Kirkon virantäyttöihin tarvitaan avoimuutta

Seurakuntien virantäytöt ovat lähtökohtaisesti julkisia. Katsomme, että virantäytöissä tulee noudattaa lain kirjaimen lisäksi lain henkeä.

Helsingin Mikaelin seurakunnan kanttorinviran hakuilmoitus julkaistiin 14.2.2018 ainoastaan seurakunnan virallisella ilmoitustaululla. Hakuilmoitusta ei ollut julkaistu seurakuntayhtymän intranetissä eikä avoimilla työpaikkasivustoilla, mikä on laillista, mutta ei avointa.

Viran hakuaika oli normaalia lyhempi, kuitenkin lain sallima kaksi viikkoa. Kun hakuaika päättyi viikon 9 keskiviikkona, oli hakijoita pyydetty varautumaan haastatteluun ja näytteisiin jo samalla viikolla. Viranhakijan valmistautuminen haastatteluun ja näytteisiin jää tällä aikataululla olemattomaksi, mikäli hänelle edes onnistuisi haastatteluun saapuminen näin lyhyellä varoitusajalla.

Hakuilmoituksen tehtäväkuvaus oli erittäin seikkaperäinen, ikään kuin valmiiksi jollekulle räätälöity. Tulkintaa puoltaa myös laajempi ilmoittelematta jättäminen ja lyhyet hakuajat. Huhuja tällaisesta julkisen viran etukäteen lupaamisesta on liikkunut laajalti kirkkomuusikoiden keskuudessa, mikä ei edistä kirkon julkisuuskuvaa.

Työnantajan toiminta on laillisuudestaan huolimatta kyseenalaista, sillä menettely ei noudata hyvän rekrytoinnin periaatteita. Helsingin hiippakunta on antanut seurakunnille rekrytointiohjeet, joita on syytä noudattaa. Kirkon tulisi olla esimerkillinen työnantaja – myönteisessä mielessä.

Enää ei hakuilmoituksen piilottelu virallisella ilmoitustaululla auta. Viranhaku on saanut runsaasti julkisuutta sosiaalisessa mediassa ja hakuilmoitus on kiertänyt kopiona kirkkomuusikoiden forumeilla. Toivottavasti Mikaelin seurakunta saa runsaasti hyviä hakijoita, joista paras voidaan valita!

Marjukka Andersson
puheenjohtaja
Suomen Kanttori-urkuriliitto r.y.

Jussi Junni
toiminnanjohtaja
Kirkon akateemiset AKI r.y.

Kuva: Pexels.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 12.3.2018 sekä Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 8.3.2018.

Naispappeus vai yhteinen pappisvirka?

Nyt maaliskuussa on juhlittu sitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeiksi on jo 30 vuotta vihitty ihmisiä heidän sukupuoleensa katsomatta. Itse asiassa juuri tänään, 6.3., on kulunut 30 vuotta ensimmäisten naisten vihkimisestä papeiksi.

Usein puhutaan naispappeudesta, ikään kuin vastakohtana miespappeudelle. Miespapeista ei vain puhuta alleviivaten, toisin kuin naispapeista. Papin arkkityyppi on mielikuvissamme mies, naispappi on tässä suhteessa jotain muuta. Naispappeus jäsentyy sen kautta, että se on toista kuin miesten pappeus.

Kieli ei vain kuvaa vaan se myös luo todellisuutta. Valituilla termeillä vaikutamme siihen, millaisena maailma näyttäytyy meille. Kirkolliskokous linjasi vuonna 1986, että papin sukupuoli ei ole opillinen kysymys. Jumalan kannalta ei siis ole väliä, onko pappi mies, nainen vai jokin muu. Sukupuolella ei ole pappeuden kannalta merkitystä.

Naispappeudesta ja miespappeudesta puhuminen luo mielikuvan, että ei olisi kaikille yhtä, yhteistä pappisvirkaa, vaan miesten ja naisten erilliset pappeudet. Näinhän ei tietenkään ole. Hyvää kehitystä on se, että nyt, 30 vuotta ensimmäisten naisten papiksi vihkimisen jälkeen, on alettu puhua sukupuolten yhteisestä pappisvirasta. Se on kielellisesti hyvä valinta, sillä se ei rajoitu vain mies–nais-kysymykseen vaan sisällyttää myös sukupuolivähemmistöt.

Sukupuolittunutta kielenkäyttöä on sekä kirkon että muun yhteiskunnan virkanimikkeissä ja muussa kielenkäytössä runsaasti. Aina sellainen ei aiheuta ongelmia. Kielellinen ero papin ja naispapin välillä on kuitenkin toiseuttava ja monet kokevat sen kielteisenä.

Pappi–naispappi-erottelu ylläpitää stereotyyppistä, miehistä pappiskuvaa. Kuitenkin vuonna 2018 pappeina on miehiä ja naisia suunnilleen yhtä paljon, tulevina vuosina naisia on enemmistö. Yhdenvertaisuuden edistämiseksi on syytä jättää pois käytöstä tarpeettomasti sukupuolittavat kielelliset vastakkainasettelut.

Kuva: Kirkon kuvapankki.

Kirkkoherra ei todellakaan ole ”itsensä esimies”

Heikki Hiilamo ja Kirsi Hiilamo kirjoittivat (HS Vieraskynä 3.3.) piispojen ja kirkkoherrojen vallankäytöstä. Katson tarpeelliseksi korjata kirjoituksesta eräitä asiavirheitä.

