Kirkollisten nimikkeiden uudistamisesta

Viimeisen viikon aikana on keskusteltu paljon nimikkeiden uudistamisesta. Aamulehti ilmoitti lauantaina 16.9.2017 käyttävänsä jatkossa vain sukupuolineutraaleja nimikkeitä. Kehityssuunta on mielestäni oikea. Nimikkeitä tulee uudistaa kuitenkin myös virallisesti, ei vain puheen tasolla.

Kirkossa käytettävistä nimikkeistäkin on käyty keskustelua: esim. YLEn 17.9.2017 jutussa ehdotettiin kirkkoherran nimikkeen korvaajaksi johtavaa pappia. Seurakunnan johtajana toimivan kirkkoherran titteli onkin selvästi sukupuolittunut (kirkkoherranviranhaltijoistakin vain 17 % on naisia).

Kirkon tulevaisuuskomitea ehdotti 15.9.2016 jättämässään mietinnössä, että kirkollista kieltä tulisi uudistaa. Yksi osa tätä olisi kirkollisten nimikkeiden uudistaminen. Latinan sanoihin domus capituli palautuva domkapitel, lukukappaleiden talo, on käännetty tuomiokapituliksi, domkyrka tuomiokirkoksi ja domprost tuomiorovastiksi. Tuomion tai tuomitsemisen kanssa näillä ei pitäisi olla tekemistä, vaikka tuomiorovasti tuomiokapitulin jäsenenä voikin äänestää pappien kurinpitorangaistusten puolesta.

Seurakunnat saivat kesäkuussa Kirkkohallitukselta palautekyselyn kirkolliskokouksen keväällä tekemistä tulevaisuusselontekoon liittyvistä toimenpidepäätöksistä. Muun ohessa seurakunnilta kysyttiin myös ehdotuksia seuraavien nimikkeiden korvaamiseksi: kirkkoherra, tuomiokapituli, tuomiokirkko, tuomiokirkkoseurakunta, tuomiorovasti, lääninrovasti, seurakuntayhtymä, kappeliseurakunta, kirkkohallitus, hiippakuntadekaani.

Minusta valittavien nimikkeiden tulisi olla sellaisia, että ne mahdollisuuksien mukaan kuvaisivat tehtävää, joskin tässä suhteessa aivan välttämätöntä on se, että ne eivät ole harhaanjohtavia. Nykyaikaa on miettiä nimikkeet sukupuolesta riippumattomiksi ja lisäksi nimikkeiden olisi syytä olla myös käyttökelpoisia kansainvälisissä ja ekumeenisissa yhteyksissä, pohjautua siis jossain määrin kirkkojen yhteiseen traditioon. Haastetta siis riittää, sillä vastaavia suomenkielisiä nimikkeitä, kuten kirkkoherra ja rovasti, on käytössä myös katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa meillä Suomessa.

Käsitelläänpä ensimmäisenä kirkkoherra, joka on seurakunnan johtavan papin virkanimike. Toisin kuin usein väitetään, kyseessä ei ole käännösvirhe ruotsin sanasta kyrkoherde, kirkon paimen, vaan pohjautuu aiempaan ruotsinkieliseen sanaan kyrkoherre (keskiajalla kirkiohärra). Nimike on ollut ihan luonteva nimitys aikana, jolloin kirkkoherra on ollut pitäjässä laajasti valtaa käyttänyt virkamies (nimenomaan mies), joka on pitänyt toimipaikkaansa kirkolla ja pappilassa. Jos seurakunnalla oli useampi kirkko – tai kirkon lisäksi kappeli – näistä vastasi kappalainen eli kappeliseurakunnan pappi. Kirkkoherralla (ja joskus myös kappalaisellakin) saattoi olla apupappeja eli apulaisia, jotka vuoden 1993 kirkkolainuudistuksessa muutettiin seurakuntapastoreiksiPastori-nimikekin on muuttunut ajan oloon; ennen sillä tarkoitettiin lähinnä kirkkoherraa, nyttemmin ketä tahansa pappia.

Nykyisin kirkkoherra on seurakunta-nimisen hallintoyksikön johtaja. Seurakuntien koot vaihtelevat alle 500 jäsenen Bergöstä lähes 100 000 jäsenen Jyväskylään. Pienessä, yksikirkkoisessa seurakunnassa kirkkoherra on lähempänä merkitystä kirkon (kirkkorakennuksen) herraa, suuressa seurakunnassa, jossa on useita kirkkoja, kirkkoherra on etäisempi ja hallinnollisempi johtaja, melkeinpä piispaan verrattava. Voidaan hyvin kysyä, onko näissä tehtävissä, vaikka molemmat ovatkin samannimisen organisaation johtajia, kovinkaan paljon yhteistä.

Seurakunnan jäsenen kannalta hallintorakenne on usein toisarvoinen. Vaikka juridisesti jäsenyys on seurakunnan jäsenyyttä, ihmiset kokevat kuuluvansa kirkkoon. Seurakunta saattaa olla läheinen, mutta kirkosta voidaan silti erotakin. Suurissa seurakuntayhtymissä ei välttämättä hahmoteta sitä, mihin kaupunginosaseurakuntaan kuulutaan – ehkä mainitaan joko se oma lähikirkko seurakuntana tai sitten ajatellaan koko kaupungin kokoista hallintoyksikköä.

Kansainvälisesti tarkasteluna Suomen jättiläisseurakunnat ovat hyvin poikkeuksellisia. Yleensä seurakunta hahmotetaan yhteen kirkkoon kokoontuvana yhteisönä tai yhden kirkon alueella asuvana jäsenistönä. Siinä mielessä Suomessa on useita seurakunta-nimisiä alueita, jotka jakautuvat useampiin alueita, joita voitaisiin kutsua seurakunniksi. Usein näillä alueilla on joko kirkko tai seurakuntatalo. Minusta luontevampaa olisi kutsua tätä alueellista toimipistettä seurakunnaksi ja sen johtajaa kirkkoherraksi. Hallinnollinen yksikkö ja sen johtaja voisivat sitten olla jonkin muun nimisiä.

