Kuukausi: elokuu 2017

Kolme syytä miksi työaika tulee kirkkoon

Monelle muualla kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työskentelevälle on yllätys, että kirkon hengellisessä työssä ei noudateta työaikalakia. Papit, kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvatuksen ohjaajat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta työaikasuunnittelun ja -seurannan ulkopuolella. Vapaa-aikaa taataan kaksi päivää viikossa, mutta muutoin ”pappi on aina töissä”.

Historiallisesti virkamiehet ovat kaikki olleet työajattomia. Työntekijöille 40 tunnin enimmäistyöajan asettanut työaikalaki alkoi koskea kunnan ja valtionkin virkasuhteisia vasta vuodesta 1996 alkaen. Silloinkin kirkossa katsottiin, että hengellisen työn tulee säilyä työajan ulkopuolella, ja niinpä kirkolle annettiin oma työaika-asetus, joka jätti kirkon hengellistä työtä tekevät työaikalain noudattamisen ulkopuolelle. Perusteluiksi mainittiin mm. hengellisen työn luonne sekä se, että työtä tehdään suurelta osin kotona, jossa työaikaseurantaa ei lainkaan mukaan tarvinnut noudattaa.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua pian. Meneillään on näet kolme jossakin määrin itsenäistä, mutta toisiinsa liittyvää prosessia, nimittäin seurakuntien työaikakokeilut, kirkon tulevaisuustyöskentely ja työaikalain kokonaisuudistus. Nämä joko yhdessä tai kukin erikseen johtanevat siihen, että 2020-luvulla myös kirkon työssä noudatetaan jonkinlaista työaikamallia.

Työaikakokeiluista on hyviä tuloksia

Kirkon työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen (JUKO, Kirkon alan unioni, Kirkon alat) välillä on vuodesta 2010 sovittu hengellisen työn viranhaltijoiden työaikakokeiluja eräisiin seurakuntiin. Raision seurakunnassa oli jaksotyöaikakokeilu vuosina 2010–2012. Siinä työaika oli keskimäärin 38 h 15 min viikossa kolmen viikon jaksossa. Meilahdessa on vuodesta 2010 alkaen ja Keravalla vuodesta 2014 kokeiltu ns. moduulityöaikaa, joka on kehitetty nimenomaisesti kirkon hengelliseen työhön. Siinä työaikaa mitataan ”noin kahden tunnin” moduuleina, joita viikossa tulee olla keskimäärin 19, jolloin päädytään noin 38 tunnin työviikkoon.

Vuodesta 2017 on tullut mahdolliseksi sopia moduulityöajan käyttöönotosta seurakunnassa paikallisella virkaehtosopimuksella, ja neuvotteluja moduulityöaikaan siirtymisestä on käyty mm. Joensuussa, Porissa ja Tampereella. Kiinnostus moduulityöaikaa kohtaan on kasvanut heti, kun erillinen kokeiluseurakunnaksi hakeutumisprosessi on poistunut.

Työajasta on saatu monenlaisia kokemuksia Keravalta ja Meilahdesta, jossa kokeilu on jatkunut jo lähes 10 vuotta. Työaikasuunnittelun johdosta työmäärät ovat tasoittuneet työntekijöiden välillä. Sairauspoissaolot ovat vähentyneet, kun työmäärä on muuttunut kohtuullisemmaksi. Molemmissa seurakunnissa järjestetään edelleen runsaasti leirejä, vaikka usein ajatellaan, että työaika tekee leiritoiminnasta niin kallista, että leirejä ei enää kannata järjestää. Työaikasuunnitteluun ja -kirjanpitoon totuttautuminen on toki aiheuttanut vastahankaa, ja kyseenalaistaapa joku kokeilussa mukana ollutkin välistä koko työaika-ajattelun tarpeellisuuden. Keskustelua työajasta kuitenkin käydään kirkossa koko ajan ja työntekijöiden asenteet ovat jatkuvasti muuttuneet myönteisemmiksi.