Kirkossa päätäntävaltaa käyttävät (yhteinen) kirkkovaltuusto, hiippakuntavaltuusto ja kirkolliskokous. Toimeenpanovaltaa puolestaan käyttävät (yhteinen) kirkkoneuvosto, tuomiokapituli ja kirkkohallitus. Näistä vain kirkkohallituksessa ja kirkolliskokouksessa on sama henkilö, arkkipiispa, puheenjohtajana.

Kaikki papit, myös kirkkoherra, ovat piispan ja tuomiokapitulin valvonnan alaisia. Kirkkoherra on esteellinen käsittelemään itseään koskevia asioita kirkkoneuvostossa ja seurakuntaneuvostossa. Seurakuntaneuvosto on kirkkoneuvoston kaltainen toimeenpaneva elin: päätäntävaltaa edustaa kirkkovaltuusto.

Kirkkoherran virkasuhteesta päättää tuomiokapituli, joka päättää myös kirkkoherran vapaa-ajasta sekä sairaus- ja vuosilomista. Jotkin tuomiokapitulit jopa katsovat oikeudekseen määritellä kirkkoherran viranhoitoa yksittäisten työtehtävien ja -aikojen osalta, vaikka tähän laki ei anna mahdollisuutta.

Kirkon työmarkkinalaitos ­koetti tänä vuonna saada itselleen oikeuden määrätä yksipuolisesti kirkkoherrojen palvelussuhteiden ehdoista. Kirkkoherrojen mahdollisuutta sopia omista virkaehdoistaan pyrittiin siis nykyisestäkin vähentämään. Kirkkoherra ei todellakaan ole ”itsensä esimies”.

Piispainkokous ei päätä opista vaan kirkolliskokous. Hal­lintoelinten ja viranhaltijoiden ­vallan rajat on määritelty tarkasti ja muutosta on mahdollista hakea. Puhe ”rajoittamattomasta vallasta” on kovin populistista.

Määräaikaisten virkasuhteiden käyttöön ottaminen heikentäisi viranhaltijan oikeus­turvaa merkittävällä tavalla. ­Perustuslain ja kansainvälisten ILO-sopimusten henki on, että palvelussuhde on voimassa toistaiseksi. Mahdollisuudet ­irtisanoa kelvoton viranhaltija vastaavat jo nyt muuta julkista sektoria.

Poikkeuksesta toistaiseksi voimassa olevan palvelussuhteen periaatteeseen on säädettävä lailla. Virka- ja tehtäväkierto on kannatettava asia, mutta keinon tulee löytyä muusta kuin perusoikeuksien rajoittamisesta.

Jussi Junni, toiminnanjohtaja, Kirkon akateemiset

Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Helsingin sanomissa 4.3.2018. Otsikko on toimittajan. Kirjoitus on lähetetty otsikolla ”Kirkossa ei ole rajoittamatonta valtaa”.

Kirkollisten nimikkeiden uudistamisesta

Viimeisen viikon aikana on keskusteltu paljon nimikkeiden uudistamisesta. Aamulehti ilmoitti lauantaina 16.9.2017 käyttävänsä jatkossa vain sukupuolineutraaleja nimikkeitä. Kehityssuunta on mielestäni oikea. Nimikkeitä tulee uudistaa kuitenkin myös virallisesti, ei vain puheen tasolla.

Kirkossa käytettävistä nimikkeistäkin on käyty keskustelua: esim. YLEn 17.9.2017 jutussa ehdotettiin kirkkoherran nimikkeen korvaajaksi johtavaa pappia. Seurakunnan johtajana toimivan kirkkoherran titteli onkin selvästi sukupuolittunut (kirkkoherranviranhaltijoistakin vain 17 % on naisia).

Kirkon tulevaisuuskomitea ehdotti 15.9.2016 jättämässään mietinnössä, että kirkollista kieltä tulisi uudistaa. Yksi osa tätä olisi kirkollisten nimikkeiden uudistaminen. Latinan sanoihin domus capituli palautuva domkapitel, lukukappaleiden talo, on käännetty tuomiokapituliksi, domkyrka tuomiokirkoksi ja domprost tuomiorovastiksi. Tuomion tai tuomitsemisen kanssa näillä ei pitäisi olla tekemistä, vaikka tuomiorovasti tuomiokapitulin jäsenenä voikin äänestää pappien kurinpitorangaistusten puolesta.

Seurakunnat saivat kesäkuussa Kirkkohallitukselta palautekyselyn kirkolliskokouksen keväällä tekemistä tulevaisuusselontekoon liittyvistä toimenpidepäätöksistä. Muun ohessa seurakunnilta kysyttiin myös ehdotuksia seuraavien nimikkeiden korvaamiseksi: kirkkoherra, tuomiokapituli, tuomiokirkko, tuomiokirkkoseurakunta, tuomiorovasti, lääninrovasti, seurakuntayhtymä, kappeliseurakunta, kirkkohallitus, hiippakuntadekaani.