Tosin ongelmahan kirkkoherran nimikkeessä on juuri se herra. Se on korostaa sekä valtaa että vain toista sukupuolta. Tilalle on ehdotettu seurakunnanjohtajaa tai johtavaa pappia. Edellä esitettyä pohdintaa jatkaen nimike olisi syytä olla sellainen, että se kuvaisi yhden kirkon ympärille sijoittuvan seurakunnan johtajan tehtävää. Mitään kovin hyvää ehdotusta en ole tähän keksinyt. Seurakunnanjohtaja olisi toki selkeä, mutta on pituutensa vuoksi vähän kankea. Jotakin yhtä ytimekästä kuin kirkkoherra on vaikea löytää. Muista ehdotuksista kirkon paimen tai johtava pappi lienevät sellaisia, että käytössä ne muuttuvat joksikin yksinkertaisemmiksi.

Englanninkielisessä maailmassa kirkkoherraa kutsutaan sanalla vicar eli vikaari. Ajatuksena on, että hän on piispan sijainen. Alkukirkossa, kun seurakunnat olivat pieniä kaupunkiyhteisöjä, piispa oli seurakunnan johtaja. Kirkon kasvaessa kaupungeissa ja laajetessa maaseudulle piispasta kehittyi kaupungin seurakunnan lisäksi ympäröivälle alueelle ylettyvän hiippakunnan johtaja. Ympäröivien kirkkojen pappien ajateltiin sijaistavan piispaa, ja keskiajalla vicarius tuli paitsi paavien tittelistöön (vicarius Christi, Kristuksen sijainen) myös merkitsemään seurakunnan johtajan nimikettä. Vikaari on terminä näppärä ja teologisesti perusteltu, mutta kun nimike ei ole meillä ollut käytössä, on sen ymmärrettävyys heikko.

Hiippakuntaa pienemmälle mutta seurakuntaa suuremmalle yksikölle on kirkollisessa perinteessämme jo valmiiksi sopiva nimike. Nimittäin rovasti. Rovastikuntien johdossa olevat kirkkoherrat ovat nykyisin nimikkeiltään lääninrovastejaRovasti palautuu latinan sanaan praepositus eli eteen asetettu. Termin käyttökelpoisuus on huomattu yliopistoissakin, joihin on meillä Suomessakin ilmestynyt provost ja provosti-nimisiä johtajia. Mielestäni saisivat tosin olla nekin rovasteja. Mikäli kirkkoherran nimikkeelle ei löydetä sopivaa sanaa, rovasttoimisi hyvin myös yksittäistä kirkkoa johtavan papin nimikkeenä.

Rovasti on tosin myös papille annettava kirkollinen arvonimi – jota vieläpä on jaeltu kohtuullisen paljon – joten sekaannuksen vaaraa voi jossain määrin olla. Piispat ovat tosin pyrkineet viime vuosina rajoittamaan rovastin arvojen myöntämistä, joten sikäli rovasti voitaisiin hyvin varata useita seurakunniksi kutsuttavia alueita sisältävän hallintoyksikön (jota nykyisin kutsutaan seurakunnaksi) johtajan nimikkeeksi. Ovathan professori ja kaupunginjohtajakin tehtävän lisäksi myös arvonimiä.

Tuomio-alkuiset nimikkeet, tuomiokapituli, tuomiokirkko ja tuomiorovasti, voitaisiin saman tien laittaa vaihtoon. Ne yksinkertaisesti ovat harhaanjohtavia. Tuomiokapitulissa on kyse hiippakunnan hallintovirastosta, tuomiokirkossa hiippakunnan pääkirkosta ja tuomiorovastissa hiippakunnan pääkirkon ja sen seurakunnan kirkkoherrasta.

Hiippakunnan pääkirkon tuomiokirkosta tekee se, että siellä sijaitsee  – ainakin symbolisesti – piispan valtaistuin eli cathedra. Meillä kun konkreettisia piispan istuimia ei alttarien takana ole, istuin vertautuu ajatukseen professorien oppituoleista. Siinä mielessä cathedral tuomiokirkon englanninnoksena on mielestäni käypä ja katedraalia voisi muuten käyttää suomen kielessäkin, mutta helpommin lausuttavia ja helpommin ymmärrettäviä termejäkin on. Jos hiippakuntakirkko on pitkä tai kankea, voisi esimerkiksi piispankirkko olla luonteva nimike. Tuomiokirkkoseurakunta olisi siten hiippakunnan pääseurakunta tai vaikkapa piispanseurakunta. Kuvaisihan se sitä, että piispa – Lapuan hiippakuntaa lukuun ottamatta – asuu kyseisen seurakunnan alueella ja että piispa vihkii hiippakunnan papit juuri tuossa kirkossa.

Piispanseurakunnan johtajana toimisi tietysti piispanseurakunnan kirkkoherra, mutta piispanrovastin nimike kuulostaa minusta hassuhkolta. Kansainvälisiä esikuvia seuraten dekaani voisi korvata tuomiorovastin nimikkeen. Silloin se tosin on päällekkäinen tuomiokapitulissa työskentelevän hiippakuntadekaanin nimikkeen kanssa. Hiippakuntadekaanin nimike on kehittynyt ensin koulutussihteeristä ja sitten pääsihteeristä, ja hänen työnsä koostuu muun ohessa tuomiokapitulin viraston esimies- ja koulutustehtävistä.

Mikä sitten olisi sopiva korvike hiippakuntadekaanille? Johtotehtävästähän on kyse, eli siinä mielessä vaikkapa hiippakuntarovasti voisi olla ihan kelpo. Osa hiippakunnista on muuttanut notaarin tehtävän hiippakuntapastoriksi ja hiippakuntasihteerit asiantuntijoiksi. Hiippakuntavirastossa työskentelevät papit ja diakonit tosin voisivat kirkollisen perinteen pohjalta olla vaikkapa arkkipappeja ja arkkidiakoneja.

