetulla lisäpöytäkirjalla, jolloin varsinainen työehtosopimus jäi työajan osalta ennalleen. Syksyllä 2018, kun maan hallitus halusi helpottaa työntekijöiden irtisanomista pienissä yrityksissä, Teollisuusliitto irtisanoi viiden eri alan työehtosopimuksen työajanpidennysliitteen päättymään 31.12.2019. Yli vuoden verran on ollut tiedossa, että työaika oli näillä teollisuusaloilla palaamassa entiselleen 1.1.2020 alkaen.

Työnantajien puolelta on esitetty väitettä, että tämä erillinen irtisanominen on tarkoittanut sitä, että teollisuuden 3,3 % sopimusratkaisu on tehty kiky-tuntien poistumisesta riippumatta. Tämän pitäisi työnantajapuolen mukaan johtaa siihen, että muilla aloilla kiky-tunnit jäävät pysyväksi tai vaihtoehtoisesti palkkaratkaisu olisi kiky-tuntien verran (keskimäärin n. 1,4 %) alhaisempi. Nähdäkseni asia ei ole näin, vaan kyseessä on EK:n uusi linja päänavausratkaisun tultua julki. Vielä syksyllä näet Teknologiateollisuus vaati, että kiky-tunnit on sovittava pysyväksi myös näillä sopimusaloilla. Saavutettu neuvottelutulos on siis sisältänyt 3,3 % palkkaratkaisun että 1,4 % työajanlyhennysratkaisun.

Palkansaajapuolelta on taas esitetty, että kun mm. julkisen sektorin sopimukset irtisanotaan ennenaikaisesti, päästään samaan tilanteeseen kuin teknologiateollisuudessa, että kiky-tunnit vain katoavat (ja ilmeisesti samalla palattaisiin entiseen työaikaan). Tässäkin on nähdäkseni oiottu asioita. Useimpiin muihin kuin Teollisuusliiton sopimusaloihin, mm. juuri julkisen sektorin sopimuksiin, kiky-tunnit nimittäin toteutettiin pidentämällä viikoittaista työaikaa varsinaiseen työehtosopimukseen. Toisin kuin Teollisuusliiton mainituissa työehtosopimuksissa, joissa kiky-tunneista oli sovittu poikkeusliitteellä, muissa työehtosopimuksissa ei ole mitään vanhaa lyhempää työaikaa, johon palattaisiin, kun sopimus irtisanotaan.

Oikeusjärjestyksessämme on voimassa työehtosopimuksen ns. jälkivaikutusperiaate eli se, että irtisanotun sopimuksen määräyksiä noudatetaan myös sopimuksettomassa tilassa. Teollisuusliiton viidellä alalla kiky-liitteen irtisanomisen jälkeen palattiin 1.1.2020 alkaen noudattamaan varsinaisen työehtosopimuksen jälkivaikutusta; muilla aloilla pidennetty työaika jatkuu myös sopimuksen irtisanomisen jälkeen.

Sopimuksen irtisanominen on normaali työmarkkinatoimenpide, jonka yleensä palkansaajapuoli toteuttaa siinä vaiheessa, kun ryhdytään neuvottelemaan uudesta sopimuksesta. Työehtosopimuksen purkaminen ennenaikaisesti on äärimmäisen harvinainen toimenpide, joka voidaan toteuttaa vain silloin, kun toinen osapuoli on rikkonut sopimusta niin olennaisesti, ettei toiselta osapuolelta voi enää odottaa sopimuksessa pysymistä (työehtosopimuslaki 11 §). Tällaista en tiedä lähiaikoina tapahtuneen.