Tulevaisuuskomitean visio työaikaan siirtymisestä

On mahdollista, että hengellisen työn työaikaan siirrytään kirkossa laajemminkin kuin vain kokeiluseurakunnissa. Kevään kirkolliskokous nimittäin antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi tehdä kirkolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien määräaikaisuudesta, työaikajärjestelyistä ja tehtäväkierrosta. Taustalla oli Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö, jossa esitettiin työaikaa kaikille hengellistä työtä tekeville, erityisesti siitä näkökulmasta, että kirkossa siirryttäisiin julkisoikeudellisesta virkasuhteesta yksityisoikeudelliseen työsuhteeseen.

Virkasuhteesta luopuminen merkitsisi sitä, että työaikalakia ryhdyttäisiin noudattamaan lähes koko hengellisessä työssä. Kirkon työaika-asetusta voitaisiin näet työaikalain 2 § 3. mom. nojalla soveltaa vain viranhaltijoihin. Ne työntekijät, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia, siis seurakuntatyötä tekevät papit ja kanttorit, voisivat työaikalain 2 § mukaisesti edelleen olla työajan ulkopuolella. Kuitenkin tulevaisuuskomitean mietinnössä kuitenkin katsotaan, että työaika tulisi koskemaan myös papistoa, ylintä johtoa eli mm. kirkkoherraa ja piispaa lukuun ottamatta.

Tulevaisuuskomitea ehdottaa, että hengellisessä työssä otettaisiin yliopistojen mallin mukaan käyttöön vuosityöaika. Yliopistoissa opetus- ja tutkimushenkilöstön työaika on 1624 tuntia vuodessa. Vuosityöaika voisi jossain määrin sopia myös kirkon hengelliseen työhön, joskin seurakunnissa työntekijällä on huomattavasti heikommat mahdollisuudet työaikansa suunnitteluun ja sijoitteluun kuin yliopistoissa. Sikäli yliopistojen malli ei suoraan ole siirrettävissä kirkkoon. Esimerkiksi kirkon nykyinen vuosilomajärjestelmä tulisi säilyttää työntekijöiden jaksamisen tukemiseksi.

On myös esitetty pohdintoja, että vuosi on suunnittelujaksona melko pitkä, ja esimerkiksi neljännesvuosityöaika voisi olla parempi. Kolmen kuukauden suunnittelujakso onkin tavallinen esimerkiksi Norjan kirkossa, jossa on käytössä 37 h 30 min tai 35 h 30 min pituinen keskimääräinen viikkotyöaika. Toisaalta uusista työaikamalleista ei vielä ole käyty aloitettu keskusteluja työmarkkinaosapuolten kesken, mutta ainakin JUKOn puolelta asiaa on tarkoitus pitää esillä tulevan syksyn aikana.

Työaikalaki tuonee työajan myös uskonnolliseen työhön

Työaikalain kokonaisuudistus on yksi maan hallituksen työelämää ja kilpailukykyä koskevista kärkihankkeista. Työaikasääntelyä selvittävä työryhmä työskenteli viime kevään ja jätti mietintönsä uudeksi työaikalaiksi heinäkuussa. Mietintö on paraikaa lausuntokierroksella ja hallituksen esitys uudeksi työaikalaiksi saataneen syksyn aikana.

Työaikalakityöryhmä on kirjoittanut työaikalain soveltamisalaa koskevan säännöksen (2 §) uuteen muotoon (s. 173). Uskonnollista työtä ei siinä enää mainita erikseen vaan myös sen työajattomuutta tulee arvioida samalla perusteella kuin muutakin työtä. Perustelutekstiin (s. 88–89) tosin on jäänyt uskonnollisen työn osalta ristiriitaista tekstiä, ja siitä ovat mm. Akava ja Kirkon akateemiset huomauttaneet lausunnoissaan.

EU:n työaikadirektiivin (2003/88/EY) 17. artikla mahdollistaa jäsenvaltioiden lainsäädännössään poiketa direktivin eräistä säännöksistä silloin, kun kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi työajan pituutta ei mitata ja/tai määritellä ennalta tai työntekijät voivat itse päättää siitä ja erityisesti kun on kyse johtavassa asemassa olevista tai muista henkilöistä, joilla on itsenäinen päätöksentekovalta, työskentelystä perheessä tai työntekijöistä, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.