Minusta valittavien nimikkeiden tulisi olla sellaisia, että ne mahdollisuuksien mukaan kuvaisivat tehtävää, joskin tässä suhteessa aivan välttämätöntä on se, että ne eivät ole harhaanjohtavia. Nykyaikaa on miettiä nimikkeet sukupuolesta riippumattomiksi ja lisäksi nimikkeiden olisi syytä olla myös käyttökelpoisia kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä, pohjautua siis jossain määrin kirkkojen yhteiseen traditioon. Haastetta siis riittää, sillä vastaavia suomenkielisiä nimikkeitä, kuten kirkkoherra ja rovasti, on käytössä myös katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa meillä Suomessa.

Käsitelläänpä ensimmäisenä kirkkoherra, joka on seurakunnan johtavan papin virkanimike. Toisin kuin usein väitetään, kyseessä ei ole käännösvirhe ruotsin sanasta kyrkoherde, kirkon paimen, vaan pohjautuu aiempaan ruotsinkieliseen sanaan kyrkoherre (keskiajalla kirkiohärra). Nimike on ollut ihan luonteva nimitys aikana, jolloin kirkkoherra on ollut pitäjässä laajasti valtaa käyttänyt virkamies (nimenomaan mies), joka on pitänyt toimipaikkaansa kirkolla ja pappilassa. Jos seurakunnalla oli useampi kirkko – tai kirkon lisäksi kappeli – näistä vastasi kappalainen eli kappeliseurakunnan pappi. Kirkkoherralla (ja joskus myös kappalaisellakin) saattoi olla apupappeja eli apulaisia, jotka vuoden 1993 kirkkolainuudistuksessa muutettiin seurakuntapastoreiksiPastori-nimikekin on muuttunut ajan oloon; ennen sillä tarkoitettiin lähinnä kirkkoherraa, nyttemmin ketä tahansa pappia.

Nykyisin kirkkoherra on seurakunta-nimisen hallintoyksikön johtaja. Seurakuntien koot vaihtelevat alle 500 jäsenen Bergöstä lähes 100 000 jäsenen Jyväskylään. Pienessä, yksikirkkoisessa seurakunnassa kirkkoherra on lähempänä merkitystä kirkon (kirkkorakennuksen) herraa, suuressa seurakunnassa, jossa on useita kirkkoja, kirkkoherra on etäisempi ja hallinnollisempi johtaja, melkeinpä piispaan verrattava. Voidaan hyvin kysyä, onko näissä tehtävissä, vaikka molemmat ovatkin samannimisen organisaation johtajia, kovinkaan paljon yhteistä.

Seurakunnan jäsenen kannalta hallintorakenne on usein toisarvoinen. Vaikka juridisesti jäsenyys on seurakunnan jäsenyyttä, ihmiset kokevat kuuluvansa kirkkoon. Seurakunta saattaa olla läheinen, mutta kirkosta voidaan silti erotakin. Suurissa seurakuntayhtymissä ei välttämättä hahmoteta sitä, mihin kaupunginosaseurakuntaan kuulutaan – ehkä mainitaan joko se oma lähikirkko seurakuntana tai sitten ajatellaan koko kaupungin kokoista hallintoyksikköä.

Kansainvälisesti tarkasteluna Suomen jättiläisseurakunnat ovat hyvin poikkeuksellisia. Yleensä seurakunta hahmotetaan yhteen kirkkoon kokoontuvana yhteisönä tai yhden kirkon alueella asuvana jäsenistönä. Siinä mielessä Suomessa on useita seurakunta-nimisiä alueita, jotka jakautuvat useampiin alueita, joita voitaisiin kutsua seurakunniksi. Usein näillä alueilla on joko kirkko tai seurakuntatalo. Minusta luontevampaa olisi kutsua tätä alueellista toimipistettä seurakunnaksi ja sen johtajaa kirkkoherraksi. Hallinnollinen yksikkö ja sen johtaja voisivat sitten olla jonkin muun nimisiä.

Tosin ongelmahan kirkkoherran nimikkeessä on juuri se herra. Se on korostaa sekä valtaa että vain toista sukupuolta. Tilalle on ehdotettu seurakunnanjohtajaa tai johtavaa pappia. Edellä esitettyä pohdintaa jatkaen nimike olisi syytä olla sellainen, että se kuvaisi yhden kirkon ympärille sijoittuvan seurakunnan johtajan tehtävää. Mitään kovin hyvää ehdotusta en ole tähän keksinyt. Seurakunnanjohtaja olisi toki selkeä, mutta on pituutensa vuoksi vähän kankea. Jotakin yhtä ytimekästä kuin kirkkoherra on vaikea löytää. Muista ehdotuksista kirkon paimen tai johtava pappi lienevät sellaisia, että käytössä ne muuttuvat joksikin yksinkertaisemmiksi.

Englanninkielisessä maailmassa kirkkoherraa kutsutaan sanalla vicar eli vikaari. Ajatuksena on, että hän on piispan sijainen. Alkukirkossa, kun seurakunnat olivat pieniä kaupunkiyhteisöjä, piispa oli seurakunnan johtaja. Kirkon kasvaessa kaupungeissa ja laajetessa maaseudulle piispasta kehittyi kaupungin seurakunnan lisäksi ympäröivälle alueelle ylettyvän hiippakunnan johtaja. Ympäröivien kirkkojen pappien ajateltiin sijaistavan piispaa, ja keskiajalla vicarius tuli paitsi paavien tittelistöön (vicarius Christi, Kristuksen sijainen) myös merkitsemään seurakunnan johtajan nimikettä. Vikaari on terminä näppärä ja teologisesti perusteltu, mutta kun nimike ei ole meillä ollut käytössä, on sen ymmärrettävyys heikko.