Kuin luontevana jatkona edeltävään pohditaan piispanseurakunnasta Helsingin hiippakunnassa on tuomiokapitulin henkilökunta alkanut puhua Helsingin piispan toimistosta – tosin virasto olisi kuvaisi tätä paremmin, sillä suurin osa tuomiokapitulin henkilökunnasta on virkasuhteessa. Nimikkeen lähestyttävyydessä ei näiden välillä liene suuria eroja. Tuomiokapituli on kuitenkin eri asia kuin sen virasto, se on kirkkolaissa määritelty hallintoelin, ja sillekin on syytä keksiä uusi nimi. Piispanvirasto (tai -toimisto) voisi toki olla yksi vaihtoehto, mutta se ei kuvaa hallintoelintä juurikaan. Hiippakunnan ylin päättävä elin on hiippakuntavaltuusto, siinä mielessä jokin hiippakuntaneuvosto tai hiippakuntakollegio voisi olla toimiva. Tuomiokapitulin kollegiostahan puhutaan jo muutenkin. Neuvosto tosin lienee ymmärrettävämpi ja yhdenmukaisempi seurakuntahallinnon nimikkeistön kanssa.

Ei ole kovin helppoa löytää uudistusta tähän käsitteelliseen sekamelskaan. Työtä on silti syytä jatkaa. Kielenkäyttö nimittäin ei vain kuvaa vaan myös luo todellisuutta.

Miltä näyttää seuraava kirkollinen työmarkkinakierros?

Paraikaa ollaan siirtymässä kohti uutta työmarkkinakierrosta. Ensimmäiset, eräiden teollisuusalojen työehtosopimukset ovat katkolla jo nyt syyskuussa. Näitä neuvotteluja käydään jo kulissien takana. Julkisen sektorin – valtion, kunnan ja myös kirkon – sopimukset päättyvät tammikuun lopussa. Samaan aikaan päättyy myös kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus. Toistaiseksi on työskennelty työryhmissä mutta varsinaiset sopimusneuvottelut alkanevat joulukuussa tai viimeistään tammikuussa.

Tänä syksynä ollaan pitkästä aikaa tilanteessa, jossa työmarkkinaosapuolilla ei ole vietävinään alakohtaisiin sopimuksiin paperipaavia eli keskitettyä työmarkkinaratkaisua – tupoa, raamisopimusta, tykaa tai kikyä. Suomalainen työmarkkinapolitiikka on vuodesta 1969 perustunut pääasiassa keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin, jotka on sovittu seitsikon eli Akavan, SAK:n ja STTK:n sekä Elinkeinoelämän keskusliiton sekä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen, Kirkon työmarkkinalaitoksen ja Valtion työmarkkinalaitoksen välillä. Nyt tuo tupojen aika on ohi, koska EK on viime vuonna muuttanut sääntöjään niin, että se ei enää voi tehdä keskitettyjä palkkaratkaisuja.

Tänä syksynä ollaan ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, jossa jokaisella sopimusalalla käydään omat, sopimusalakohtaiset neuvottelut eli ns. liittokierros. Edellisen kerran tällainen tilanne oli keväällä 2007.

Kirkollisia työpaikkoja koskee kaksi sopimusta, nimittäin Kirkon yleinen virka- ja työehtosopimus eli KirVESTES sekä Kristillisiä järjestöjä koskeva työehtosopimus eli KJTES. Molemmilla siis käydään omat, toisistaan enimmäkseen riippumattomat neuvottelut. Kummassakin sopimuspöydässä vaikuttaa kuitenkin samoja ammattiliittoja, joten jossain määrin samoja tavoitteita voi olla molemmissa sopimuspöydissä.

Kirkon neuvotteluissa yleinen palkkausjärjestelmä tullee olemaan keskeisessä roolissa. Työnantajalla on useita toiveita palkkausjärjestelmän kehittämiseksi, ja jos muutokset nähdään palkansaajapuolella mahdollisiksi, järjestelmämuutos voidaan hinnoitella. Myös työaikakysymykset ovat keskeisessä osassa, sillä keskustelussa on yleistyöaikakokeilun vakinaistaminen sekä hengellisen työn viranhaltijoiden työaikajärjestelyjen kehittäminen. Myös ylimmän johdon palkkausjärjestelmäkokeilun vakinaistamisesta keskustellaan.

Kristillisten järjestöjen sopimusalalla ei vastaavia suurimuotoisia keskusteluja ole käyty. Palkkausjärjestelmäuudistus kaatui juuri ennen neuvottelutuloksen allekirjoittamista pari vuotta sitten – järjestelmämuutos oli työnantajapuolen mielestä liian hintava. Oletettavaa on, että kristillisten järjestöjen sopimusalalla palkkataso on keskeisin neuvottelukysymys, sillä sopimusalan palkat ovat kirkon palkkojakin alempana ja sikäli eivät kilpailukykyisiä näihin verrattuna.

Vaikka kirkon ja kristillisten järjestöjen taloustilanne on haasteellinen, ei palkkakysymystä voida sivuuttaa. Orastava talouskasvu on nostanut myös inflaatioastetta, minkä johdosta kirkossa ja kristillisissä järjestöissä työskentelevien ostovoima vähenee, jos palkat pysyvät nykyisellään.

Mielenkiinnolla odotellaan syksyn teollisuusalojen avausta. Vaikka keskustason palkkaratkaisua ei ole – eikä paljon toivottua Suomen malliakaan – asettanevat ensimmäisenä valmistuvat vientialat jonkinlaisen suunnan myös julkisten ja julkisrahoitteisten alojen palkankorotuksille. Tällä hetkellä näyttää siltä, että palkankorotuksia sopii odottaa myös julkiselle sektorille.

 

Kolme syytä miksi työaika tulee kirkkoon

Monelle muualla kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työskentelevälle on yllätys, että kirkon hengellisessä työssä ei noudateta työaikalakia. Papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvatuksen ohjaajat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta työaikasuunnittelun ja -seurannan ulkopuolella. Vapaa-aikaa taataan kaksi päivää viikossa, mutta muutoin ”pappi on aina töissä”.

