Mielipidekirjoitukset

Pappien toimituspalkkiokielto ei ole tätä päivää

Heikki Nenonen tarttui kolumnissaan toimituspalkkiokieltoon (K&k 25.1.). Viranhoitoonsa tunnollisesti suhtautuva pappi ei herkästi halua kieltäytyä, jos häntä pyydetään toimitukseen suoraan. Mutta seurakunta ei useinkaan halua maksaa sille tehdystä työstä.

Omaiset voivat jäädä ilman pappia myös silloin, kun heidän edesmennyt läheisensä ei ole kirkon jäsen. Seurakunnat priorisoivat kiireisinä aikoina omia jäseniään, eikä muu kuin seurakunnan pappi saa ottaa työstä palkkiota hautaustoimistolta.

Perustuslakimme mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain eduskunnan säätämällä lailla. Kirkkojärjestyksen toimituspalkkiokielto ei täytä perustuslainmukaisuuden kriteerejä.

Ei ole oikein, että papit tekevät kirkolleen työtä sekä ilmaiseksi että vailla vakuutusturvaa. Jos toimituskeikalla sattuu työtapaturma, sitä ei korvaa kukaan. Kannatan Nenosen ehdotusta keskitetystä toimituspalkkiopoolista. Samalla on järjestettävä kuntoon myös työntekijän vakuutusturva.

Omaiset aivan oikeutetusti olettavat, että kirkko sekä maksaa palkan että hoitaa vakuutusturvan. Moni on hämmentynyt ja pettynyt kuullessaan totuuden. Kirkon asiaa ei edistä se, että toimituspalkkiokieltoa kierretään ruskeilla kirjekuorilla ja samppanjapulloilla.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 8.2.2024.

Pappien rikosasiat on käsiteltävä oikeusvaltion periaattein

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 5.1.2021.

Helsingin sanomien pääkirjoituksessa (30.12.2020) katsottiin, ettei evankelis-luterilainen kirkko toimi tarpeeksi ponnekkaasti rangaistakseen pappejaan. Myös papit saivat kritiikkiä siitä, etteivät he oma-aloitteisesti ilmoita saamistaan tuomioista työnantajalleen. Pääkirjoituksen mukaan papit sitoutuvat jo pappisvihkimyksessä elämään esikuvallisesti, ja siksi yhteiskunnalla on oikeus odottaa papeilta korkeaa moraalia.

On oikein, että pappien rikosasiat käsitellään myös kirkossa ja pappien odotetaan noudattavan vihkimyksessä antamaansa lupausta. Papit ovat kirkon valtuuttamina mukana ihmisten henkilökohtaisimmissa hetkissä: perhejuhlissa, arjen vaikeuksissa, uskonnollisessa etsinnässä ja surun kohdatessa. Ihmisten tulee voida luottaa kirkkoon ja sen pappeihin.

Samalla on pidettävä kiinni siitä, että myös pappien rikosasiat käsitellään oikeusvaltion periaatteita noudattaen. Ei ole mielekästä vaatia, että rikosasiat tulisivat tuomiokapitulien käsittelyyn pappien omien ilmoitusten kautta.

Velvollisuus ilmoittaa pappien rikostuomioista kirkolle on säädetty tuomioistuimille, ei papeille. Siksi on varmistettava, että tuomioistuimet täyttävät ilmoitusvelvollisuutensa. Muutoin vastuu tuomioistuimen tehtävästä ja viime kädessä pappisinstituution luotettavuudesta sälytetään omaa oikeusturvaansa pohtivalle yksittäiselle papille.

Ilmoituskäytäntö on yhteiskunnan kannalta läpinäkyvä ja kaikille julkisen sektorin viranhaltijoille sama ja oikeudenmukainen.

Tuomiokapituleissa arvioidaan rikoksesta tuomittujen pappien edellytyksiä toimia pappisvirassa. Kyse on viranhaltijoihin kohdistetusta työnantajan erityisestä valvonnasta.