Hiippakuntaa pienemmälle mutta seurakuntaa suuremmalle yksikölle on kirkollisessa perinteessämme jo valmiiksi sopiva nimike. Nimittäin rovasti. Rovastikuntien johdossa olevat kirkkoherrat ovat nykyisin nimikkeiltään lääninrovastejaRovasti palautuu latinan sanaan praepositus eli eteen asetettu. Termin käyttökelpoisuus on huomattu yliopistoissakin, joihin on meillä Suomessakin ilmestynyt provost ja provosti-nimisiä johtajia. Mielestäni saisivat tosin olla nekin rovasteja. Mikäli kirkkoherran nimikkeelle ei löydetä sopivaa sanaa, rovasttoimisi hyvin myös yksittäistä kirkkoa johtavan papin nimikkeenä.

Rovasti on tosin myös papille annettava kirkollinen arvonimi – jota vieläpä on jaeltu kohtuullisen paljon – joten sekaannuksen vaaraa voi jossain määrin olla. Piispat ovat tosin pyrkineet viime vuosina rajoittamaan rovastin arvojen myöntämistä, joten sikäli rovasti voitaisiin hyvin varata useita seurakunniksi kutsuttavia alueita sisältävän hallintoyksikön (jota nykyisin kutsutaan seurakunnaksi) johtajan nimikkeeksi. Ovathan professori ja kaupunginjohtajakin tehtävän lisäksi myös arvonimiä.

Tuomio-alkuiset nimikkeet, tuomiokapituli, tuomiokirkko ja tuomiorovasti, voitaisiin saman tien laittaa vaihtoon. Ne yksinkertaisesti ovat harhaanjohtavia. Tuomiokapitulissa on kyse hiippakunnan hallintovirastosta, tuomiokirkossa hiippakunnan pääkirkosta ja tuomiorovastissa hiippakunnan pääkirkon ja sen seurakunnan kirkkoherrasta.

Hiippakunnan pääkirkon tuomiokirkosta tekee se, että siellä sijaitsee  – ainakin symbolisesti – piispan valtaistuin eli cathedra. Meillä kun konkreettisia piispan istuimia ei alttarien takana ole, istuin vertautuu ajatukseen professorien oppituoleista. Siinä mielessä cathedral tuomiokirkon englanninnoksena on mielestäni käypä ja katedraalia voisi muuten käyttää suomen kielessäkin, mutta helpommin lausuttavia ja helpommin ymmärrettäviä termejäkin on. Jos hiippakuntakirkko on pitkä tai kankea, voisi esimerkiksi piispankirkko olla luonteva nimike. Tuomiokirkkoseurakunta olisi siten hiippakunnan pääseurakunta tai vaikkapa piispanseurakunta. Kuvaisihan se sitä, että piispa – Lapuan hiippakuntaa lukuun ottamatta – asuu kyseisen seurakunnan alueella ja että piispa vihkii hiippakunnan papit juuri tuossa kirkossa.

Piispanseurakunnan johtajana toimisi tietysti piispanseurakunnan kirkkoherra, mutta piispanrovastin nimike kuulostaa minusta hassuhkolta. Kansainvälisiä esikuvia seuraten dekaani voisi korvata tuomiorovastin nimikkeen. Silloin se tosin on päällekkäinen tuomiokapitulissa työskentelevän hiippakuntadekaanin nimikkeen kanssa. Hiippakuntadekaanin nimike on kehittynyt ensin koulutussihteeristä ja sitten pääsihteeristä, ja hänen työnsä koostuu muun ohessa tuomiokapitulin viraston esimies- ja koulutustehtävistä.

Mikä sitten olisi sopiva korvike hiippakuntadekaanille? Johtotehtävästähän on kyse, eli siinä mielessä vaikkapa hiippakuntarovasti voisi olla ihan kelpo. Osa hiippakunnista on muuttanut notaarin tehtävän hiippakuntapastoriksi ja hiippakuntasihteerit asiantuntijoiksi. Hiippakuntavirastossa työskentelevät papit ja diakonit tosin voisivat kirkollisen perinteen pohjalta olla vaikkapa arkkipappeja ja arkkidiakoneja.

Kuin luontevana jatkona edeltävään pohditaan piispanseurakunnasta Helsingin hiippakunnassa on tuomiokapitulin henkilökunta alkanut puhua Helsingin piispan toimistosta – tosin virasto olisi kuvaisi tätä paremmin, sillä suurin osa tuomiokapitulin henkilökunnasta on virkasuhteessa. Nimikkeen lähestyttävyydessä ei näiden välillä liene suuria eroja. Tuomiokapituli on kuitenkin eri asia kuin sen virasto, se on kirkkolaissa määritelty hallintoelin, ja sillekin on syytä keksiä uusi nimi. Piispanvirasto (tai -toimisto) voisi toki olla yksi vaihtoehto, mutta se ei kuvaa hallintoelintä juurikaan. Hiippakunnan ylin päättävä elin on hiippakuntavaltuusto, siinä mielessä jokin hiippakuntaneuvosto tai hiippakuntakollegio voisi olla toimiva. Tuomiokapitulin kollegiostahan puhutaan jo muutenkin. Neuvosto tosin lienee ymmärrettävämpi ja yhdenmukaisempi seurakuntahallinnon nimikkeistön kanssa.