Historiallisesti virkamiehet ovat kaikki olleet työajattomia. Työntekijöille 40 tunnin enimmäistyöajan asettanut työaikalaki alkoi koskea kunnan ja valtionkin virkasuhteisia vasta vuodesta 1996 alkaen. Silloinkin kirkossa katsottiin, että hengellisen työn tulee säilyä työajan ulkopuolella, ja niinpä kirkolle annettiin oma työaika-asetus, joka jätti kirkon hengellistä työtä tekevät työaikalain noudattamisen ulkopuolelle. Perusteluiksi mainittiin mm. hengellisen työn luonne sekä se, että työtä tehdään suurelta osin kotona, jossa työaikaseurantaa ei lainkaan mukaan tarvinnut noudattaa.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua pian. Meneillään on näet kolme jossakin määrin itsenäistä, mutta toisiinsa liittyvää prosessia, nimittäin seurakuntien työaikakokeilut, kirkon tulevaisuustyöskentely ja työaikalain kokonaisuudistus. Nämä joko yhdessä tai kukin erikseen johtanevat siihen, että 2020-luvulla myös kirkon työssä noudatetaan jonkinlaista työaikamallia.

Työaikakokeiluista on hyviä tuloksia

Kirkon työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen (JUKO, Kirkon alan unioni, Kirkon alat) välillä on vuodesta 2010 sovittu hengellisen työn viranhaltijoiden työaikakokeiluja eräisiin seurakuntiin. Raision seurakunnassa oli jaksotyöaikakokeilu vuosina 2010–2012. Siinä työaika oli keskimäärin 38 h 15 min viikossa kolmen viikon jaksossa. Meilahdessa on vuodesta 2010 alkaen ja Keravalla vuodesta 2014 kokeiltu ns. moduulityöaikaa, joka on kehitetty nimenomaisesti kirkon hengelliseen työhön. Siinä työaikaa mitataan ”noin kahden tunnin” moduuleina, joita viikossa tulee olla keskimäärin 19, jolloin päädytään noin 38 tunnin työviikkoon.

Vuodesta 2017 on tullut mahdolliseksi sopia moduulityöajan käyttöönotosta seurakunnassa paikallisella virkaehtosopimuksella, ja neuvotteluja moduulityöaikaan siirtymisestä on käyty mm. Joensuussa, Porissa ja Tampereella. Kiinnostus moduulityöaikaa kohtaan on kasvanut heti, kun erillinen kokeiluseurakunnaksi hakeutumisprosessi on poistunut.

Työajasta on saatu monenlaisia kokemuksia Keravalta ja Meilahdesta, jossa kokeilu on jatkunut jo lähes 10 vuotta. Työaikasuunnittelun johdosta työmäärät ovat tasoittuneet työntekijöiden välillä. Sairauspoissaolot ovat vähentyneet, kun työmäärä on muuttunut kohtuullisemmaksi. Molemmissa seurakunnissa järjestetään edelleen runsaasti leirejä, vaikka usein ajatellaan, että työaika tekee leiritoiminnasta niin kallista, että leirejä ei enää kannata järjestää. Työaikasuunnitteluun ja -kirjanpitoon totuttautuminen on toki aiheuttanut vastahankaa, ja kyseenalaistaapa joku kokeilussa mukana ollutkin välistä koko työaika-ajattelun tarpeellisuuden. Keskustelua työajasta kuitenkin käydään kirkossa koko ajan ja työntekijöiden asenteet ovat jatkuvasti muuttuneet myönteisemmiksi.

Tulevaisuuskomitean visio työaikaan siirtymisestä

On mahdollista, että hengellisen työn työaikaan siirrytään kirkossa laajemminkin kuin vain kokeiluseurakunnissa. Kevään kirkolliskokous nimittäin antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi tehdä kirkolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien määräaikaisuudesta, työaikajärjestelyistä ja tehtäväkierrosta. Taustalla oli Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö, jossa esitettiin työaikaa kaikille hengellistä työtä tekeville, erityisesti siitä näkökulmasta, että kirkossa siirryttäisiin julkisoikeudellisesta virkasuhteesta yksityisoikeudelliseen työsuhteeseen.

Virkasuhteesta luopuminen merkitsisi sitä, että työaikalakia ryhdyttäisiin noudattamaan lähes koko hengellisessä työssä. Kirkon työaika-asetusta voitaisiin näet työaikalain 2 § 3. mom. nojalla soveltaa vain viranhaltijoihin. Ne työntekijät, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia, siis seurakuntatyötä tekevät papit ja kanttorit, voisivat työaikalain 2 § mukaisesti edelleen olla työajan ulkopuolella. Kuitenkin tulevaisuuskomitean mietinnössä kuitenkin katsotaan, että työaika tulisi koskemaan myös papistoa, ylintä johtoa eli mm. kirkkoherraa ja piispaa lukuun ottamatta.

Tulevaisuuskomitea ehdottaa, että hengellisessä työssä otettaisiin yliopistojen mallin mukaan käyttöön vuosityöaika. Yliopistoissa opetus- ja tutkimushenkilöstön työaika on 1624 tuntia vuodessa. Vuosityöaika voisi jossain määrin sopia myös kirkon hengelliseen työhön, joskin seurakunnissa työntekijällä on huomattavasti heikommat mahdollisuudet työaikansa suunnitteluun ja sijoitteluun kuin yliopistoissa. Sikäli yliopistojen malli ei suoraan ole siirrettävissä kirkkoon. Esimerkiksi kirkon nykyinen vuosilomajärjestelmä tulisi säilyttää työntekijöiden jaksamisen tukemiseksi.

On myös esitetty pohdintoja, että vuosi on suunnittelujaksona melko pitkä, ja esimerkiksi neljännesvuosityöaika voisi olla parempi. Kolmen kuukauden suunnittelujakso onkin tavallinen esimerkiksi Norjan kirkossa, jossa on käytössä 37 h 30 min tai 35 h 30 min pituinen keskimääräinen viikkotyöaika. Toisaalta uusista työaikamalleista ei vielä ole käyty aloitettu keskusteluja työmarkkinaosapuolten kesken, mutta ainakin JUKOn puolelta asiaa on tarkoitus pitää esillä tulevan syksyn aikana.