Pappisvirka voidaan määrätä menetettäväksi, jos pappi on saanut tuomion rikoksesta, joka osoittaa hänet ilmeisen sopimattomaksi toimimaan pappina. Tuomiokapituli ei kuitenkaan voi olla lisärangaistuksen määrääjä.

Oikeusvaltiossa ei voi olla oikeuslaitokselle rinnakkaisia uskonnollisia tuomioistuimia. Tästä periaatteesta yhteiskunta ei saa tinkiä.

Janne Keränen
puheenjohtaja

Jussi Junni
toiminnanjohtaja

Suomen kirkon pappisliitto

Kirkon virantäyttöihin tarvitaan avoimuutta

Seurakuntien virantäytöt ovat lähtökohtaisesti julkisia. Katsomme, että virantäytöissä tulee noudattaa lain kirjaimen lisäksi lain henkeä.

Helsingin Mikaelin seurakunnan kanttorinviran hakuilmoitus julkaistiin 14.2.2018 ainoastaan seurakunnan virallisella ilmoitustaululla. Hakuilmoitusta ei ollut julkaistu seurakuntayhtymän intranetissä eikä avoimilla työpaikkasivustoilla, mikä on laillista, mutta ei avointa.

Viran hakuaika oli normaalia lyhempi, kuitenkin lain sallima kaksi viikkoa. Kun hakuaika päättyi viikon 9 keskiviikkona, oli hakijoita pyydetty varautumaan haastatteluun ja näytteisiin jo samalla viikolla. Viranhakijan valmistautuminen haastatteluun ja näytteisiin jää tällä aikataululla olemattomaksi, mikäli hänelle edes onnistuisi haastatteluun saapuminen näin lyhyellä varoitusajalla.

Hakuilmoituksen tehtäväkuvaus oli erittäin seikkaperäinen, ikään kuin valmiiksi jollekulle räätälöity. Tulkintaa puoltaa myös laajempi ilmoittelematta jättäminen ja lyhyet hakuajat. Huhuja tällaisesta julkisen viran etukäteen lupaamisesta on liikkunut laajalti kirkkomuusikoiden keskuudessa, mikä ei edistä kirkon julkisuuskuvaa.

Työnantajan toiminta on laillisuudestaan huolimatta kyseenalaista, sillä menettely ei noudata hyvän rekrytoinnin periaatteita. Helsingin hiippakunta on antanut seurakunnille rekrytointiohjeet, joita on syytä noudattaa. Kirkon tulisi olla esimerkillinen työnantaja – myönteisessä mielessä.

Enää ei hakuilmoituksen piilottelu virallisella ilmoitustaululla auta. Viranhaku on saanut runsaasti julkisuutta sosiaalisessa mediassa ja hakuilmoitus on kiertänyt kopiona kirkkomuusikoiden forumeilla. Toivottavasti Mikaelin seurakunta saa runsaasti hyviä hakijoita, joista paras voidaan valita!

Marjukka Andersson
puheenjohtaja
Suomen Kanttori-urkuriliitto r.y.

Jussi Junni
toiminnanjohtaja
Kirkon akateemiset AKI r.y.

Kuva: Pexels.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupunki -lehden mielipidepalstalla 12.3.2018 sekä Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 8.3.2018.

Kirkkoherra ei todellakaan ole ”itsensä esimies”

Heikki Hiilamo ja Kirsi Hiilamo kirjoittivat (HS Vieraskynä 3.3.) piispojen ja kirkkoherrojen vallankäytöstä. Katson tarpeelliseksi korjata kirjoituksesta eräitä asiavirheitä.

Kirkossa päätäntävaltaa käyttävät (yhteinen) kirkkovaltuusto, hiippakuntavaltuusto ja kirkolliskokous. Toimeenpanovaltaa puolestaan käyttävät (yhteinen) kirkkoneuvosto, tuomiokapituli ja kirkkohallitus. Näistä vain kirkkohallituksessa ja kirkolliskokouksessa on sama henkilö, arkkipiispa, puheenjohtajana.