Ei ole kovin helppoa löytää uudistusta tähän käsitteelliseen sekamelskaan. Työtä on silti syytä jatkaa. Kielenkäyttö nimittäin ei vain kuvaa vaan myös luo todellisuutta.

Miltä näyttää seuraava kirkollinen työmarkkinakierros?

Paraikaa ollaan siirtymässä kohti uutta työmarkkinakierrosta. Ensimmäiset, eräiden teollisuusalojen työehtosopimukset ovat katkolla jo nyt syyskuussa. Näitä neuvotteluja käydään jo kulissien takana. Julkisen sektorin – valtion, kunnan ja myös kirkon – sopimukset päättyvät tammikuun lopussa. Samaan aikaan päättyy myös kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus. Toistaiseksi on työskennelty työryhmissä mutta varsinaiset sopimusneuvottelut alkanevat joulukuussa tai viimeistään tammikuussa.

Tänä syksynä ollaan pitkästä aikaa tilanteessa, jossa työmarkkinaosapuolilla ei ole vietävinään alakohtaisiin sopimuksiin paperipaavia eli keskitettyä työmarkkinaratkaisua – tupoa, raamisopimusta, tykaa tai kikyä. Suomalainen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut pääasiassa keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin, jotka on sovittu seitsikon eli Akavan, SAK:n ja STTK:n sekä Elinkeinoelämän keskusliiton sekä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen, Kirkon työmarkkinalaitoksen ja Valtion työmarkkinalaitoksen välillä. Nyt tuo tupojen aika on ohi, koska EK on viime vuonna muuttanut sääntöjään niin, että se ei enää voi tehdä keskitettyjä palkkaratkaisuja.

Tänä syksynä ollaan ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, jossa jokaisella sopimusalalla käydään omat, sopimusalakohtaiset neuvottelut eli ns. liittokierros. Edellisen kerran tällainen tilanne oli keväällä 2007.

Kirkollisia työpaikkoja koskee kaksi sopimusta, nimittäin Kirkon yleinen virka- ja työehtosopimus eli KirVESTES sekä Kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus eli KJTES. Molemmilla siis käydään omat, toisistaan enimmäkseen riippumattomat neuvottelut. Kummassakin sopimuspöydässä vaikuttaa kuitenkin samoja ammattiliittoja, joten jossain määrin samoja tavoitteita voi olla molemmissa sopimuspöydissä.

Kirkon neuvotteluissa yleinen palkkausjärjestelmä tullee olemaan keskeisessä roolissa. Työnantajalla on useita toiveita palkkausjärjestelmän kehittämiseksi, ja jos muutokset nähdään palkansaajapuolella mahdollisiksi, järjestelmämuutos voidaan hinnoitella. Myös työaikakysymykset ovat keskeisessä osassa, sillä keskustelussa on yleistyöaikakokeilun vakinaistaminen sekä hengellisen työn viranhaltijoiden työaikajärjestelyjen kehittäminen. Myös ylimmän johdon palkkausjärjestelmäkokeilun vakinaistamisesta keskustellaan.

Kristillisten järjestöjen sopimusalalla ei vastaavia suurimuotoisia keskusteluja ole käyty. Palkkausjärjestelmäuudistus kaatui juuri ennen neuvottelutuloksen allekirjoittamista pari vuotta sitten – järjestelmämuutos oli työnantajapuolen mielestä liian hintava. Oletettavaa on, että kristillisten järjestöjen sopimusalalla palkkataso on keskeisin neuvottelukysymys, sillä sopimusalan palkat ovat kirkon palkkojakin alempana ja sikäli eivät kilpailukykyisiä näihin verrattuna.

Vaikka kirkon ja kristillisten järjestöjen taloustilanne on haasteellinen, ei palkkakysymystä voida sivuuttaa. Orastava talouskasvu on nostanut myös inflaatioastetta, minkä johdosta kirkossa ja kristillisissä järjestöissä työskentelevien ostovoima vähenee, jos palkat pysyvät nykyisellään.

Mielenkiinnolla odotellaan syksyn teollisuusalojen avausta. Vaikka keskustason palkkaratkaisua ei ole – eikä paljon toivottua Suomen malliakaan – asettanevat ensimmäisenä valmistuvat vientialat jonkinlaisen suunnan myös julkisten ja julkisrahoitteisten alojen palkankorotuksille. Tällä hetkellä näyttää siltä, että palkankorotuksia sopii odottaa myös julkiselle sektorille.

 

Kolme syytä miksi työaika tulee kirkkoon

Monelle muualla kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työskentelevälle on yllätys, että kirkon hengellisessä työssä ei noudateta työaikalakia. Papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvatuksen ohjaajat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta työaikasuunnittelun ja -seurannan ulkopuolella. Vapaa-aikaa taataan kaksi päivää viikossa, mutta muutoin ”pappi on aina töissä”.