Työaikalaki tuonee työajan myös uskonnolliseen työhön

Työaikalain kokonaisuudistus on yksi maan hallituksen työelämää ja kilpailukykyä koskevista kärkihankkeista. Työaikasääntelyä selvittävä työryhmä työskenteli viime kevään ja jätti mietintönsä uudeksi työaikalaiksi heinäkuussa. Mietintö on paraikaa lausuntokierroksella ja hallituksen esitys uudeksi työaikalaiksi saataneen syksyn aikana.

Työaikalakityöryhmä on kirjoittanut työaikalain soveltamisalaa koskevan säännöksen (2 §) uuteen muotoon (s. 173). Uskonnollista työtä ei siinä enää mainita erikseen vaan myös sen työajattomuutta tulee arvioida samalla perusteella kuin muutakin työtä. Perustelutekstiin (s. 88–89) tosin on jäänyt uskonnollisen työn osalta ristiriitaista tekstiä, ja siitä ovat mm. Akava ja Kirkon akateemiset huomauttaneet lausunnoissaan.

EU:n työaikadirektiivin (2003/88/EY) 17. artikla mahdollistaa jäsenvaltioiden lainsäädännössään poiketa direktivin eräistä säännöksistä silloin, kun kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi työajan pituutta ei mitata ja/tai määritellä ennalta tai työntekijät voivat itse päättää siitä ja erityisesti kun on kyse johtavassa asemassa olevista tai muista henkilöistä, joilla on itsenäinen päätöksentekovalta, työskentelystä perheessä tai työntekijöistä, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.

EU:n tuomioistuin on kuitenkin ratkaisussaan C-484/04 todennut, että työaikadirektiivin 17. artiklan poikkeus edellyttää, että työntekijällä on tosiasiallinen mahdollisuus päättää kokonaisuudessan itse työajastaan. Tällaista tilannetta ei evankelis-luterilaisen kirkon hengellisessä työssä useinkaan ole, johtotehtäviä tai erittäin itsenäisiä tehtäviä lukuun ottamatta. Ratkaisusssa C-303/98 tuomioistuin on puolestaan katsonut, että ensiapuyksikössä toimivien lääkärien työkään ei ole luonteeltaan sellaista, että sitä ei koskisi työaikasääntely. On siis varsin kyseenalaista että uskonnollisen työn luonne itsessään riittäisi työajattomuuteen vaan lisäksi tarvitaan tosiasiallinen mahdollisuus päättää itse työajasta.

Mitä seuraavaksi?

Kaikki kolme trendiä konvergoivat tällä hetkellä niin, että siirtyminen työaikaan hengellisessä työssä voi tapahtua jopa rytinällä. Työaikakokeilut varmasti yleistyvät vuoden–kahden kuluessa eri puolilla Suomen siionia. Samaan aikaan kirkon tulevaisuustyöskentelyn pohjalta näyttää, että työaikaan voitaisiin siirtyä koko kirkossa, mahdollisesti jo vuoteen 2025 vuodessa. Toisaalta työaikalain kuvatun kaltainen muutos voi johtaa työajan tulemiseen hengelliseen työhön vielä tämän vuosikymmenen puolella. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Neljä ehdotusta piispanvaalin uudistamiseksi

Helsingin hiippakunnassa toimitettiin 16.8.2017 piispanvaalin ensimmäinen ja ainoa kierros. Kolmesta ehdokkaasta Teemu Laajasalo tuli valituksi, onnittelut hänelle. Vähän ennen vaalia tuli julkiseksi arkkipiispa Kari Mäkisen eläkkeelle jääminen kesäkuussa 2018. Seuraava piispanvaali on siis heti ovella. Eikä seuraaviakaan tarvitse odottaa kauaa – Oulussa vaihtuu piispa viimeistään vuonna 2019 ja Turussa vuonna 2020.

Piispanvaaliin – ja soveltuvin osin myös pappisasessorin vaaliin – liittyy muutamia vaaliteknisiä erikoisuuksia, jotka vaalisalaisuuden näkökulmasta näyttävät kyseenalaisista.

Puutteita on esimerkiksi äänestäjän tunnistamisessa. Osassa vaalikokouksista henkilöllisyystodistuksia ei tarkastettu, osassa tunnistautuminen oli vapaaehtoista. Ennakkoäänestäjää taas ei tunnisteta mitenkään, vaan luotetaan siihen, että postitse lähetetty äänestyslippu ei kulkeudu asiattomille.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että joku lapsistani äänestäisi täyttäisi äänestyslipun ja postittaisi sen puolestani. Mikään ei estä yhtä äänioikeutettua puolisoa äänestämästä ennakkoon molempien puolesta. Voidaan ajatella myös tilannetta, jossa joku äänioikeutettu aikoo jättää äänestämättä: silloin voi joku toinen äänestää tämän puolesta väärällä nimellä ja samalla mennä vaalikokoukseen ja saada uuden vaalilipun ilmoittamalla ennakkoäänenä annetun kadonneeksi.

Toinen ongelma on tulosten liian aikainen tiedottaminen. Viimeviikoisessa piispanvaalissa Porvoon rovastikunnan tulokset olivat luettavissa Twitterissä jo ennen kuin Vantaalla oli ennakkoäänet avattu ja varsinainen äänestys alkanut. Vaikka menettely ei ilmeisesti ollut lainvastainen, ei tilannetta voi pitää hyvänä. Tuloksista tiedottaminen voi nimittäin vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen.

Ensimmäinen ehdotukseni liittyy äänestäjän tunnistamiseen. Vaaleissa ei pitäisi olla tilannetta, että joku äänioikeudeton saisi äänestää tai joku onnistuisi äänestämään kahdesti. Äänestäjä täytyy tunnistaa äänestämisen yhteydessä ja samalla merkitä vaaliluetteloon äänestäneeksi. Käytäntöä voi helpottaa seuraava ehdotukseni.