EU:n tuomioistuin on kuitenkin ratkaisussaan C-484/04 todennut, että työaikadirektiivin 17. artiklan poikkeus edellyttää, että työntekijällä on tosiasiallinen mahdollisuus päättää kokonaisuudessan itse työajastaan. Tällaista tilannetta ei evankelis-luterilaisen kirkon hengellisessä työssä useinkaan ole, johtotehtäviä tai erittäin itsenäisiä tehtäviä lukuun ottamatta. Ratkaisusssa C-303/98 tuomioistuin on puolestaan katsonut, että ensiapuyksikössä toimivien lääkärien työkään ei ole luonteeltaan sellaista, että sitä ei koskisi työaikasääntely. On siis varsin kyseenalaista että uskonnollisen työn luonne itsessään riittäisi työajattomuuteen vaan lisäksi tarvitaan tosiasiallinen mahdollisuus päättää itse työajasta.

Mitä seuraavaksi?

Kaikki kolme trendiä konvergoivat tällä hetkellä niin, että siirtyminen työaikaan hengellisessä työssä voi tapahtua jopa rytinällä. Työaikakokeilut varmasti yleistyvät vuoden–kahden kuluessa eri puolilla Suomen siionia. Samaan aikaan kirkon tulevaisuustyöskentelyn pohjalta näyttää, että työaikaan voitaisiin siirtyä koko kirkossa, mahdollisesti jo vuoteen 2025 vuodessa. Toisaalta työaikalain kuvatun kaltainen muutos voi johtaa työajan tulemiseen hengelliseen työhön vielä tämän vuosikymmenen puolella. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Neljä ehdotusta piispanvaalin uudistamiseksi

Helsingin hiippakunnassa toimitettiin 16.8.2017 piispanvaalin ensimmäinen ja ainoa kierros. Kolmesta ehdokkaasta Teemu Laajasalo tuli valituksi, onnittelut hänelle. Vähän ennen vaalia tuli julkiseksi arkkipiispa Kari Mäkisen eläkkeelle jääminen kesäkuussa 2018. Seuraava piispanvaali on siis heti ovella. Eikä seuraaviakaan tarvitse odottaa kauaa – Oulussa vaihtuu piispa viimeistään vuonna 2019 ja Turussa vuonna 2020.

Piispanvaaliin – ja soveltuvin osin myös pappisasessorin vaaliin – liittyy muutamia vaaliteknisiä erikoisuuksia, jotka vaalisalaisuuden näkökulmasta näyttävät kyseenalaisista.

Puutteita on esimerkiksi äänestäjän tunnistamisessa. Osassa vaalikokouksista henkilöllisyystodistuksia ei tarkastettu, osassa tunnistautuminen oli vapaaehtoista. Ennakkoäänestäjää taas ei tunnisteta mitenkään, vaan luotetaan siihen, että postitse lähetetty äänestyslippu ei kulkeudu asiattomille.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että joku lapsistani äänestäisi täyttäisi äänestyslipun ja postittaisi sen puolestani. Mikään ei estä yhtä äänioikeutettua puolisoa äänestämästä ennakkoon molempien puolesta. Voidaan ajatella myös tilannetta, jossa joku äänioikeutettu aikoo jättää äänestämättä: silloin voi joku toinen äänestää tämän puolesta väärällä nimellä ja samalla mennä vaalikokoukseen ja saada uuden vaalilipun ilmoittamalla ennakkoäänenä annetun kadonneeksi.

Toinen ongelma on tulosten liian aikainen tiedottaminen. Viimeviikoisessa piispanvaalissa Porvoon rovastikunnan tulokset olivat luettavissa Twitterissä jo ennen kuin Vantaalla oli ennakkoäänet avattu ja varsinainen äänestys alkanut. Vaikka menettely ei ilmeisesti ollut lainvastainen, ei tilannetta voi pitää hyvänä. Tuloksista tiedottaminen voi nimittäin vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen.

Ensimmäinen ehdotukseni liittyy äänestäjän tunnistamiseen. Vaaleissa ei pitäisi olla tilannetta, että joku äänioikeudeton saisi äänestää tai joku onnistuisi äänestämään kahdesti. Äänestäjä täytyy tunnistaa äänestämisen yhteydessä ja samalla merkitä vaaliluetteloon äänestäneeksi. Käytäntöä voi helpottaa seuraava ehdotukseni.