Kaikki papit, myös kirkkoherra, ovat piispan ja tuomiokapitulin valvonnan alaisia. Kirkkoherra on esteellinen käsittelemään itseään koskevia asioita kirkkoneuvostossa ja seurakuntaneuvostossa. Seurakuntaneuvosto on kirkkoneuvoston kaltainen toimeenpaneva elin: päätäntävaltaa edustaa kirkkovaltuusto.

Kirkkoherran virkasuhteesta päättää tuomiokapituli, joka päättää myös kirkkoherran vapaa-ajasta sekä sairaus- ja vuosilomista. Jotkin tuomiokapitulit jopa katsovat oikeudekseen määritellä kirkkoherran viranhoitoa yksittäisten työtehtävien ja -aikojen osalta, vaikka tähän laki ei anna mahdollisuutta.

Kirkon työmarkkinalaitos koetti tänä vuonna saada itselleen oikeuden määrätä yksipuolisesti kirkkoherrojen palvelussuhteiden ehdoista. Kirkkoherrojen mahdollisuutta sopia omista virkaehdoistaan pyrittiin siis nykyisestäkin vähentämään. Kirkkoherra ei todellakaan ole ”itsensä esimies”.

Piispainkokous ei päätä opista vaan kirkolliskokous. Hallintoelinten ja viranhaltijoiden vallan rajat on määritelty tarkasti ja muutosta on mahdollista hakea. Puhe ”rajoittamattomasta vallasta” on kovin populistista.

Määräaikaisten virkasuhteiden käyttöön ottaminen heikentäisi viranhaltijan oikeusturvaa merkittävällä tavalla. Perustuslain ja kansainvälisten ILO-sopimusten henki on, että palvelussuhde on voimassa toistaiseksi. Mahdollisuudet irtisanoa kelvoton viranhaltija vastaavat jo nyt muuta julkista sektoria.

Poikkeuksesta toistaiseksi voimassa olevan palvelussuhteen periaatteeseen on säädettävä lailla. Virka- ja tehtäväkierto on kannatettava asia, mutta keinon tulee löytyä muusta kuin perusoikeuksien rajoittamisesta.

Jussi Junni, toiminnanjohtaja, Kirkon akateemiset

Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Helsingin sanomissa 4.3.2018. Otsikko on toimittajan. Kirjoitus on lähetetty otsikolla ”Kirkossa ei ole rajoittamatonta valtaa”.

Pärjääkö kirkon työntekijä eläkkeellä?

Pitkään jatkuneet eläkeneuvottelut saatiin päätökseen viime viikolla, kun työnantajat ja palkansaajajärjestöt SAK ja STTK pääsivät sopuun vuonna 2017 käyttöön otettavasta eläkejärjestelmästä. Palkansaajajärjestöistä Akava päätti hylätä muiden osapuolten keskenään sopiman eläkeratkaisun.

Jotta hyvinvointiyhteiskuntamme julkiset palvelut saadaan pidettyä nykytasolla, suomalaisten on työskenneltävä pidempään. Kirkon alalla tämä ei ole ongelma. Vuoden 2025 eläköitymisikätavoite saavutetaan kirkossa varmasti.

Eläkejärjestelmän pitäisi mahdollistaa ihmiselle kohtuullinen toimeentulo, kun voimia tai kykyä työntekoon ei enää ole vanhuuden, sairauden tai tapaturman johdosta. Tässä suhteessa eri henkilöstöryhmät ovat kovin erilaisessa asemassa.

Kirkon työntekijöistä Akava edustaa pappeja, kanttoreita, diakoneja, nuorisotyönohjaajia, talouspäälliköitä ja tiedottajia. Nämä henkilöstöryhmät menettävät
eläkekarttumasta 10–15 prosenttia jo opintojen aikana. Vastaavasti perhevapaat,
työttömyysjaksot, apurahakaudet ja alanvaihtamisen lisäopinnot vähentävät eläkekarttumaa vielä toisen mokoman, helposti siis 20–30 prosenttia eläkettä
kartuttavista ikävuosista.