Toisessa ehdotuksessani siirrytään piispanvaalissa sähköiseen äänestämiseen verkon kautta. Tunnistautuminen tapahtuisi sirullisella henkilökortilla, kansalaisvarmenteella tai pankkitunnuksilla. Tällöin voidaan varmistua siitä, että kukin äänioikeutettu äänestää vain kerran.

Sähköisellä äänestyksellä on monia muitakin hyviä puolia: ääniä ei katoile postissa, äänestämisen kynnys madaltuu, tiedottaminen on helppo koordinoida niin, että se tapahtuu vasta äänestysajan päätyttyä. Kääntöpuolena on kivojen pullakahvilla höystettyjen vaalikokousten katoaminen – klo 13 alkavina ne tosin sopivat lähinnä papistolle ja eläkeläisille.

Sähköistä äänestystä on yleisissä vaaleissa vastustettu sillä perusteella, että salaisessa vaalihuoneessa ei äänestäjää voi painostaa mutta kotona tietokoneen ääressä voi. Piispanvaalin käytäntöihin vahvaan tunnistamiseen perustuva sähköinen äänestäminen olisi puolestaan selkeä parannus.

Kolmannessa ehdotuksessani siirryttäisiin enemmistövaalitavasta siirtoäänivaalitapaan. Siirtoäänivaalitavassa äänestäjä merkitsee ehdokkaat äänestyslippuun omassa suosituimmuusjärjestyksessään. Äänet lasketaan siten, että ensin jokainen ehdokas saa 1. sijalla olevat äänet. Mikäli hän ei ole saanut yli puolta annetuista äänistä, tiputetaan laskennasta pois vähiten ääniä saanut ehdokas. Hänen saamansa äänet jaetaan muille ehdokkaille sen mukaan, mitä äänestäjä on merkinnyt 2. sijalle. Ehdokkaiden pudottamista jatketaan, kunnes joku ehdokas on saanut yli puolet äänistä.

Siirtoäänivaalitavassa tarvitaan vain yksi äänestyskierros. Jos ehdokkaita on vain kolme, eroa enemmistövaalitapaan ei ole muutoin kuin että enemmistövaalitavassa täytyy järjestää uusi kierros ja äänestäjät voivat äänestää toisin kuin ensimmäisellä kierroksella.

Nykyisessä enemmistövaalitavassa käy helposti niin, että toiselta kierrokselta putoaa henkilö, joka olisi enemmistön mielestä toiseksi paras ehdokas, mutta hän ei saa ensimmäisellä kierroksella riittävästi ääniä, koska hän ei ole riittävässä määrin ykkösehdokas. Tämän ehkäisemiseksi enemmistövaalissa äänien keskittämisellä ja vaalitaktikoinnilla on merkitystä. Kun ehdokkaita on vähintään viisi, ollaan helposti tilanteessa, jossa toiselle kierrokselle pääsee kaksi ehdokasta, joiden yhteenlaskettu äänimäärä on alle 50 % annetuista äänistä. Tällöin annettuja ääniä hukataan, koska enemmistö äänestäneistä ei olisi halunnut juuri näitä kahta jatkoon. Siirtoäänivaalitapa poistaa tarpeen vaalitaktikoinnille, koska laskennasta pudonneiden ehdokkaiden äänet siirretään äänestäjän mielestä seuraavaksi parhaalle ehdokkaalle.

Neljäs ehdotukseni koskee tuloksista tiedottamista. Vähintäänkin tulisi toimia niin, että hiippakunta pidättäytyisi vaalikokousten tulosten tiedottamisesta siihen asti, että äänestäminen on kaikissa vaalikokouksissa päättynyt. Tämä ei tietenkään estä yksittäisten äänestäjien tulostentwiittailua vaalituloksen tultua julkistetuksi vaalikokouksessa, mutta viranomaiselle voidaan salaisten vaalien järjestämisessä sälyttää suurempi vastuu kuin yksittäiselle äänestäjälle. Vaalikokouksista luopuminen ja sähköiseen äänestämiseen siirtyminen ratkaisisi tämänkin ongelman.

Helsingin piispanvaalin ennuste

Helsingin piispanvaalin ensimmäinen kierros käydään rovastikunnissa huomenna keskiviikkona 16.8. klo 13. Vaalissa on kolme ehdokasta, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka sekä Helsingin seurakuntayhtymän johtaja, Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Vaalitenttien perusteella ehdokkaiden väliltä on ollut vaikea löytää eroa asiakysymyksissä. Ehdokkaan persoona samoin kuin sukupuoli tulleekin nousemaan vaalissa merkitsevään asemaan. Rivien välistä on pyritty lukemaan, mitä ehdokas joko jättää sanomatta tai sanojensa ohessa viestii.

Hallamaata äänestänevät erityisesti ne, joille samansukupuolisten parien vihkiminen on ensisijainen kysymys. Hän lienee selkeimmin liberaalin äänestäjäkunnan suosikki tässä vaalissa. Toisaalta Hallamaan kärkevähkö asemoituminen kirkkopoliittisesti karkottanee joitakuita äänestäjiä. Hallaaan oman viiteryhmän, Tulkaa kaikki -liikkeenkin aktiiveista osa on ryhmittynyt Laajasalon taakse.

Hintikka lienee kansainvälisyyttä ja ekumeniaa painottavien valinta. Hänellä tuntuu olevan kannatusta erityisesti papiston keskuudessa. Kahteen muuhun ehdokkaaseen verrattuna hänen haasteenaan on tunnettuus Helsingin hiippakunnassa. Toisaalta hänellä ei tunnu olevan vastustajia äänestäjäkunnassa, toisin kuin Hallamaalla ja Laajasalolla.

Laajasalon taakse on ryhmittynyt laajasti sekä papistoa että maallikoita, sekä konservatiiveja että liberaaleja. Hänet myös tunnettaneen ehdokkaista parhaiten, mikä vaalissa on aina etu. Laajasalolla lienee vankin kannatus maallikoiden keskuudessa, vaikka hänen tukijoukoissaan on myös paljon pappeja. Toisaalta hän näyttänee saaneen eniten kritiikkiä toisia ehdokkaita kannattavilta.