”Suomen malli” ja ”yleinen linja”

Tupo-maailman jälkeen on julkisuudessa puhuttu Suomen mallista, jossa ajatuksena olisi se, että vientialat sanelisivat palkankorotusvaran muille sektoreille. Esikuvana tälle on Ruotsin industriavtalet eli ns. Ruotsin malli, josta on olemassa kirjallinen sopimus työmarkkinaosapuolten kesken. Meillä Suomessa on koetettu ilman sopimusta hakea vastaavanlaista käytäntöä, jossa kotimaan sektorin ja julkisen sektorin palkankorotukset eivät ylittäisi vientialojen korotuksia.

Suomen mallin ideana olisi ollut, että kotimaan sektori ja julkinen sektori eivät kaataisi vientivetoista kansantaloutta. Kun mallia ei ole saatu sovittua, on ratkaisu nähdäkseni epäonnistunut. On päädytty malliin, jossa ensimmäinen iso sopimusala – yksityisellä sektorilla teknologiateollisuus ja julkisella sektorilla kunta – toimii päänavaajana tuottaen ns. ”yleisen linjan”, johon palkansaajat muilla sopimusaloilla yrittävät päästä ja työnantajat vahtia, ettei linja ylity. Käytännössä ei ole siis päästy tilanteeseen, jossa jokaisella sopimusalalla oikeasti voitaisiin sopia vapaasti.

Tilanteessa, jossa Suomen kilpailukyky oli heikentynyt, myös kilpailukykysopimus pyrki vastaamaan samaan ongelmaan: Toteuttamalla työn kustannusten alentaminen sisäisellä devalvaatiolla yritykset voisivat myydä tuotteitaan ulkomaille edullisempaan hintaan keräten näin suurempaa volyymia ja siten enemmän tuottoa Suomeen.

Julkisella sektorilla työvoimakustannusten laskun olisi pitänyt johtaa verojen alentamiseen työvoimakustannusten laskun myötä ja sitä kautta kuluttajien varojen ohjautumiseen kotimaan kysynnän kasvattamiseen. Käsittääkseni yksikään kunta tai seurakunta ei ole laskenut veroprosenttiaan kilpailukykysopimuksen tuoman hyödyn vuoksi, ja valtiollakin tuloveroalennukset ovat perustuneet pelkästään kiky-sopimuksen mukanaan tuomien korkeampien palkansaajamaksujen (ks. edellä) kompensoimiseen. Sikäli kilpailukykysopimuksen tuoma työajanpidennys ja lomarahaleikkaukset eivät näytä johtaneen toivottuun tulokseen ainakaan julkisella sektorilla.

Onko yleistä linjaa muodostunut?

Nyt, kun muutamalla teknologiateollisuuden alalla on saatu aikaan sopimusratkaisu, voidaan kysyä, onko 3,3 %:sta ja kiky-tuntien poistumisesta muodostunut jonkinlainen yleinen linja. Tuskinpa.

Kuten edellä on todettu, jo siitä on erimielisyyttä, poistuvatko kiky-tunnit muiltakin aloilta vain sopimukset irtisanomalla, ja myöskin siitä, onko teknologiateollisuuden ratkaisussa otettu kiky-tuntien poistuminen huomioon. Sen perusteella, mitä edellä kirjoitin, on minusta selvää, että ensimmäiseen kysymykseen vastaus on ei ja toiseen kyllä.

Koska kysymys kiky-tunneista on ollut osa teknologiateollisuuden sopimusneuvotteluja, merkitsee saavutettu neuvottelutulos sitä, että Teknologiateollisuus kelpuutti eräiden alojen työntekijöilleen 3,3 % palkankorotuksen sekä 1,4 % työajanlyhennyksen, joiden kustannusvaikutus on siis noin 4,7 %. Sama kustannusvaikutus on saatu muutamalla muulla Teollisuusliiton sopimusalalla (pelti- ja teollisuuseristys, autonalan kauppa ja korjaamotoiminta, taimitarhat sekä malmikaivokset) sekä apteekeissa.