Toisessa ehdotuksessani siirrytään piispanvaalissa sähköiseen äänestämiseen verkon kautta. Tunnistautuminen tapahtuisi sirullisella henkilökortilla, kansalaisvarmenteella tai pankkitunnuksilla. Tällöin voidaan varmistua siitä, että kukin äänioikeutettu äänestää vain kerran.

Sähköisellä äänestyksellä on monia muitakin hyviä puolia: ääniä ei katoile postissa, äänestämisen kynnys madaltuu, tiedottaminen on helppo koordinoida niin, että se tapahtuu vasta äänestysajan päätyttyä. Kääntöpuolena on kivojen pullakahvilla höystettyjen vaalikokousten katoaminen – klo 13 alkavina ne tosin sopivat lähinnä papistolle ja eläkeläisille.

Sähköistä äänestystä on yleisissä vaaleissa vastustettu sillä perusteella, että salaisessa vaalihuoneessa ei äänestäjää voi painostaa mutta kotona tietokoneen ääressä voi. Piispanvaalin käytäntöihin vahvaan tunnistamiseen perustuva sähköinen äänestäminen olisi puolestaan selkeä parannus.

Kolmannessa ehdotuksessani siirryttäisiin enemmistövaalitavasta siirtoäänivaalitapaan. Siirtoäänivaalitavassa äänestäjä merkitsee ehdokkaat äänestyslippuun omassa suosituimmuusjärjestyksessään. Äänet lasketaan siten, että ensin jokainen ehdokas saa 1. sijalla olevat äänet. Mikäli hän ei ole saanut yli puolta annetuista äänistä, tiputetaan laskennasta pois vähiten ääniä saanut ehdokas. Hänen saamansa äänet jaetaan muille ehdokkaille sen mukaan, mitä äänestäjä on merkinnyt 2. sijalle. Ehdokkaiden pudottamista jatketaan, kunnes joku ehdokas on saanut yli puolet äänistä.

Siirtoäänivaalitavassa tarvitaan vain yksi äänestyskierros. Jos ehdokkaita on vain kolme, eroa enemmistövaalitapaan ei ole muutoin kuin että enemmistövaalitavassa täytyy järjestää uusi kierros ja äänestäjät voivat äänestää toisin kuin ensimmäisellä kierroksella.

Nykyisessä enemmistövaalitavassa käy helposti niin, että toiselta kierrokselta putoaa henkilö, joka olisi enemmistön mielestä toiseksi paras ehdokas, mutta hän ei saa ensimmäisellä kierroksella riittävästi ääniä, koska hän ei ole riittävässä määrin ykkösehdokas. Tämän ehkäisemiseksi enemmistövaalissa äänien keskittämisellä ja vaalitaktikoinnilla on merkitystä. Kun ehdokkaita on vähintään viisi, ollaan helposti tilanteessa, jossa toiselle kierrokselle pääsee kaksi ehdokasta, joiden yhteenlaskettu äänimäärä on alle 50 % annetuista äänistä. Tällöin annettuja ääniä hukataan, koska enemmistö äänestäneistä ei olisi halunnut juuri näitä kahta jatkoon. Siirtoäänivaalitapa poistaa tarpeen vaalitaktikoinnille, koska laskennasta pudonneiden ehdokkaiden äänet siirretään äänestäjän mielestä seuraavaksi parhaalle ehdokkaalle.

Neljäs ehdotukseni koskee tuloksista tiedottamista. Vähintäänkin tulisi toimia niin, että hiippakunta pidättäytyisi vaalikokousten tulosten tiedottamisesta siihen asti, että äänestäminen on kaikissa vaalikokouksissa päättynyt. Tämä ei tietenkään estä yksittäisten äänestäjien tulostentwiittailua vaalituloksen tultua julkistetuksi vaalikokouksessa, mutta viranomaiselle voidaan salaisten vaalien järjestämisessä sälyttää suurempi vastuu kuin yksittäiselle äänestäjälle. Vaalikokouksista luopuminen ja sähköiseen äänestämiseen siirtyminen ratkaisisi tämänkin ongelman.