Tyypillisesti papisto on keskimäärin uudistusmielisempää kuin seurakuntien maallikkovalitsijat. Helsingin hiippakunnan maallikkovalitsijoissa uudistushenkeä on paljon, mutta tuntumani mukaan papisto on myös täällä keskimäärin maallikoita liberaalimpaa. Hallamaata tai Hintikkaa äänestävät ne, jotka haluavat piispainkokoukseen edes yhden naisen. Laajasalo taas kerää naispappeuteen kriittisesti suhtautuvien äänet.

Laajasalolla on tuntumani mukaan laaja kannatus, mutta epäilen sen riittävyyttä valituksi tulemiseen jo ensimmäisellä kierroksella. Asetelma ei ole yhtä selkeä kuin Turun arkkihiippakunnan piispan vaalissa vuonna 2010, jolloin piispaksi valittu Kaarlo Kalliala oli pitkään ainoa ehdolle asetettu. Varmaksi vaalin toista tulemista ei voine kuitenkaan sanoa.

Kakkoskierroksella olennaiseen osaan nousee se, kuka on pudonneen ehdokkaan ensisijaisten kannattajien mielestä sopiva kakkosehdokas. Luulen Hallamaan ja Laajasalon olevan joidenkin äänestäjien mielestä toisensa poissulkevat, jolloin liikkunee ääniä toisilleen vain vähän, mikä hyödyttänee Hintikkaa. Hintikan äänet taas luultavasti jakautuvat tasaisemmin Hallamaan ja Laajasalon välillä.

Syyskuun 1. päivänä järjestettävällä toisella kierroksella lienee toisena ehdokkaana Laajasalo melkoisen varmasti. Kilpakumppanista on vaikeampi sanoa. Jos Hallamaa valitaan jatkoon, Hintikan äänet jakautunevat suhteellisen tasaisesti Hallamaalle ja Laajasalolle. Silloin Laajasalo tullee valituksi.

Hintikan tullessa valituksi toiselle kierrokselle, Hallamaan äänet jakautunevat osin Laajasalolle mutta pääosin Hintikalle. Silloin Hintikalla on mahdollisuus tulla valituksi.

Kanttorin virka on hengellinen virka

Kirkon virkarakenne muovataan uudelleen, jos kirkolliskokous hyväksyy kirkkohallituksen sille antaman esityksen uudesta vihkimysvirasta. Uuteen hengelliseen virkaan esitetään nykyisiä ”lähimmäisenrakkauden, kasvatuksen ja lähetyksen”
tehtäviä, nykyisistä viroista siis diakonin, nuorisotyönohjaajan, lapsityönohjaajan
ja lähetyssihteerin virkoja. Kanttorit esitetään jätettävän vihkimyksen
ulkopuolelle maallikon asemaan.

Esitetty uusi vihkimysvirka merkitsee syvälle käypää käsitteellistä muutosta kirkkomme
hengellisen viran ymmärtämisessä. Esityksen tavoitteena on uudistaa kirkkomme
virkateologiaa niin, että se ilmentää niitä periaatteita, joihin kirkkomme on erityisesti Porvoon sopimuksessa sitoutunut. Tarkoituksena on saada kirkkoomme ehyt virkateologia sekä vastata siihen, mitkä tehtävät kirkossa on ymmärrettävä sellaisina,
joihin erikseen vihitään ja valtuutetaan.

Uudistuksen taustalla on diakonian käsitteen laajentuminen meillä perinteisemmästä
sosiaalis-karitatiivisesta ymmärryksestä laajaksi julistukseen, kasvatukseen ja palveluun
liittyväksi tehtäväksi, mihin uusin tieteellinen tutkimus ja ekumeeninen virkateologinen kehitys ovat oikein myös ohjanneet. Olennaista uudessa vihkimysvirassa on se, että siihen kuuluminen määräytyy tehtävien eikä virkanimikkeen perusteella.

Kanttorien rajaamisessa uuden vihkimysviran ulkopuolelle on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on virkateologinen eheys ja toinen on kanttorin tehtävien kapea-alainen
määrittely. Ensinnäkin kirkon virkateologia jää puutteelliseksi, mikäli keskeinen jumalanpalveluksen ja kasvatuksen tehtävä, kanttorin virka, rajataan uuden
vihkimysviran ulkopuolelle. Esityksessä tukeudutaan kirkolliskokouksen aiempiin
linjauksiin mutta samalla todetaan, että ”kanttorin virat voidaan nähdä vihkimystä
edellyttävinä”. Virkateologian sisäisen johdonmukaisuuden takia kirkolliskokouksen
on aihetta korjata aiempaa linjaansa tältä osin.

Toiseksi kanttorin tehtävän ymmärtäminen kapeasti ”vain musiikin” viraksi, siis eräänlaiseksi keikkailijaksi, ei vastaa kanttorin työn todellisuutta. Kanttorin tehtävä on laaja-alainen julistuksen ja kasvatuksen tehtävä, minkä vuoksi esityksen virkateologia itse asiassa pitää jo nyt sisällään sen, mitä kanttorit tekevät. Ratkaisu määritellä kanttorin tehtävä uuden vihkimysviran ulkopuolelle on tämän vuoksi väkinäinen.

Kirkko tarvitsee linjakkaan virkateologian ja sen mukaisen hengellisen viran. Siksi uudistus on toivottu ja odotettu. Nyt on kirkolliskokouksen aika näyttää, haluaako se toteuttaa uuden vihkimysviran niin, että tämä johdonmukaisuus toteutuu.

Eero Annala
puheenjohtaja
Suomen Kanttori-urkuriliitto

Jussi Junni
toiminnanjohtaja
Suomen Kanttori-urkuriliitto


Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 26.2.2015.

Kirkon teologien etuja valvomassa

Yllätys oli mitä suurin, kun 27. maaliskuuta kuluvaa vuotta sain tietää tulleeni valituksi Kirkon akateemiset AKIn uudeksi toiminnanjohtajaksi.

AKI on akavalainen työmarkkinajärjestö, jonka muodostavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kahden eri ammattikunnan järjestöt, nimittäin Suomen Kanttori-urkuriliitto ja Suomen kirkon pappisliitto.