Ilman katkoksia 25–64-vuotiaina työskennelleiden vanhuuseläke on uudessa eläkejärjestelmässä ainakin 8,5 prosenttia pienempi kuin nykyisessä eläkejärjestelmässä. Järjestelmämuutoksen aiheuttama leikkaus nousee vähintään kymmeneen prosenttiin, jos palkka on työuran alussa pienempi kuin lopussa. Huonoimmassa asemassa
ovat 40–50-vuotiaat väliinputoajat, jotka menettävät nykyisen eläkejärjestelmän korotetut karttumat. Lisäksi he ovat puolet työurastaan saaneet kartutettua eläkettään vain siitä palkanosasta, josta on vähennetty palkansaajan työeläkemaksu.

Kirkkomme pitkään työtä tekeville, sitoutuneille työntekijöille tämä eläkeuudistus on märkä rätti vasten kasvoja. Erityisesti se on sitä korkeasti koulutetuille ja perheellisille naisille. Kokonaan toinen kysymys on kirkon eläkerahaston tilanne, jota rovasti Olli Valtonen ansiokkaasti ruoti viikko sitten Kotimaassa. Kirkon elä kerahastoa kartuttava palkkasumma pienenee samaa tahtia kuin kirkosta vähenee työntekijöitä.

On arvioitu, että vuonna 2030 kirkon jäsenmäärä laskee jo alle puoleen väestöstä. Tämä johtaa työntekijöiden määrän merkittävään pienenemiseen. Jäljelle jäävien työntekijöiden eläkemaksuilla tuskin pystytään rahoittamaan eläkkeelle sitä ennen
siirtyneiden kirkon työntekijöiden eläkkeitä. Kenellä on sekä valtaa että tahtoa tarttua kirkon eläkeongelmaan?

Jussi Junni
toiminnanjohtaja, Kirkon akateemiset AKI
kirkon neuvottelukunnan puheenjohtaja, Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO

Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehden mielipidepalstalla 2.10.2014.

Feminismin tilalle ekvalismi

Feministeiksi itseään kutsuvat Maria Ohisalo ja Milja Henttonen (HS Mielipide 27. 9.) ehdottivat feminismi-sanan käyttämistä ”salonkikelpoisena” pitämänsä tasa-arvon sijasta. Feminismi näet olisi Ohisalon ja Henttosen mukaan käyttökelpoinen ilmaisu kuvaamaan sukupuolten välisen epätasa-arvon purkamista. Näkemys on minusta hyvin kummallinen.

On vaikea nähdä, miten sana feminismi, jonka kantasana on nainen (lat. femina), voisi kuvata sukupuolten välistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Onhan siinä mainittu vain yksi sukupuoli! Vai eivätkö maskulismi ja virilismi olisi termeinä ihan yhtä hyviä?

Sanan feminismi nykykäyttöön yleisenä yhdenvertaisuusaatteena ei liene muita perusteita kuin sen käyttöhistoria.

Jos tasa-arvo tai yhdenvertaisuus välttämättä halutaan hävittää vaikeasti käsitettävän eufemismin alle, on myös sukupuolineutraaleja vaihtoehtoja. Ehdotan termiä ekvalismi (engl. equalism), jonka kantasana tarkoittaa tasa-arvoista. Myös egalitarismi (kantasana ransk. égal, suom. tasa-arvoinen) on feminismiä neutraalimpi ilmaisu.

Pelkkä vakiintuneisuus ei voi olla epäkorrektin feminismi-sanan käyttämisen peruste. Feminismi sukupuolittuneena terminä väistyköön yhdenvertaisuuden tieltä.

Jussi Junni
ekvalisti

Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien mielipidepalstalla 30.9.2014.

Kirkon ja Simolan demokratiasta

Kirkolliskokous linjasi viime viikolla, että jatkossa yhteisten kirkkoneuvostojen puheenjohtajana toimii yhtymärovastin sijasta luottamushenkilö. Myös päätoimittaja Seppo Simola halusi matkia tässä kuntapuolta (K&k; 15.5.) ja viedä kirkkoa kohti ”suurempaa demokratisoitumista”. Näköalatonta.