Historiallisesti virkamiehet ovat kaikki olleet työajattomia. Työntekijöille 40 tunnin enimmäistyöajan asettanut työaikalaki alkoi koskea kunnan ja valtionkin virkasuhteisia vasta vuodesta 1996 alkaen. Silloinkin kirkossa katsottiin, että hengellisen työn tulee säilyä työajan ulkopuolella, ja niinpä kirkolle annettiin oma työaika-asetus, joka jätti kirkon hengellistä työtä tekevät työaikalain noudattamisen ulkopuolelle. Perusteluiksi mainittiin mm. hengellisen työn luonne sekä se, että työtä tehdään suurelta osin kotona, jossa työaikaseurantaa ei lainkaan mukaan tarvinnut noudattaa.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua pian. Meneillään on näet kolme jossakin määrin itsenäistä, mutta toisiinsa liittyvää prosessia, nimittäin seurakuntien työaikakokeilut, kirkon tulevaisuustyöskentely ja työaikalain kokonaisuudistus. Nämä joko yhdessä tai kukin erikseen johtanevat siihen, että 2020-luvulla myös kirkon työssä noudatetaan jonkinlaista työaikamallia.

Työaikakokeiluista on hyviä tuloksia

Kirkon työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen (JUKO, Kirkon alan unioni, Kirkon alat) välillä on vuodesta 2010 sovittu hengellisen työn viranhaltijoiden työaikakokeiluja eräisiin seurakuntiin. Raision seurakunnassa oli jaksotyöaikakokeilu vuosina 2010–2012. Siinä työaika oli keskimäärin 38 h 15 min viikossa kolmen viikon jaksossa. Meilahdessa on vuodesta 2010 alkaen ja Keravalla vuodesta 2014 kokeiltu ns. moduulityöaikaa, joka on kehitetty nimenomaisesti kirkon hengelliseen työhön. Siinä työaikaa mitataan ”noin kahden tunnin” moduuleina, joita viikossa tulee olla keskimäärin 19, jolloin päädytään noin 38 tunnin työviikkoon.

Vuodesta 2017 on tullut mahdolliseksi sopia moduulityöajan käyttöönotosta seurakunnassa paikallisella virkaehtosopimuksella, ja neuvotteluja moduulityöaikaan siirtymisestä on käyty mm. Joensuussa, Porissa ja Tampereella. Kiinnostus moduulityöaikaa kohtaan on kasvanut heti, kun erillinen kokeiluseurakunnaksi hakeutumisprosessi on poistunut.

Työajasta on saatu monenlaisia kokemuksia Keravalta ja Meilahdesta, jossa kokeilu on jatkunut jo lähes 10 vuotta. Työaikasuunnittelun johdosta työmäärät ovat tasoittuneet työntekijöiden välillä. Sairauspoissaolot ovat vähentyneet, kun työmäärä on muuttunut kohtuullisemmaksi. Molemmissa seurakunnissa järjestetään edelleen runsaasti leirejä, vaikka usein ajatellaan, että työaika tekee leiritoiminnasta niin kallista, että leirejä ei enää kannata järjestää. Työaikasuunnitteluun ja -kirjanpitoon totuttautuminen on toki aiheuttanut vastahankaa, ja kyseenalaistaapa joku kokeilussa mukana ollutkin välistä koko työaika-ajattelun tarpeellisuuden. Keskustelua työajasta kuitenkin käydään kirkossa koko ajan ja työntekijöiden asenteet ovat jatkuvasti muuttuneet myönteisemmiksi.

Tulevaisuuskomitean visio työaikaan siirtymisestä

On mahdollista, että hengellisen työn työaikaan siirrytään kirkossa laajemminkin kuin vain kokeiluseurakunnissa. Kevään kirkolliskokous nimittäin antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi tehdä kirkolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien määräaikaisuudesta, työaikajärjestelyistä ja tehtäväkierrosta. Taustalla oli Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö, jossa esitettiin työaikaa kaikille hengellistä työtä tekeville, erityisesti siitä näkökulmasta, että kirkossa siirryttäisiin julkisoikeudellisesta virkasuhteesta yksityisoikeudelliseen työsuhteeseen.

Virkasuhteesta luopuminen merkitsisi sitä, että työaikalakia ryhdyttäisiin noudattamaan lähes koko hengellisessä työssä. Kirkon työaika-asetusta voitaisiin näet työaikalain 2 § 3. mom. nojalla soveltaa vain viranhaltijoihin. Ne työntekijät, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia, siis seurakuntatyötä tekevät papit ja kanttorit, voisivat työaikalain 2 § mukaisesti edelleen olla työajan ulkopuolella. Kuitenkin tulevaisuuskomitean mietinnössä kuitenkin katsotaan, että työaika tulisi koskemaan myös papistoa, ylintä johtoa eli mm. kirkkoherraa ja piispaa lukuun ottamatta.

Tulevaisuuskomitea ehdottaa, että hengellisessä työssä otettaisiin yliopistojen mallin mukaan käyttöön vuosityöaika. Yliopistoissa opetus- ja tutkimushenkilöstön työaika on 1624 tuntia vuodessa. Vuosityöaika voisi jossain määrin sopia myös kirkon hengelliseen työhön, joskin seurakunnissa työntekijällä on huomattavasti heikommat mahdollisuudet työaikansa suunnitteluun ja sijoitteluun kuin yliopistoissa. Sikäli yliopistojen malli ei suoraan ole siirrettävissä kirkkoon. Esimerkiksi kirkon nykyinen vuosilomajärjestelmä tulisi säilyttää työntekijöiden jaksamisen tukemiseksi.