Näiden kolmen liiton toiminnanjohtajan tehtävä on laaja ja monipuolinen homma ja sen aiemmat haltijat ovat hoitaneet sitä pitkään ja menestyksekkäästi. Edeltäjäni teologian tohtori Esko Jossas oli johtanut AKIa ja aiemmin Pappisliittoa 17 vuoden ajan. Hänen edeltäjänsä rovasti Osmo Setälä oli puolestaan aloittanut liiton johdossa vuonna 1975, vain vuotta aikaisemmin kuin Pappisliitto muutti Akavataloon. Olen siis vasta kolmas Pappisliiton toiminnanjohtaja tuona lähes 40 vuoden aikana, kun Pappisliiton toimisto on sijainnut Akavatalossa ja pitänyt vakituisia työntekijöitä.

Se historiasta. Omassa tehtävässäni luotsaan AKIn, Pappisliiton ja Kanttori-urkuriliiton toimintaa – näillä kaikilla on yhteinen toimisto ja työntekijät – ja erityisellä vastuualueellani paitsi liittojen talous myös evankelis-luterilaisen kirkon sopimussektorin neuvottelutoiminta. Toimin Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn toisena pääneuvottelijana kirkon sopimusalan pääryhmässsä sekä osassa sen alaisia työryhmiä.

Tärkeitä yhteistyötahoja sopimuspöydässä ovat kirkkotyönantajan edustaja Kirkon työmarkkinalaitos sekä kaksi muuta palkansaajajärjestöä, STTK:lainen Kirkon alat sekä SAK–STTK:lainen Kirkon alan unioni.

Akavan sisällä tärkeimpiä yhteistyökumppaneita neuvottelujärjestö JUKOn lisäksi ovat sisarliittomme Diakoniatyöntekijöiden liitto ja Kirkon nuorisotyöntekijöiden liitto, joiden kanssa parhaillaan mietimme neuvottelutavoitteita vuodelle 2016.

Polttavimpia teemoja juuri nyt ovat kirkon alan palkkaus, hengellisen työn työaikakysymykset, eläkeuudistus sekä kirkon pahenevat työllistämisvaikeudet.
Vaikka esimerkiksi teologisen alan työttömyys on edelleen matala (n. 4,8 % koulutetuista), on työttömyyden nousu viime vuosina ollut nopeaa: viimeisen kolmen vuoden aikana teologian alan työttömyys on kasvanut noin 70 %! Se on todella hurja luku.

Työttömyyden kasvun taustalla on paitsi virkojen väheneminen kirkosta (yli 5 % vuoden 2009 jälkeen) sekä yleinen heikko taloustilanne. Vaikka yleinen talous seuraavan 10 vuoden aikana kääntyisikin vahvalle nousu-uralle, teologien suurin työllistäjä evankelis-luterilainen kirkko lakkauttanee virkoja jatkossakin. On nimittäin arvioitu, että vuoteen 2030 mennessä kirkon jäsenmäärä voi laskea jopa alle 50 %:iin väestöstä. Tämä merkitsee nykyisistä jäsenistä kolmanneksen eroa kirkosta ja luultavasti saman määrän vähenemistä myös työntekijöistä.

Yksi osaaminen, joka minusta pitäisi olla myös teologeilla hallussa, on talous. Etenkin seurakunnissa taloudellista ymmärrystä tarvitaan, vaikka uutta pappia ei ihan heti työalavastaavaksi usein enää nimetäkään. Vähenevien virkojen kirkossa tehtäväkuvat ovat jatkossa yhä vaativampia ja talousosaamisen merkitys tuskin tulee vähenemään.

Oman talouskouluni kävin aloittamalla aikanaan Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen taloudenhoitajana eli talousministerinä (hieno titteli), ja sen jälkeen olen sivutoimisesti pyörittänyt pientä tilitoimistoa muutamalle vastaavankokoiselle järjestölle. Sillä, että on perusymmärrys taseista, kustannuspaikoista, vyörytysmenoista ja vuosikatteista, on merkitystä myös yksittäisen teologin työllistymisen kannalta, varsinkin jos johtotehtävät kiinnostavat.

Kuten muualla yhteiskunnassa, myös kirkossa on neuvottelutoiminnassa menty yhä enemmän paikalliseen suuntaan. Keskustason palkkaratkaisut ovat mennyttä eikä niihin ole enää paluuta. Paikallisten työnantajayksiköiden – tulevaisuudessa ne ilmeisesti ovat vain suuria seurakuntayhtymiä – luottamusmiehillä on tässä äärimmäisen tärkeä rooli. Heidän tehtävänään on neuvotella työehtojen paikallisesta soveltamisesta, palkkausjärjestelyerien kohdentamisesta sekä jatkossa varmasti myös valvoa yhteistoimintaneuvottelujen kulkua.

Muun muassa tällä viikolla koulutan akilaisia luottamusmiehiä vastaamaan paremmin näihin haasteisiin ja lisäksi tiedonkulkua luottamusmiesten ja liiton välillä on tulevaisuudessa tehostettava entisestään. Myös työnantajapuolelle on viestittävä, että luottamusmies on yhteistyökumppani – ei vihollinen.

Näiden työmarkkina-asioiden lisäksi liittomme hoitavat myös ammatillisia asioita, kuten koulutuskysymyksiä, papiston ja kanttoreiden neuvottelupäiviä, identiteettiin ja ammattietiikaan liittyviä asioita, muutamia vain mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan tässä työssä on ilona suunnaton näköalapaikka paitsi kirkkoon sen valtakunnalliselle ja paikalliselle tasolle myös yksittäisiin jäseniin, jotka työskentelevät seurakunnissa, yhtymissä ja järjestöissä eri puolella Suomea. Tähän liittyy myös se, miksi hain AKIn palvelukseen ja minkä olen ottanut siinä motokseni: että kirkossa olisi hyvä olla töissä.

Jussi Junni
AKI-liittojen toiminnanjohtaja


Kirjoitus on julkaistu Jumaluusoppineiden alumniyhdistyksen Elämää teologina -blogissa 20.10.2014.