Valistusfilosofi Montesquieu vaati säädäntävallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan keskinäistä riippumattomuutta, jotta vähennettäisiin vallan kasautumista ja siten väärinkäytöksiä. Simolan ”demokratia” eli ilmeisesti parlamentaristinen hallinto ei ole tätä, koska siinä toimeenpanovalta – seurakunnan operatiivinen johtaminen – on alistettu säädäntävallalle eli kirkkovaltuustolle.

Tällainen muka hajautettu hallinto on vallan kolmijaon irvikuva. Kahden vallan keskinäinen alistussuhde pitää purkaa kokonaan, jotta toimeenpanovalta voisi olla säädäntävallasta riippumatonta. Parlamentarismi ei ole kunnolla hajautettua vallanjakoa.

Yhteisestä kirkkoneuvostosta voidaan hyvin luopua kokonaan (kuten Hannu Ronimus, K&k; 15.5.). Silloin toimeenpanovallasta eli operatiivisesta johtamisesta vastaa yhtymärovasti, jonka on syytä olla sekä teologisesti koulutettu hengellinen suunnannäyttäjä että osaava ammattijohtaja. Puolinaisuus suuntaan tai toiseen tässä ei riitä.

Eikä yhtymän johtajan valinnan pidä olla yhteisen kirkkovaltuuston käsissä, sillä silloin säädäntävalta sotkeutuu toimeenpanovallan asioihin ja vallankäyttö keskittyy. Valtuusto hoitakoon oman tonttinsa ja virkamiehet omansa.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & kaupungin mielipidepalstalla 20.5.2013.

Pyhä kirkollisvero on tabu

Taloudellinen taantuma on huonontanut ja huonontaa edelleen seurakuntien toimintaedellytyksiä. Vähenevän jäsenmäärän myötä kirkollisverotuotot pienentyvät jatkuvasti. Useissa seurakunnissa varmasti mietitään keinoja säästää menoista, ja edellisvuosien säästöjä ja testamenttivaroja on käytetty ahkerasti. Joissakin Helsingin seurakunnissa tällaiset pelivarat alkavat käsittääkseni olla lopussa.

Olen silloin tällöin varovasti tunnustellut mahdollisuutta rahoittaa seurakuntien toimintaa kirkollisveroprosentin varovaisella nostolla. Jotkut ovat suhtautuneet asiaan myönteisesti, mutta useiden vastaus on ollut hyssyttelevän tyrmäävä. Kirkollisveron korotus – sehän ajaisi viimeisetkin jäsenet kirkosta!

Helsingissä on yksi Suomen alhaisimmista veroprosenteissa, numeroittain 1 %. Paikallisseurakuntien kehysbudjetti Helsingissä on vuonna 2010 yhteensä 38 126 000 €. Jos veroprosenttia nostettaisiin edes 0,05 %-yksikköä eli lisättäisiin verotuloja viisi kymmenestuhannesosaa, merkitsisi se pelkästään paikallisseurakunnille yhteensä kahden miljoonan euron lisätuloja.

En henkilökohtaisesti usko tällaisen korotuksen vaikuttavan niin kuolettavasti kuin monet kenties pelkäävät. Useat korotuksen johdosta eroavat eronnevat suurella todenäköisyydellä nykyisellä lähes 1 %:n vuosivauhdilla muutenkin. Sen sijaan ne, joilla on edes jokin side seurakuntaansa, tuskin lähtevät.

Suomessa on useita seurakuntia, joissa kirkollisvero on lähes 2 %, jopa ylikin. Tästä huolimatta näihin seurakuntiin kuuluu usein yli 90 % alueella asuvista ja vapaaehtoisiakin saattaa olla lähes 10 % seurakuntalaisista.

Mitä 0,05 %-yksikön korotus merkitsisi esimerkiksi 2000 € kuukaudessa ansaitsevan osalta? On helppo laskea, että se on 12 € vuodessa, siis 1 €:n kuukaudessa. Ei todellakaan mikään järkyttävä korotus.

Kirjoitus on julkaistu Kirkko & Kaupungin mielipidepalstalla 3.11.2009.