Muilla sopimusaloilla on siis kaksi vaihtoehtoa, jos päänavauksesta kehittyy yleinen linja: Joko kiky-tunnit poistuvat ja palkkoja korotetaan 3,3 % 25 kk sopimuskauden aikana, tai kiky-tunnit jäävät ja ne kompensoidaan 1,4 % rahakorvauksella, jolloin sopimuskorotuksiksi tulee 4,7 %. Kaikki muu menee joko yli tai ali.

Kuva: Pexels.

Kirkko 2040 – kolmanneksen pienempi

Sanotaan, että ennustaminen on epävarmaa. Erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Varmaan siksi mielellämme tarkastelemme asioita kovin lyhytnäköisesti, ehkä vuoden–parin, korkeintaan viiden vuoden päähän. Kirkon strategisissa kysymyksissä fokus pitäisi olla kuitenkin vielä kauempana, jos ei suorastaan iäisyydessä, niin ainakin vuosikymmenen tai kahden päässä. Kirkollinen kvartaali kun on ainakin 25 vuotta; joissakin kirkoissa jopa 250 vuotta. Jokainen merikapteeni tietää, että valtamerilaiva kääntyy hitaasti. Jos ei osaa ennakoida, ollaan karilla.

Vuodesta 2000 on yhtä kauan kuin vuoteen 2040 on vielä aikaa. Seuraavat kaksi vuosikymmentä merkitsevät kirkolle rajuja muutoksia, joiden merkit ovat olleet idullaan koko 2000-luvun. Muutoksille on tyypillistä, että ne noudattavat S-käyrää. Ne alkavat hitaasti, tuskin havaittavina hiljaisina signaaleina. Jossakin vaiheessa ylitetään kynnysarvo, ja hakeudutaan nopeasti uuteen positioon, joka jälleen hiljalleen vakiintuu. Kirkon rakenteiden ja talouden osalta muutosten vuosikymmenet ovat edessä päin.

Signaalit ovat olleet hiljaisia – mutta eivät ole enää

Vaikka kirkosta on jatkuvasti erottu siitä asti, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan vuoden 1923 alusta, kirkon jäsenmäärä kasvoi 1990-luvun loppuun asti. Huippuarvo saavutettiin vuonna 2000, jolloin kirkkoon kuului 4,4 miljoonaa jäsentä. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain ja vuonna 2007 perustetun eroakirkosta.fi-palvelun avaamisen jälkeen eroamistahti on ollut nopeaa. Vuonna 2010 kirkossa oli 4,2 miljoonaa jäsentä, vuonna 2019 enää 3,8 miljoonaa. Jäsenmäärän lasku on tuplaantunut 2010-luvulla 2000-lukuun nähden.

Tulevina vuosikymmeninä jäsenmäärä pienenee edelleen kiihtyvää vauhtia. Vuonna 2030 kirkolla ennustetaan olevan enää 3,2 miljoonaa jäsentä, mikä tarkoittaa 2020-luvulla kolminkertaista vähenemistahtia 2000-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen nähden. Saman vauhdin ennustetaan jatkuvan niin, että vuonna 2040 kirkossa on jäseniä enää 2,7 miljoonaa.

Vielä tällä hetkellä jokaisessa kunnassa yli puolet väestöstä kuuluu kirkkoon. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudulla ollaan menty kokonaisuudessaan jo sen alle. Mutta vuonna 2040 kartta (ks. kuva) on aivan eri näköinen. Alueita, joilla kirkkoon kuuluu alle puolet väestöstä on useita, ja monilla kirkkoonkuulumisprosentti laskee alle 40:n. Nämä ovat vieläpä niitä alueita, joilla suurimmat väestömäärät asuvat.

Taloutta ja rakenteita on sopeutettava

Kirkon jäsenmäärää vähentää kaksi seikkaa. Kirkosta eroaminen ja kuolleisuus. Yksittäisiä seurakuntia kurjistaa lisäksi muuttoliike. Kasvavia seurakuntia on vain muutamia; ne sijaitsevat niillä alueilla, joilla muuttovoitto on merkittävä.