On myös esitetty pohdintoja, että vuosi on suunnittelujaksona melko pitkä, ja esimerkiksi neljännesvuosityöaika voisi olla parempi. Kolmen kuukauden suunnittelujakso onkin tavallinen esimerkiksi Norjan kirkossa, jossa on käytössä 37 h 30 min tai 35 h 30 min pituinen keskimääräinen viikkotyöaika. Toisaalta uusista työaikamalleista ei vielä ole käyty aloitettu keskusteluja työmarkkinaosapuolten kesken, mutta ainakin JUKOn puolelta asiaa on tarkoitus pitää esillä tulevan syksyn aikana.

Työaikalaki tuonee työajan myös uskonnolliseen työhön

Työaikalain kokonaisuudistus on yksi maan hallituksen työelämää ja kilpailukykyä koskevista kärkihankkeista. Työaikasääntelyä selvittävä työryhmä työskenteli viime kevään ja jätti mietintönsä uudeksi työaikalaiksi heinäkuussa. Mietintö on paraikaa lausuntokierroksella ja hallituksen esitys uudeksi työaikalaiksi saataneen syksyn aikana.

Työaikalakityöryhmä on kirjoittanut työaikalain soveltamisalaa koskevan säännöksen (2 §) uuteen muotoon (s. 173). Uskonnollista työtä ei siinä enää mainita erikseen vaan myös sen työajattomuutta tulee arvioida samalla perusteella kuin muutakin työtä. Perustelutekstiin (s. 88–89) tosin on jäänyt uskonnollisen työn osalta ristiriitaista tekstiä, ja siitä ovat mm. Akava ja Kirkon akateemiset huomauttaneet lausunnoissaan.

EU:n työaikadirektiivin (2003/88/EY) 17. artikla mahdollistaa jäsenvaltioiden lainsäädännössään poiketa direktivin eräistä säännöksistä silloin, kun kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi työajan pituutta ei mitata ja/tai määritellä ennalta tai työntekijät voivat itse päättää siitä ja erityisesti kun on kyse johtavassa asemassa olevista tai muista henkilöistä, joilla on itsenäinen päätöksentekovalta, työskentelystä perheessä tai työntekijöistä, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.

EU:n tuomioistuin on kuitenkin ratkaisussaan C-484/04 todennut, että työaikadirektiivin 17. artiklan poikkeus edellyttää, että työntekijällä on tosiasiallinen mahdollisuus päättää kokonaisuudessan itse työajastaan. Tällaista tilannetta ei evankelis-luterilaisen kirkon hengellisessä työssä useinkaan ole, johtotehtäviä tai erittäin itsenäisiä tehtäviä lukuun ottamatta. Ratkaisusssa C-303/98 tuomioistuin on puolestaan katsonut, että ensiapuyksikössä toimivien lääkärien työkään ei ole luonteeltaan sellaista, että sitä ei koskisi työaikasääntely. On siis varsin kyseenalaista että uskonnollisen työn luonne itsessään riittäisi työajattomuuteen vaan lisäksi tarvitaan tosiasiallinen mahdollisuus päättää itse työajasta.

Mitä seuraavaksi?

Kaikki kolme trendiä konvergoivat tällä hetkellä niin, että siirtyminen työaikaan hengellisessä työssä voi tapahtua jopa rytinällä. Työaikakokeilut varmasti yleistyvät vuoden–kahden kuluessa eri puolilla Suomen siionia. Samaan aikaan kirkon tulevaisuustyöskentelyn pohjalta näyttää, että työaikaan voitaisiin siirtyä koko kirkossa, mahdollisesti jo vuoteen 2025 vuodessa. Toisaalta työaikalain kuvatun kaltainen muutos voi johtaa työajan tulemiseen hengelliseen työhön vielä tämän vuosikymmenen puolella. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Neljä ehdotusta piispanvaalin uudistamiseksi

Helsingin hiippakunnassa toimitettiin 16.8.2017 piispanvaalin ensimmäinen ja ainoa kierros. Kolmesta ehdokkaasta Teemu Laajasalo tuli valituksi, onnittelut hänelle. Vähän ennen vaalia tuli julkiseksi arkkipiispa Kari Mäkisen eläkkeelle jääminen kesäkuussa 2018. Seuraava piispanvaali on siis heti ovella. Eikä seuraaviakaan tarvitse odottaa kauaa – Oulussa vaihtuu piispa viimeistään vuonna 2019 ja Turussa vuonna 2020.

Piispanvaaliin – ja soveltuvin osin myös pappisasessorin vaaliin – liittyy muutamia vaaliteknisiä erikoisuuksia, jotka vaalisalaisuuden näkökulmasta näyttävät kyseenalaisista.

Puutteita on esimerkiksi äänestäjän tunnistamisessa. Osassa vaalikokouksista henkilöllisyystodistuksia ei tarkastettu, osassa tunnistautuminen oli vapaaehtoista. Ennakkoäänestäjää taas ei tunnisteta mitenkään, vaan luotetaan siihen, että postitse lähetetty äänestyslippu ei kulkeudu asiattomille.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että joku lapsistani äänestäisi täyttäisi äänestyslipun ja postittaisi sen puolestani. Mikään ei estä yhtä äänioikeutettua puolisoa äänestämästä ennakkoon molempien puolesta. Voidaan ajatella myös tilannetta, jossa joku äänioikeutettu aikoo jättää äänestämättä: silloin voi joku toinen äänestää tämän puolesta väärällä nimellä ja samalla mennä vaalikokoukseen ja saada uuden vaalilipun ilmoittamalla ennakkoäänenä annetun kadonneeksi.