Helsingin piispanvaalin ennuste

Helsingin piispanvaalin ensimmäinen kierros käydään rovastikunnissa huomenna keskiviikkona 16.8. klo 13. Vaalissa on kolme ehdokasta, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka sekä Helsingin seurakuntayhtymän johtaja, Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Vaalitenttien perusteella ehdokkaiden väliltä on ollut vaikea löytää eroa asiakysymyksissä. Ehdokkaan persoona samoin kuin sukupuoli tulleekin nousemaan vaalissa merkitsevään asemaan. Rivien välistä on pyritty lukemaan, mitä ehdokas joko jättää sanomatta tai sanojensa ohessa viestii.

Hallamaata äänestänevät erityisesti ne, joille samansukupuolisten parien vihkiminen on ensisijainen kysymys. Hän lienee selkeimmin liberaalin äänestäjäkunnan suosikki tässä vaalissa. Toisaalta Hallamaan kärkevähkö asemoituminen kirkkopoliittisesti karkottanee joitakuita äänestäjiä. Hallaaan oman viiteryhmän, Tulkaa kaikki -liikkeenkin aktiiveista osa on ryhmittynyt Laajasalon taakse.

Hintikka lienee kansainvälisyyttä ja ekumeniaa painottavien valinta. Hänellä tuntuu olevan kannatusta erityisesti papiston keskuudessa. Kahteen muuhun ehdokkaaseen verrattuna hänen haasteenaan on tunnettuus Helsingin hiippakunnassa. Toisaalta hänellä ei tunnu olevan vastustajia äänestäjäkunnassa, toisin kuin Hallamaalla ja Laajasalolla.

Laajasalon taakse on ryhmittynyt laajasti sekä papistoa että maallikoita, sekä konservatiiveja että liberaaleja. Hänet myös tunnettaneen ehdokkaista parhaiten, mikä vaalissa on aina etu. Laajasalolla lienee vankin kannatus maallikoiden keskuudessa, vaikka hänen tukijoukoissaan on myös paljon pappeja. Toisaalta hän näyttänee saaneen eniten kritiikkiä toisia ehdokkaita kannattavilta.

Tyypillisesti papisto on keskimäärin uudistusmielisempää kuin seurakuntien maallikkovalitsijat. Helsingin hiippakunnan maallikkovalitsijoissa uudistushenkeä on paljon, mutta tuntumani mukaan papisto on myös täällä keskimäärin maallikoita liberaalimpaa. Hallamaata tai Hintikkaa äänestävät ne, jotka haluavat piispainkokoukseen edes yhden naisen. Laajasalo taas kerää naispappeuteen kriittisesti suhtautuvien äänet.

Laajasalolla on tuntumani mukaan laaja kannatus, mutta epäilen sen riittävyyttä valituksi tulemiseen jo ensimmäisellä kierroksella. Asetelma ei ole yhtä selkeä kuin Turun arkkihiippakunnan piispan vaalissa vuonna 2010, jolloin piispaksi valittu Kaarlo Kalliala oli pitkään ainoa ehdolle asetettu. Varmaksi vaalin toista tulemista ei voine kuitenkaan sanoa.

Kakkoskierroksella olennaiseen osaan nousee se, kuka on pudonneen ehdokkaan ensisijaisten kannattajien mielestä sopiva kakkosehdokas. Luulen Hallamaan ja Laajasalon olevan joidenkin äänestäjien mielestä toisensa poissulkevat, jolloin liikkunee ääniä toisilleen vain vähän, mikä hyödyttänee Hintikkaa. Hintikan äänet taas luultavasti jakautuvat tasaisemmin Hallamaan ja Laajasalon välillä.

Syyskuun 1. päivänä järjestettävällä toisella kierroksella lienee toisena ehdokkaana Laajasalo melkoisen varmasti. Kilpakumppanista on vaikeampi sanoa. Jos Hallamaa valitaan jatkoon, Hintikan äänet jakautunevat suhteellisen tasaisesti Hallamaalle ja Laajasalolle. Silloin Laajasalo tullee valituksi.

Hintikan tullessa valituksi toiselle kierrokselle, Hallamaan äänet jakautunevat osin Laajasalolle mutta pääosin Hintikalle. Silloin Hintikalla on mahdollisuus tulla valituksi.