Toisenlainen kartta (ks. kuva) saadaan, kun tarkastellaan seurakuntien jäsenmäärän muutosta. Kirkon jäsenmäärän ennustetaan kokonaisuutena vähenevän 3,8 miljoonasta 2,7 miljoonaan vuoteen 2040 mennessä. Keskimäärin se tarkoittaa n. 29 % vähenemistä. Alueelliset erot ovat kuitenkin suuria. On seurakuntia, joissa jäsenmäärä vähenee vain reilun 6 %, sillä muuttovoitto muilta alueilta kompensoi näiden menetyksiä. Toiset seurakunnat menettävät jopa yli 60 % nykyisistä jäsenistään – sekä muuttotappion että taivaallisen elonkorjuun myötä.

Sanomattakin on selvää, että kirkon rakenteita on sopeutettava. Moni seurakunta kamppailee nyt jo selviämisen rajoilla. Seurakunnan taloudellista itsenäisyyttä pidetään niin pyhänä arvona, että taloudellinen kantokyky viedään siihen pisteeseen, ettei enää ole vaihtoehtoa kuin liittyä yhteen naapurin kanssa – usein epäedullisemmilla ehdoilla kuin aiemmin. Vapaaehtoiset liittymisprosessit eivät kuitenkaan ole tässä murroksessa riittävän tehokkaita; tarvitaan jotain enemmän.

Mistä uusi hallintomalli kirkolle?

Edellisellä kaudella kirkolliskokous sai päätettäväkseen seurakuntarakenneuudistuksen, joka olisi liittänyt jokaisen seurakunnan osaksi seurakuntayhtymää (ns. seurakuntayhtymämalli). Se äänestettiin kirkolliskokouksessa nurin – ihan syystäkin. Se ei olisi tarjonnut seurakunnille riittävää rakenteellista uudistamista. Hallinnollisten yksiköiden määrä ei olisi vähentynyt vaan päinvastoin lisääntynyt. 

Viinipuu on esittänyt mallia, jossa kirkon hallinnolliseksi perusyksiköksi otettaisiin seurakunnan sijasta hiippakunta. Hiippakunta vastaisi siitä kaiken omaisuuden, talouden ja henkilöstön hallinnosta, josta nyt seurakunnat vastaavat. Hiippakunnan ollessa henkilöstön työnantajataho hiippakunta pystyisi nykyistä paremmin koordinoimaan toimintaa laajalla alueella. Kirkollisvero olisi sama koko hiippakunnassa, kun hiippakunta keräisi veron.

Hiippakuntamallilla on vahva alkukirkollinen esikuva, mutta erityiset perusteet hiippakuntamallilla ovat käytännölliset. Hiippakuntahallintoon siirtyminen järkevöittäisi seurakuntien hallintoa sekä itsessään että suhteessa keskushallintoon. Isoissa kaupungeissa seurakuntayhtymien ja tuomiokapitulien rooli on nykyisessä hallintomallissa epäselvä. Pienet seurakunnat tarvitsisivat tuomiokapituleilta enemmän kuin ne voivat nykyisellä rahoituksella tuottaa; suuret seurakuntataloudet taas pärjäävät hyvin ilman hiippakuntien tukea. Tähän hiippakuntamalli toisi tasaisuutta. 

Hiippakuntamallissa kirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö olisi seurakunta, ja osana hiippakuntaa niitä voitaisiin joustavasti organisoida tarpeen mukaan. Mahdollisimman paljon toiminnallista päätösvaltaa delegoitaisiin seurakunnalliselle tasolle. Vaalit voitaisiin kuitenkin järjestää vain hiippakuntatasolla; silloin voitaisiin luopua nykyisestä monen vaalin sekavasta järjestelmästä. Hiippakuntamalli mahdollistaisi myös henkilöseurakunnat alueellisten rinnalle, koska hiippakunta voisi päättää seurakuntajaosta itsenäisesti. Kaikki olisi vahvasti piispan ja tuomiokapitulin kaitsennassa.