Toinen ongelma on tulosten liian aikainen tiedottaminen. Viimeviikoisessa piispanvaalissa Porvoon rovastikunnan tulokset olivat luettavissa Twitterissä jo ennen kuin Vantaalla oli ennakkoäänet avattu ja varsinainen äänestys alkanut. Vaikka menettely ei ilmeisesti ollut lainvastainen, ei tilannetta voi pitää hyvänä. Tuloksista tiedottaminen voi nimittäin vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen.

Ensimmäinen ehdotukseni liittyy äänestäjän tunnistamiseen. Vaaleissa ei pitäisi olla tilannetta, että joku äänioikeudeton saisi äänestää tai joku onnistuisi äänestämään kahdesti. Äänestäjä täytyy tunnistaa äänestämisen yhteydessä ja samalla merkitä vaaliluetteloon äänestäneeksi. Käytäntöä voi helpottaa seuraava ehdotukseni.

Toisessa ehdotuksessani siirrytään piispanvaalissa sähköiseen äänestämiseen verkon kautta. Tunnistautuminen tapahtuisi sirullisella henkilökortilla, kansalaisvarmenteella tai pankkitunnuksilla. Tällöin voidaan varmistua siitä, että kukin äänioikeutettu äänestää vain kerran.

Sähköisellä äänestyksellä on monia muitakin hyviä puolia: ääniä ei katoile postissa, äänestämisen kynnys madaltuu, tiedottaminen on helppo koordinoida niin, että se tapahtuu vasta äänestysajan päätyttyä. Kääntöpuolena on kivojen pullakahvilla höystettyjen vaalikokousten katoaminen – klo 13 alkavina ne tosin sopivat lähinnä papistolle ja eläkeläisille.

Sähköistä äänestystä on yleisissä vaaleissa vastustettu sillä perusteella, että salaisessa vaalihuoneessa ei äänestäjää voi painostaa mutta kotona tietokoneen ääressä voi. Piispanvaalin käytäntöihin vahvaan tunnistamiseen perustuva sähköinen äänestäminen olisi puolestaan selkeä parannus.

Kolmannessa ehdotuksessani siirryttäisiin enemmistövaalitavasta siirtoäänivaalitapaan. Siirtoäänivaalitavassa äänestäjä merkitsee ehdokkaat äänestyslippuun omassa suosituimmuusjärjestyksessään. Äänet lasketaan siten, että ensin jokainen ehdokas saa 1. sijalla olevat äänet. Mikäli hän ei ole saanut yli puolta annetuista äänistä, tiputetaan laskennasta pois vähiten ääniä saanut ehdokas. Hänen saamansa äänet jaetaan muille ehdokkaille sen mukaan, mitä äänestäjä on merkinnyt 2. sijalle. Ehdokkaiden pudottamista jatketaan, kunnes joku ehdokas on saanut yli puolet äänistä.

Siirtoäänivaalitavassa tarvitaan vain yksi äänestyskierros. Jos ehdokkaita on vain kolme, eroa enemmistövaalitapaan ei ole muutoin kuin että enemmistövaalitavassa täytyy järjestää uusi kierros ja äänestäjät voivat äänestää toisin kuin ensimmäisellä kierroksella.

Nykyisessä enemmistövaalitavassa käy helposti niin, että toiselta kierrokselta putoaa henkilö, joka olisi enemmistön mielestä toiseksi paras ehdokas, mutta hän ei saa ensimmäisellä kierroksella riittävästi ääniä, koska hän ei ole riittävässä määrin ykkösehdokas. Tämän ehkäisemiseksi enemmistövaalissa äänien keskittämisellä ja vaalitaktikoinnilla on merkitystä. Kun ehdokkaita on vähintään viisi, ollaan helposti tilanteessa, jossa toiselle kierrokselle pääsee kaksi ehdokasta, joiden yhteenlaskettu äänimäärä on alle 50 % annetuista äänistä. Tällöin annettuja ääniä hukataan, koska enemmistö äänestäneistä ei olisi halunnut juuri näitä kahta jatkoon. Siirtoäänivaalitapa poistaa tarpeen vaalitaktikoinnille, koska laskennasta pudonneiden ehdokkaiden äänet siirretään äänestäjän mielestä seuraavaksi parhaalle ehdokkaalle.

Neljäs ehdotukseni koskee tuloksista tiedottamista. Vähintäänkin tulisi toimia niin, että hiippakunta pidättäytyisi vaalikokousten tulosten tiedottamisesta siihen asti, että äänestäminen on kaikissa vaalikokouksissa päättynyt. Tämä ei tietenkään estä yksittäisten äänestäjien tulostentwiittailua vaalituloksen tultua julkistetuksi vaalikokouksessa, mutta viranomaiselle voidaan salaisten vaalien järjestämisessä sälyttää suurempi vastuu kuin yksittäiselle äänestäjälle. Vaalikokouksista luopuminen ja sähköiseen äänestämiseen siirtyminen ratkaisisi tämänkin ongelman.