Kuva: Wikimedia Commons.

Blogin lähteenä on käytetty Kirkon tilastopalvelua ja sen kuva-aineistoa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Viinipuun blogissa

 

 

Kolme helmeä kirkon johtajuudelle

Olin 16.–17.1.2020 järjestämässä joka toinen vuosi pidettävää Kirkon johtamisforumia Helsingissä. Päivät kokosivat noin 200 kirkon johtajaa yhteen. Ohjelmassa oli paljon johtamisen peruskysymyksiä, julkisen sektorin ja sen työpaikkojen murroksesta, kirkon tulevaisuuden toimintaympäristöstä sekä johtamisen sukupuolittuneisuudesta.

Työnantajani Kirkon akateemiset AKI on ollut mukana forumin järjestämisessä alusta asti, ja tänäkin vuonna meillä oli näyttelyosastolla ständi. Pisteellämme saattoi äänestää kolmen eri väitteen puolesta pudottamalla astiaan keltaisen helmen tai väitettä vastaan pudottamalla astiaan punaisen helmen. Jakauman näkee silmämääräisesti yllä olevasta kuvasta. Olen höystänyt helmien kysymyksiä ajatuksilla, joita olen kuullut forumin aikana puhujilta ja keskustelukumppaneilta. Jos joku tunnistaa oman ajatuksensa varastetun, pyydän anteeksi.

Johtaminen kirkossa on hyvällä tasolla

Huolestuttavan paljon oli punaista tässä. Suurin osa vastanneista näyttäisi ajattelevan, että johtaminen ei kirkossa ole hyvällä tasolla. Petrattavaa on. Tunnistetaan hallinnollista kankeutta, vanhentuneita johtamiskäyntäntöjä, vaikeutta puuttua epäkohtiin, johtajien uupumista työkuorman alle. Pohditaan, miksi johtajiksi kirkossa ei aina edes haluta; etenkin ylimpään johtoon varsinkin kirkkoherran virkojen osalta hakijoita on monin paikoin vain kourallinen.

Kirkollinen johtaminen on perinteisesti ollut hallinnointia – administraatiota – enemmän kuin asioiden sujumaan saattamista – managementia – tai ihmisten johtamista – leadershipia. Vaikka juuri viimeisimmän kuvittelisi olevan kirkollisten virkojen ytimessä. Kirkon johtamiskoulutuksessakin hengellinen tai pastoraalinen johtaminen on monin tavoin keskiössä. Silti kirkon työpaikat ovat pitkään olleet monin tavoin hyvin individualistisen työkulttuurin kehtoja, ja strategiselle johtamiselle on ollut vain vähän tilaa. Tilanne on onneksi muuttunut.

Kirkolla olisi paljon opittavaa myös muusta yhteiskunnasta. Moni asia, joka kirkkoon on vasta tuloillaan, on ollut totta jo vuosikymmeniä esimerkiksi elinkeinoelämässä. Pidän tärkeänä, että johtamisforumissa meillä on nimenomaan ollut puhujina myös muita kuin kirkollisessa kulttuurissa marinoituneita johtajia.

Työaika sopii myös hengelliseen työhön

Kirkossa hengellistä työtä on perinteisesti tehty ilman työaikaa. Isä Camillo -ihannetta aina työssä olevasta työntekijästä on eletty aina 2000-luvulle asti. Työaikalaki ei ole koskenut pappeja ja kanttoreita ja muitakin hengellisen työn viranhaltijoita on ollut työajan ulkopuolella vuoden 1996 työaikalain aikana. Kirkon johtajat tuntuvat suhtautuvan ajatukseen työajasta hengellisessä työssä vaihtelevasti. Osa kannattaa, osa vastustaa, osa ehkä siltä väliltä.

Työajasta on keskusteltu jo 1990-luvulta asti, mutta vasta 2010-luku on nähnyt ensimmäiset työaikakokeilut seurakunnissa. Vuonna 2019 hengellistä työtä tehtiin  työajassa ainakin Jyväskylän, Keravan ja Töölön seurakunnissa sekä Tampereen ja Joensuun seurakuntayhtymissä ja näiden yhtymien seurakunnissa. Ruotsin ja Norjan kansankirkossa työaikaan on siirrytty hengellisessä työssä jo jonkin aikaa sitten.

Uusi työaikalaki astui voimaan vuoden 2020 alusta, ja kun kirkon virkaehtosopimuskausi umpeutuu maaliskuun lopussa, tulee työajattomuuden suhteen noudattaa uuden lain säännöksiä. Diakoneja, nuorisotyönohjaajia ja varhaiskasvatuksen ohjaajia koskevaa kirkon työaika-asetusta ei enää ole, ja pappien ja kanttorien osalta edellytetään työaika-autonomian toteutumista.

Seurakunnat ovat monessa uuden edessä. Se puhututti myös forumin epävirallisissa käytäväkeskusteluissa. Laskin käyneeni noin 30 osallistujan kanssa keskutelun siitä, mitä 1.4. alkaen tapahtuu, ja aikovatko työmarkkinaosapuolet ohjeistaa seurakuntia asiassa. Paine ohjeille on kova.

Kirkon työntekijän hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää

Useimmat vastaajat olivat tämän väitteen puolesta. Muutama punainen pallo kuitenkin huolettaa. Kuka voi olla työntekijän hyvinvoinnin huolehtimista vastaan? Toivoa sopii, että kyse on erehdyksestä.

Työntekijöiden hyvinvointia selvitetään aika ajoin. Yksi parhaimpia on Kevan Julkisen alan työhyvinvointi -selvitys, joka toteutetaan kahden vuoden välein. Siinä on mukana kirkon, kuntien ja valtion työpaikat.

Kevan selvityksen mukaan seurakunnissa ei aina voida hyvin. Yli 30 % kirkon työntekijöistä on kokenut kiusaamista ja häirintää vuoden aikana. Erityisesti hallinnossa työskentelevät raportoivat pahoinvointia. Kokonaisuutena kirkon arvosanat ovat hyvinvoinnin suhteen heikentyneet vuodesta 2016 vuoteen 2018 monen mittarin osalta. Toivottavasti kyse olisi vain siitä, että epäkohdat tunnistetaan ja niistä ilmoitetaan aiempaa herkemmin. Kirkon murrostilanteen tuntien pelkästään tästä ei liene ole kyse.

***

Kirkon johtamisforum on kahden vuoden välein järjestettävänä tapahtumana erinomainen kohtaamisen ja mielenmuutoksen paikka kirkon johtajille. Vielä nykyistäkin enemmän kaipaan tapahtumaan työalojen lähijohtajia, jottei tapahtumassa olisi kyse vain kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden kinkereistä. Samoin toivon enemmän paikalle kirkkomme keskushallinnon ylintä johtoa, eli piispoja, kirkkoneuvoksia ja hiippakuntadekaaneja. Ilahduttavaa oli, että muutama heistäkin oli löytänyt tiensä johtamisen kysymysten äärelle, keskustelemaan ja tapaamaan kollegoja.

Papit ja kansankirkot pohjoismaisessa vertailussa

Pohjoismaisten pappisliittojen vuosittainen tapaaminen järjestettiin 4.9.2019 Helsingissä. Paikalla oli edustajia Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin ja Färsaarten pappisliitoista. Kokous jatkuu torstaina 5.9. Porvoossa piispa electuksen tapaamisella.

Pohjoismainen vertailu papiston ja kirkon aseman suhteen on kiinnostavaa. Kaikissa muissa pohjoismaissa on enemmän tai vähemmän pappispula. Meillä on ylitarjontaa, kun papinvirkoja hakee 50–100 henkilöä. Pappisvihkimyksen saanut voi kätevästi työllistyä pohjoismaisiin sisarkirkkoihin, mutta teologian maisterin, joka haluaisi pappisvihkimyksen esimerkiksi Ruotsin kirkosta, tulisi ensin käydä Ruotsin kirkon puolivuotinen pastoraalikoulutus, mikä on taloudellisesti usein vaikea järjestää.

Islannissa ja Norjassa on ollut ja on tulossa isoja muutoksia kirkon asemaan. Nämä uudistukset ovat seurantoa samalle kehitykselle, joka Ruotsissa tapahtui vuoden 2000 ja meillä Suomessa vuoden 1869 kirkkolain myötä, kun kirkko itsenäistyi valtiosta. Toki meilläkin esimerkiksi tuomiokapitulit siirtyivät kirkon rahoitusvastuulle vasta 1990-luvulla, mutta perusratkaisussa kirkon ja valtion itsenäisistä alueista olimme 150 vuotta muita pohjoismaita edellä.

Norjassa valtiokirkko lakkautettiin vuonna 2017, jolloin papit siirrettiin valtiolta kirkolle ja työajan piiriin. Nyt on Norjaan tulossa uusi uskonto- ja katsomus(!)kuntia koskeva laki, jonka piiriin myös Norjan kirkko rekisteröidään samanlaiseksi katsomusyhteisöksi kuin muutkin kirkot. Norjassa kaikki uskonnolliset ja katsomukselliset yhteisöt ovat oikeutettuja joko valtion tai kuntien tukeen, joten niiden rahoituspohja on varsin erilainen kuin Suomessa.

Islannin uusi kirkon ja valtion välinen sopimus merkitsee myös valtiokirkon lopettamista siinä, että papit siirtyvät valtiolta kirkon palkkalistoille. Samalla luovutaan virkasuhteista ja siirrytään työsuhteisiin, jolloin myös työaikakysymys tulee neuvoteltavaksi.

Norjan kirkossa papit ovat olleet työajassa vuodesta 2017 ja Ruotsissa vielä pidempään. Tanskan kirkossa pappien työajan suhteen eletään samankaltaisessa tilanteessa kuin meillä 1990-luvulla; Tanskan kirkon papeilla on 1 vapaapäivä viikossa ja 6 viikonloppuvapaata vuodessa.

Tanskan ja Ruotsin pappisliittojen edustajat olivat erityisen kiinnostuneita siitä, miten työtaisteluiden rahoitus on muissa pappisliitoissa järjestetty. Molemmissa maissa papit ovat ensimmäistä kertaa olleet lakossa viimeisen parin vuoden aikana. Suomessa Pappisliiton jäseniä on toistaiseksi osallistunut yliopistolakkoon pari vuotta sitten – kirkon sektorin työtaistelut odottavat vielä tuloaan. Pohjoismaiden välillä on merkittäviä eroja siinä, onko lakkoavustus verotonta vai ei; Suomessa veronalaista on 16 €/pv ylittävä osuus.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä muut pohjoismaat ovat Suomea edistyneempiä. Etenkin ruotsalaisia edustajia järkytti se, että Suomen papistosta n. 4 % edelleen vastustaa naisten toimimista pappeina ja 1 % kieltäytyy yhteistyöstä papeiksi vihittyjen naisten kanssa. Samoin se, että tutkimustemme mukaan 31 % papeista ja kanttoreista on viimeisen 12 kuukauden aikana kokenut häirintää tai epäasiallista kohtelua esimiehen tai työtoverin taholta, herätti keskustelua. Aivan kohtuuton luku se onkin.

Hienoa oli nähdä, että myös muissa pohjoismaissa pappien järjestäytyminen on vahvaa ja liitot tekevät vakavasti otettavaa edunvalvontaa. Ajankohtaiset kysymykset ovat eri maissa loppujen lopuksi varsin samanlaisia.

Kuva: Wikimedia Commons.